Oon ihan eksyksissä, en todellakaan tiedä kuka oon. Mun mieli
muuttuu koko ajan, välillä oon se luokan kiltti ja hiljanen tyttö,
yhtäkkiä olen ilkeä, masentunut, itseään viiltelevä ihminen,
joka ei välitä kestään muusta kuin itsestään.
Välillä mietin olenko hullu…
Sin-sa; oon lukenut joitain sun viestejä, ja ihmettelin onko tämä totta,
sanat on kuin mun suusta. 😮
Olen koko ikäni ollut kiinnostunut vahvoista ihmisistä, yleensä opettajista.
Pyrin puoliväkisin heidän seuraansa, haluan vain niin kovasti olla heidän
seurassaan. Olen kiinnostunut vain heidän opettamistaan aineista,
ja yritän tehdä itsestäni heidän kaltaisiaan.
Se on melkein kuin rakkauden kaltaista, mutta kuitenkin eri asia,
vain jotain kuvitelmaa. Tiedän ettei kukaan muu ikinä voisi ymmärtää
mua jos ei itse ole tuntenut samaa. Tiedän että tämä voi olla yleistä
murrosiässä, mutta kun olen tuntenut näin niin kauan kuin muistan.
Tällainen kiintymys ”puolituttuihin” on aiheuttanut minulle paljon
sydänsuruja, koska eiväthän he koskaan voisi tuntea samoin. 😭
mptysoul, kirjoitukssi jotenkin kosketti mua. Mulla on vähän samanlaisia tunteita, kai. Olen viillellyt käsivarteni aivan kamlan näköisiksi, olin aikoinaan luokan kiltti tyttö ja raivosin vain yksin, itselleni. Sitten olin mukana ihan pimeissä touhuissa, kun muut eivät nähneet. Olin kai aika tavallisen epätavallinen teini. Nyt olen kuitenkin edelleen samankaltainen yli kaksikymppinen. Muille jaksan esittää kilttiä, muut huomioonottavaa ihmistä ja sitten tulee hetki että rupean raivoamaan sitä omaa itseäni ulos. Raivokohtaukset tulevat ja menevät. Tuntuu välillä etten ymmärrä enää itseäni. En haluaisi elää näin. Haluaisin löytää jo sen mikä olen. Mutta mistä, miten. Viiltely ei ole se keino.. Ei syömishäiriökään ole se keino. Ei omaan pahaan oloon jääminen ole keino. Olen itsekseni ajatellut että mulla on varmaan bipolaarihäiriö (siis maanis-depresiivisyys) koska oloni heittelee aika tavalla.. Mulla on diagnosoitu epäkypsä (ja epävakaa) persoonallisuus, mutta en haluais heitttää tätä uhmaikää sen syyksi.
En tiedä ymmärsitkö mitään kirjoituksestani, mutta menköön sen piikkiin että olen taas valvonut suurimman osan yöstä ja noussut ylös pari tuntia sitten. Ahdistavaa, isänpäivä edessä. Pitäisi olla vanhempien luona ja taas miellyttää kaikkia. Olisin tälläkin hetkellä mielummin yksin, omassa kämpäsä purkamassa ajatuksiani ulos, kuin vanhempieni luona, jossa on sentään jotkut säännöt..😠🙄
Ihanaa, olet ensimmäinen, joka on sanonut tuntevansa samoin opettajia kohtaan. Mulla on aina ollut se ongelma, mun on pakko löytää joku joka huomaa mutkin ja joka voi olla mulle se esikuva. Mutta se menee liian pitkälle, kun opettelen opettajan rekkarin ulkoa, alan pitää kaikesta mistä hänkin pitää. En enää tiedä kuka olen, sillä kaiken olen ottanut joltain muulta. Rakennan itseäni pala palalta, lisään itseeni aina jotain opettajilta, alan pitää jääkiekosta, oranssista, ranskasta ym. Haluan samanlaisen auton, samanlaisen lapsen. Haluan olla kopio, mutten voi.
Ei mua oikeasti ole ollenkaan. En pidä mistään, en ole kukaan. Jos otan itsestäni pois kaiken kopioidun, ei musta jää mitään jäljelle.
Mulla on nick irc-galleriassa, sinsa sielläkin. Sun kanssa haluaisin oikeasti vaihtaa ajatuksia. Mulla ei oo muutakaan, nyt on maksimi lääkitys ja psykiatri ja lääkäri ja olen ollu osastollakin ja mikään ei auta. Johtuuko se siitä, ettei mua olekaan?