Päihdeperheen lapsi
Hei!
Haluaisin vaihtaa kokemuksia päihdeperheen lapsena. Kerron oman tarinani:
Olin ala asteella kun minulle selvisi että äitini käyttää huumeita. Hän on käyttänyt teinistä asti huumeita, vasta kolmekymppisenä kun hän sai minut vannoi ettei ikinä koske enää huumeisiin. (ehdot olivat:lapsi lastenkotiin tai aineiden käyttö loppuu)
Huumeiden käytön tilalle oli astunut toinen päihde, alkoholi. Olin kolmennella luokalla kun sain ensimmäisen mustan silmäni, en ollut siivonnut ja äiti kännipäissään repi minut hiuksista lattialle ja potkaisi päähän. Selitys oli että oli tarkoitus potkaista käteen, mitäs käänsin pääni eteen. Tänä päivänä hän ei muista tilanteesta mitään.(Mutta minä muistan ja tulen muistamaan)
Äitini siirtyi pikkuhiljaa takaisin huumeiden pariin kun vartuin vanhemmaksi, töistä hän sai potkut joskus kun olin kuudennella- seitsemällä luokalla. Kotonani esiintyi väkivaltaa päihteitä, ja päihteiden käyttäjiä. Minulle normaali elämä tarkoitti tuolloin että verhoja ei saa pitää auki eikä valoja päällä koska joku näkee että olemme kotona, televisiota ei myöskään tästä syystä saanut katsoa. Jääkappissa oli useimmiten vain valo, jollen itse tai joku sukulainen tuonut ruokaa. Vessa oli varattuna tunteja, kävin talomme saunan vessassa jos tuli tarvetta.
Kahdeksannella luokalla aloin itse juomaan ja polttamaan tupakkaa. Äiti ne kaljat ja siiderit haki. Kavereitten kanssa selvitimme kioskit jotka lähiseudullamme myijät ala ikäisille.
Vappuna sitten muutaman kaverin kanssa joimme meillä ja sain pähkähullun idean lähteä keskustaan viettämään iltaa. Olin 14-15 vuotias. Sammuin puiston penkille missä minua oltiin kuulemma käyty jos ahdistelemassa. Kenttä työn tekijät ottivat minut siitä sitten huomaansa ja päädyin selviytymis asemalle, siellä itkin kännissä kuinka äitini käyttää huumeita ja isä ryyppää.
Meni pari päivää ja sitten sosiaalitoimistosta soitettiin että jos tulisin juttelemaan. Asiat alkoivat edetä nopeasti, noin parin kuukauden kulutta muutin sukulaisteni luokse ja äiti muutti yksin asumaan, sen jälkeen olen alkanut saamaan hiljalleen tasapainoa elämääni.
Nyt melkein pari kymppisenä pystyn käsittelemään paremmin elämääni. Miksi koulussa meni huonosti, miksi olin itse tuhoinen jne. Säikyn vieläkin nopeita liikkeitä lähelläni, koulussa minä en välttämättä pysty istumaan luokassa vaan pitää mennä ulos huutamaan ja purkamaan paineta riehumalla.
Nykyään tulen äiti kanssa toimeen, pystymme keskustelemaan suht normaalisti. Olen käynyt noin vuoden terapiassa ja se on auttanut mina erittäin paljon. Pystynkö joskus antamaan anteeksi kaiken sen vääryyden mitä koin lapsena, en tiedä. Mutta hän on silti äitini ja oli meillä hyviäkin aikoja. Yksinhuoltaja, huumeiden käyttäjänä hän kuitenkin pystyi kasvattamaan minut ja ne ajat ovat opettaneet minulle paljon.
Tämä nyt oli erittäin lyhyeen puristettu tarinani.
Hei!
Itse en ole kokenut huumeita, mutta vanhempani joivat senkin edestä alkoholia. Tuo aika oli erittäin vaikeaa ja olen siitä niin moneen kertaan jutellut ystävieni kanssa (viimeksi eilen, vaikka vanhemmat erosivat noin 7vuotta sitten ja silloin loppui ainainen riitely ja alkoholin kittaaminen). Tosin isäni joi senkin jälkeen, itse joskus näin kun hän oli kuulema pyörällä kaatunut ja naama aivan ruvella. Eihän sekään herkkua ollut kuten ei monet muutkaan asiat. Mutta olen huomannut senkin että anteeksiannon voima on suuri. Rakastan vanhempiani kaikesta huolimatta. Vanhat arvet joskus avataan ja tuolloin tulee riitaa, muutoin olemme hyvin läheisiä vaikka he ovatkin eronneet (vanhemmat siis eivät pidä yhteyttä enää toisiinsa, se olisi liikaa äitini mielenterveydelle joka on jo aika lailla masentunut ym).
Mutta olen huomannut, että jokainen tekee virheitä. Jos niistä ei koskaan opi, sitä en voi ymmärtää enkä hyväksyä, mutta omat vanhempani katuvat kovasti sitä mitä olen siskoni kanssa joutunut kestämään ollessani 6-16 -vuotias. Mutta se on vain elämää ja siitäkin on selvitty. Toki heikompi olisi varmaan masentunut tms mutta itse koitan aina löytää jotain hyvää jokaisesta asiasta. Omat vanhempamme eivät lyöneet meitä, joskin toisiaan ja se sattui minuun enemmän kuin ehkä se jos minua olisi lyöty. Kuka tietää mutta aina alan itkemään jos toista sattuu, en niinkään siitä jos minuun sattuu. Myötäelän toisen tilan niin vahvasti ajoittain että olen aivan hätää kärsimässä kun luulen että toiseen sattuu kovin.
Mutta uskon että karuimmistakin kokemuksista voi ammentaa jotain hyvää. Ajattele asia vaikka niin, että nyt tiedät mitä sellaisen kokeminen sinussa aiheuttaa ja kuinka hyvin nyt itse tiedät asiasta etkä koskaan toivoisi tulevien omien lastesi niin kokevan. Nyt olet voimakkaampi ja vahvempi juuri noiden vaikeíden asioiden vuoksi. Et elänyt pumpulissa ja tämän vuoksi nyt olet vahvempi ja pystyt omaa elämääsi hallitsemaankin paremmin. Tiedät mikä on väärin ja mitä lapsen ei tulisi elämässään koskaan kokea. Katuuko äitisi? Voihan olla että hän katuu syvästikin muttei osaa sitä ilmaista. Ja voihan olla että jos äitisi edelleenkin käyttää päihteitä niin se on se eri ihminen kuin hän, joka olisi selvin päin. Hän tuskin koskaan sinua satuttaisi tarkoituksella. Koita ajatella asia niin. Toki kun en tiedä taustojasi ja asiaa tämän enempää niin on vaikea kunnolla neuvoa, mutta uskoisin että paha saa aina palkkansa, myös siten että on ikuisesti syyllinen olo. Ei sekään hienoa elämää ole. Mutta anteeksi voi aina antaa toiselle ja auttaa häntä antamaan anteeksi itselleen. Itse olen nykyisinkin useaan otteeseen joutunut tai no halunnut ilmaista että olen antanut äidilleni anteeksi eikä minua menneet enää paina. Toki EDELLEENKIN joskus nään painajaisia, mutta ne ovat vain osa elämää eivätkä ole onneksi enää todellisuutta. Siitä olen päässyt irti ja olen vahvempi kuin koskaan 🙂
Voimia sinulle, olet hyvä ihminen ja aika parantaa haavoja kummasti. Usko siihen🙂👍🙂🌻
Hei Immeinen, en valitettavasti osaa kovin paljon sinua auttaa, mutta sinä voisit auttaa minua... minun lapsenani asuu eräs päihdeperheessä kasvanut nuori. Hän on tullut meille hiukan vanhempana, mitä sinä menit sukulaistesi luo. Jaksaisitko kuvailla, miltä sinusta tuntui tulla uuteen perheeseen, mikä sinua auttoi ja mitä neuvoja antaisit tällaisen perheen vanhemmille. Olen kovasti etsinyt samankaltaisessa asemassa olevia ihmisiä, koska mielelläni haluaisin ymmärtää nuoremme ajatuksenkulua enemmän, mitä hän osaa tai kehtaa minulle kertoa.