Synnyin toisena, ja viimeisenä.
Minulla on isoveli, joka on siis esikoinen. Hän on aina ollut menestyjä, ja hyvä koulussa, millä meitä lapsia silloin kymmenisen vuotta sitten mitattiinkin.
Itse olin hyvin huomionhakuinen, ärsyttävä, ja puhevikainen pullukka. Koulussa en viihtynyt, enkä oikein osannut sopeutuakaan.
Kun veljeni sai kiitettävät lopputodistukseen, minulla kiilteli vähän päälle seiska.
Minua kutsuttiin aina heikoksi. Minulle naurettiin, ja minulle aina sanottiin, etten pysty mihinkään.
Viimeinen pisara oli, kun isäni löi minua vanhempieni eron jälkeen, jostain naurettavasta syystä, jota en itse edes muista.
Silloin jokin naksahti päässäni, ja halusin irrottautua kaikesta, ja kaikista, jotka auttoivat minua pysymään pystyssä. Päätin, etten halunnut olla riippuvainen enää mistään, ja siitä se kaikki sitten kai alkoi.
Ensin päätin, etten enää pyydä keneltäkään apua missään, mutta epäonnistuin. Sitten päätin, etten enää koskaan valita, joka epäonnistui myös.
Lopulta minä vain päätin tulla vahvaksi, ilman mitään en-enää-ikinä , ja se sai minut edistymään nopeammin tavoitteeni saavuttamiseksi.
Kun äitini sanoi, ettei lävistyksiä kannata tehdä, tein niitä kaksi, ja toisen niistä itse. Kun isäni julisti kerran, kuinka kaikilla naisilla tulisi olla pitkät hiukset, tartuin saksiin, ja leikkasin omani lyhyeksi.
Aloin käymään lenkillä, ja ottamaan etäisyyttä muihin. Kävin jopa salilla pari kertaa, mutta se ei innostanut juurikaan. Lopulta olin vain yksin.
Olin aina ollut itkupilli, ja parkunut pienistäkin asioista, joskus jopa ilman syytä, mutta pikkuhiljaa menetin koko itkemisen, enkä ole itkenyt nyt enää yli vuoteen.
Olen kuusitoista vuotta, lesbo ja enemmän tai vähemmän suhteessa, (mutta ei siitä sen enempää). Haluan koko ajan tulla vahvemmaksi, ja haluan saada osakseni kunnioitusta, jota en ole perheessäni koskaan saanut.
Isäni on homofobisti, eikä tiedä minun homoudestani. Hän on aina kasvattanut minua muottiin, johon veljeni sopi ainakin osittain. Tiedän, että minusta ei koskaan tule hiljaista ja tottelevaista tytärtä, milaisen hän minusta tahtoo, mutten myöskään välitä siitä faktasta.
Isäni meni naimisiin itseään reilusti nuoremman naisen kanssa. Minulle vieläkin naurettiin niin äitini, tai isänikin talossa, eikä kukaan koskaa ole oppinut ottamaan minua vakavasti.
Sitten tapahtui onnettomuus. Jostain tyhmän rohkeasta teosta, jolla halusin todistaa itselleni jotain. Sitten tapahtui toinen, ja kolmas, ja neljäs, ja yhtäkkiä tuli sellainen tilanne, etten enää ollut viikkoakaan, ennenkuin taas minulle sattui jotain.
Minä nautin tilanteesta. Ensimmäisen tappeluni jälkeen, kynnen raatelujäljet kaulassani, mustelma poskessa, ja rystyset punaisina, palasin voitonriemuisesti kotiin. Olin viimein tehnyt jotain, joka todisti minut muita vahvemmaksi, ja olin voittanut. Halusin vain, että joku osoittaisi edes jonkinlaista , pientä, salaista ylpeyttä minua kohtaan, mutta sainkin vastaan pettyneen silmäyksen ja saarnan siitä, kuinka en koskaan pääse naimisiin, ja kuinka näytin kauhealta.
Tapauksen jälkeen, sain kuulla siitä kuinka huono ihminen ja varsinkin kuinka huono nainen olen. Aloin hankkiutua aina vain vaarallisempiin tilanteisiin ihan kiusallani, mutta en siltikään saanut sitä huomiota, jonka olisin halunnut. Koko asia käännettiin vitsiksi, ja isäni alkoi kutsua minua sotilaaksi, vangiksi ja merimieheksi.
Nyt.. En minä kadu, mutta huomasin, kuinka paljon pelkään heikkoutta. En koskaan myönnä olevani heikko, tai näytä sitä kenellekään. Ennen tämän paikan löytämistä, en edes saattanut puhua näistä asioista tai pohtia niitä itse.
Nautin ystävieni kauhistuneista ilmeistä, kun he joutuvat taas näkemään minut tikkien ja siteiden peitossa, mutta sitten pari päivää sitten, kun olin pukuhuoneessa katsoin itseäni seinä peilin kautta, ja samalla katseeni osui erääseen toiseen tyttöön, joka oli vaihtamassa vaatteita. Siinä oli normaali, ja tässä olin minä.
En niinkään kadu yhtäkään arpeani, ruhjettani, tai haavaa ja olen melkein ylpeäkin niistä, ja niiden taustoista. Minua vain vaivaa se, kuinka mikään.. ei ole kaiken tämän jälkeen muuttunut mistään mihinkään suuntaan.
Kaverini sanovat minua sairaaksi, äitini pimeäksi, ja veljeni wannabeeksi.
En ole vieläkään onnistunut saamaan keneltäkään minkäänlaista hyväksyntää.
Lisäksi ihmisillä näyttää vielä olevan sellainen käsitys, että kun minä nyt kerran olen näin vahva, minulle voi sanoa, tai tehdä mitä vain, ja minä pääsen siitä nopeasti yli.
Tunnen itseni päivä päivältä heikommaksi ja tyhjemmäksi samalla. Kuin menettäisin joka päivä jotakin sitä itse huomaamatta. 🤕 Mitä tehdä?
Hei, Zaraquel..Ensinnäkin vanhempillesi voisin antaa pitkät haukut siitä,että ne ei ole osoittaneet sulle rakkautta ja hyväksyntää,eivät ole kannustaneet ja kehuneet sua...Mitä sun vanhempasi odottavat sun olevan?Mikä mättää,ettetsä kelpaa niille sellaisena kuin olet?Sä oot hyvä just tuollasena ku olet, ei sun tarvii olla samanlainen ku veljes,te ootte kummatki yksilöitä...En todellakaan ymmärrä sun vanhempia...Ehkä niitä on kohdeltu lapsena samalla tavalla, yhtä on palvottu ja kehuttu, ja toinen ei oo ollu riittävä, vaikka kuinka yrittäis...Toi on vitun väärin...Jos ei sun vanhemmat hyväksy sua,niin mä hyväksyn ja löytyy muitakin, jotka hyväksyy...Herrajumala, sä olet niiden lapsi...😠 pistää vihaks tollanen...Eikä sun todellakaan kannata tappeluihin itteäs ajaa, sillä ei kannata hakea hyväksyntää....Eikä tartte..Hyväksyntää sä ansaitset joka tapauksessa, olitsä millanen tahansa....Etenki sun vanhemmilta....Niillä on näköjään joku asennevamma....Ja paha sellanen....Ei sun veljes oo sua yhtään parempi...anna sen vaa egoilla rauhassa...Me ollaan kaikki vaa ihmisiä ja valillä tyhmiä, jokainen....Ei sun tarvitse sun vanhemmilles tai kenelle muullekaan todistella tappelemalla tai tavalla millä hyvänsä, että sä oot yhtä hyvä kuin muutkin....Sä oot ja jos joku ei sitä näe,ni on aika tyhmä...Voisitko kenties käyä puhumassa asiasta jollekin,vaikka koulukuraattorille,lääkärille? Ne ei varmasti suhtaudu suhun samalla tavalla kuin sun vanhemmat...Ja luota ittees...Niin mäkin oon tehny,vaikka mua on nälvitty koulussa...Oisko sun vanhemmillas vähän heikko itsetunto?Sit ne yrittää tehä sunkin itsetunnon heikoks....Älä usko niitä...niiden asenne on väärä eikä se pidä paikkaansa...mitkään puheet,jossa sua arvostellaan,haukutaan,ei piä paikkaansa...
Zaraquel kirjoitti 9.12.2007 0:44
En ole vieläkään onnistunut saamaan keneltäkään minkäänlaista hyväksyntää.
Lisäksi ihmisillä näyttää vielä olevan sellainen käsitys, että kun minä nyt kerran olen näin vahva, minulle voi sanoa, tai tehdä mitä vain, ja minä pääsen siitä nopeasti yli.
Miksi haluat hyväksyntää, ihmisiltä jotka kohtelevat sinua huonosti?
Vaikka ihmiset kohtelevat minua huonosti, se ei tarkoita sitä, ettenkö minä arvostaisi heitä.
Minusta on vain tärkeä kuulla, että se mitä teen, ja miten elän on huomionarvoista.
On tylsää olla näkymätön. ☹️
En myöskään menisi sanomaan, että olen kasvanut ilman rakkautta, sillä onhan meilläkin kotona ollut onnellisia aikoja, vaikka ne ovatkin harvassa ja lyhyitä.
Mä ymmärrän sua. Vaikka mulla ei itse ihan tuollaisia kokemuksia olekkaan. Olen perheen nuorin ja aina jäänyt vähän muiden varjoihin. Ja kun oon selittänyt jotain, niin mua ei oo kuuneltu. Onneksi pääsin tai olen pääsemässä tuosta eroon, kun en ole kotona ja ystävät arvostavat mua. Mun onni, et harrastan niin paljon ja saan vaihtaa piirii aina välil. Ekoil kerroil varsinkin se oli upeeta mennä joukkoon, mis kaikki oli uusii kaikille, niin sai aloittaa tyhjält pöydält ihan vapaana. Vaikka joskus uusien ihmisten kohtaaminen onkin vähän jännää. Mutta kun kaikki on toisille uusia, niin ihmiset ottavat avoimesti vastaan.
Hyväksyntä on tosi tärkeetä. Ei kukaan ihminen sitä kestä, et vaan haukutaan. Pian näkee itsekin itsensä sellaisena, minä muutkin. Tiedän tunteesta, että jos toiset mollaavat, niin siinä itsetunto romahtaa aika kunnolla. Tänävuonakin lukiossa olen todennut, kun aluksi kaikki oli hyvin lukiossa. mutta jossain vaiheessa kotona mua alettiin mollaamaan. kun olen huono kielissä, enkä päässyt läpi.
Minäkin tunnistin itsessäni jotain samaa. Mua on kotona pidetty vitsinä, äiti kännissä haukkunu ja sisaruksetki tallonu jalkoihinsa ja sanonu ettei minusta oo mihinkään.
Nyt yks mun kaveri aina vitsillä sanoo ettei minusta oo mihinkään ja käskee aina toistamaan ne lauseet. Aluks se oli vaikeeta ja sattu, mut oon onnistunu taas kasvattamaan takas kovan kuoren ympärilleni, jota on vaikee murtaa.
Tiedän, aika lapsellista 18-vuotiaana toistella jotain typerii itsetuntoo kolhasevii lauseita, mutta kun en osaa sanoa "ei" ja kun oon pari kertaa ottanu asian puheeks, se sanoo että "hei! älä ota mua vakavasti, tää on ihan läppää" ja on se sanonu, että sano jos et kestä tätä mun huumorintajua niin pitää keksiä jotain..
Mutta sillon tuntuu, että jos en kestä sitä sen läppää niin oon heikko. Ja heikko mä en haluu olla missään tapauksessa! Mun sisäinen ääni sanoo, että jos mä oon heikko niin mä oon luuseri.
Mun on ollu pakko olla vahva äidin alkoholismin takia. Kenellekkään ei saa kertoa, kulissit on pidettävä pystyssä. Jos joku saa tietää niin hävettää tosi paljon🤔 Edes kavereille en kertonu mitään eikä ne tiedä edelleenkään. Välil tuntuu, että romahdan. Kun olin 15v oli pakko kertoo kuraattorille ettei pää räjähdä, onneks kerroin🙂🌻
Oon huomannu, että kun mun terapia loppu ja kaikki aikuiset, joitten kans oon jutellu syvällisemmin sanoo että "kyllä sä pärjäät, sä oot vahva ja sisukas etkä hevillä luovuta". Ongelma on nykyään vaan se etten mä enää haluais olla kaikkien silmissä vahva.
Mä haluaisin, että ne huomais miten heikko mä oikeesti oon ja miten paljo mua välillä sattuu. Mut ei ne kaikki huomaa, ne on just sillain että mulle voi sanoo mitä vaan päin naamaa, mä kyllä kestän sen.😯🗯️
Siksi mun pitää pitää kovaa kuorta yllä, ettei kukaan pääse näkemään mun läpi ja satuttamaan mua. Mun pitää pysyä kasassa. Mitä muutakaan mä voisin?