Olin neljä päivää Mikkelissä vanhimman siskoni luona. Kaikki sujui aivan tavallisesti, käytiin ostoksilla ja välillä syömässä. Katsottiin elokuvia ja käytettiin siskoni koiraa lenkillä. Yhtenä päivänä katsoimme So Little Time-sarjaa DVD:ltä, siinä esiintyy Olsenin kaksoset…ja katsottuani sarjaa en ole pystynyt oikeastaan muuta ajattelemaankaan! Olen katsonut heidän kuviaan, kotisivujaan, videoita Youtubesta. Olen jopa koittanut lähettää heille sähköpostia tyyliin ”I’m your big fan, you are so cute!”. Koulun ruokavälitunneilla olen katsellut hotelleja Los Angelesista, koska siellä on yksi heidän taloistaan. Google Earthistakin on tullut etsittyä heidän talostaan kuvia. Olen myös yrittänyt etsiä heidän kaikkia mahdollisia osoitteitaan. Illalla siinä pimeän tultua alkaa masentamaan enkä haluaisi oikeastaan puhua mitään. Joskus tuntuu että haluaisin olla jo aikuinen…ja että voisin asua heidän kanssaan. Siis onkohan minulla jonkinsortin pakkomielle heitä kohtaan, vai liittyköhän tämä kaikki jotenkin ikääni?
Kiitos jo kaikille vastanneile etukäteen! On muuten todella helpottavaa puhua jossain näistä asioista
Minulla on pakkomielle opettajia kohtaan. Aina uudessa koulussa jostain opettajista tulee minulle läheisiä. (vaikka en olisi koskaan puhunutkaan heidän kanssaan). Heistä tulee paljon arvokkaampia kuin muut. Kuolisin heidän takiaan.
Luulen, että tuo minulla liittyy siihen, että etsin äitiä, opettajista ja kaikista. Minulla ei ole ollut huolehtivaa äitiä, minun on pakko etsiä sitä muualta, ja mistä sen löytäisi jos ei koulusta.
Kun löydän opettajan jolle voisin puhua, etsin tietoa heistä, kirjoitan heidän sanomisiaan ylös ja puhun usein heistä. Milloin voin lopettaa tämän? Haluaisin joskus tuntea, että joku olisi minulle äiti. Ei kukaan voi sellaiseen lupautua, vaikka tarvitsisin vain halauksen kun on vaikeaa ja muutaman lohduttavan sanan.
Äiti?😯🗯️
Opettajani, joka oli minulle kuin äiti, vastasi viestiini suurin piirtein että "hyvää loppuelämää". Romahdin. Itkin kaksi tuntia ja oli niin paha olla. Ihminen, jota rakastin yli kaiken ja jolle toivon vain hyvää, lähetti minulle viestin, joka teki turhaksi kaiken mitä oltiin koettu. Onneksi tää opettaja soitti minulle myöhemmin ja sanoi, että´ei ollut tarkoittanut sitä ym. Mutta tiedän, se oli mun oma syy. Opettaja sanoi, että oli loukkaantunut mun lähettämästä kirjeestä, jossa sanoin, että hän pilasi unelmani. Mun ei olisi koskaan pitänytkirjoittaa niin. Satutin maailman ihaninta ihmistä, jolta silloin huonoina aikoina sain aina sen halauksen jota tarvitsin.
Syytin opettajaa, koska hän, minun viimeisenä koulupäivänä ennen osastolle menoa ei suostunut edes halaamaan, ei sanonut kuin että älä koske. Ja silloin mun unelmat tosiaan romahti. Olin halunnut, että minusta tulisi samanlainen opettaja kuin hänestä, olinhan halunnut opettajaksi koko ikäni. Ja sitten yhtäkkiä hän käänsi minulle selkänsä. En kestänyt sitä. Lopetin syömisen, itkin, en jaksanut mitään.
Nyt minulla on ikävä niitä aikoja jolloin minulla oli joku jolle sain aina puhua. Ja minulla on turvaton olo, kun en ole kuukauteen saanut sitä halausta joka antaa voimaa seuraavaan päivään. Vain kylmät kyyneleet, ja sanat "ota itseäs niskasta kiinni".
Kai sä mua mietit kai sä mua kaipaat?
Kai sä mua muistellen vietät aikaa?