Tilanne alkaa olla sellainen etten enää kestä. Olen syksyllä 19 täyttävä poika, ja luulen että olen masentunut. Kaikki alkoi kun olin 16 vuotias ja menin ammattikouluun. Kolmannella viikolla 3 luokkatoveriani aloittivat kiusaamiseni, joka oli lähinnä sanallista, mutta myös tönimistä ja tavaroiden piilottamista tapahtui. Syy kiusaamiseen oli se, että minulla on r-vika ja olen melko hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Kiusaamista jatkui koko ensimmäinen ja puolet toisesta lukukaudesta, jolloin yksi kiusaajista pyysi anteeksi. Nykyään hän on yksi harvoja kavereitani.
Kiusaamisen alettua aloin syrjäytymään muista yhä enemmän, mikään ei kiinnostanut tai huvittanut, aloitin tupakoinnin ja alkoholiakin alkoi kulumaan yhä enemmän. Itsetuhoisia ajatuksia pyöri päässäni lähes päivittäin, mutta tuolloin en satuttanut itseäni. Masentuneisuutta ei kuitenkaan jatkunut koko ajan, vaan välissä saattoi olla viikkokin jolloin kaikki tuntui olevan hyvin, mutta taas seuraavalla viikolla olin todella maassa.
Samaa jatkui käytännössä koko ajan ollessani 16 ja 17 vuotias, 17 vuotiaana olin 8 kuukauden ajan koulun lisäksi vain kotona tietokoneella. Sitten menikin puolisen vuotta melko hyvin, aloitin salilla käymisen ja vietin taas aikaa tuttujen kanssa. kaikki näytti olevan hyvin.
Viime elokuussa täytettyäni 18 tilanne alkoi taas huonontua. Olin joka perjantai kännissä, en kuitenkaan yksin vaan parin luokkakaverin kanssa. Ajattelin itsemurhaa ja itsensä satuttamista päivittäin, hakkasin päätäni seinään ja tökin itseäni neuloilla ja sen semmoisilla. Joulukuussa tilanne meni taas siihen, että en juuri liikkunut kotoa mihinkään, koska en yksinkertaisesti kyennyt siihen. Tunsin itseni todella huonoksi ihmiseksi enkä halunnut muiden joutuvan kärsimään huonosta seurastani.
Äskettäin oli taas vähän aikaa hyvä olla, mutta tällä hetkellä on kyllä aika vaikeaa. Asiaa ei todellakaan auta eräs hankala tilanne erään tytön kanssa, se ahdistaa minua entistä enemmän. Tällä hetkellä tuntuu lähes päivittäin että en jaksa tätä enää kauan…
Anteeksi pitkä avautuminen, toivottavasti en kirjoittanut liian sekavasti. Oli vain pakko päästä avautumaan johonkin 😞
Hei!
Ihan ensimmäisen toivon sinulle jaksamista!
Tilanteesi kuulostaa todella surulliselta, minullakin oli vuosi sitten todella paha olla ja vasta viimeisen parin kuukauden aikana olen päässyt eteenpäin. Kuten kuka tahansa muukin sinulle sanoisi, sinun kannattaa hakea apua. Tiedän omasta kokemuksestani, ettei se todellakaan ole niin helppoa miltä kuulostaa, mutta se on sen ravoista, kunhan sen saa tehtyä. Jos olet vielä koulussa, pääsisit sieltä todella helposti menemällä terveydenhoitajan puheille. Entä onko sinulla vanhempia, sisaruksia, kavereita tai ketään muuta läheistä, jolle voisit kertoa tilanteestasi ja saada tukea?
Puhuit siitä, että tunnet olosi arvottomaksi. On inhottavaa kuulla, että sinua on kiusattu. Onneksi kuitenkin yksi kiusaajista on ollut tarpeeksi älykäs pyytämään anteeksi ja olet saanut hänestä vielä kaverinkin. Se on jo osoitus siitä, ettet todellakaan ole arvoton. On ollut nimittäin varmasti vaikeaa pyytää anteeksi, enkä usko, että kaverisi olisi tehnyt sitä kovinkaan helposti. Omakohtaisella äänellä voin myös sanoa, että paha olo ei todellakaan tee sinusta arvotonta. Itse seurustelen nimittäin mielenterveydellisistä ongelmista kärsivän ex-kiusatun kanssa, jolla tällä hetkellä on meneillään pahempi jakso. Hän on sitä mieltä, ettei ole arvoiseni ja on vain minulle vaivaksi, vaikka todellisuudessa hän on upein ihminen mitä koskaan olen tavannut. Uskon, että sinullakin on elämässäsi ihmisiä, jotka mielellään seisoisivat rinnallasi ja auttaisivat sinua, jos kertoisit heille. Olen varma, että myös sinua pidetään arvokkaana ja tärkeänä!
Jaksamista sinulle tähän kevääseen. Oletko miettinyt mitään asioita, jotka saisivat sinut edes hieman paremmalle mielelle? Esimerkiksi kuntosalilla käyntiä tai vaikka musiikin kuuntelua?
Kiitos Midrellelle kun vastasit. Aloin vähän aikaa sitten harkitsemaan avun hakemista, ja yritän saada itseäni niskasta kiinni että menisin hakemaan sitä. Kyllähän minulla olisi vanhemmat joille puhua, mutta en kuitenkaan halua. Syynä lähinnä se, etten halua vaivata heitä omilla ongelmillani, jotteivät he joutuisi olemaan huolissaan minusta.
Kaverilleni olen kyllä joskus ohimennen puhunut ongelmistani, mutta en kertonut lähelle-
kään kaikkea. Silloin pelkäsin, että jos kerron kaiken mitä tunnen, hän ei halua olla enää kaverini vaan alkaa taas kiusaamaan minua.