Paha olo, masennus.... jotain.
Tämä on ensimmäinen kertani kirjoittaa tänne. Keväällä alkoi tulla paha olo josta oli tosi vaikea puhua saati itse ajatella. Ajattelin ensin, että se johtuu siitä, että joudun vielä kyhistämään äidin kanssa kun en omaakaan asuntoa ole saanut. Sitten huhtikuussa sain kahden viikon varoitusajalla ilmoituksen asunnosta. Päätin ottaa sen koska ajattelin, että en kestä enää asua kotona. Asiasta en ehtinyt puhua äidille ollenkaan. Sitten toukokuun ensimmäinen viikko tuli ja meni. En päässytkään muuttamaan heti niin kuin olin suunnitellut, koska milläs muutat kun ei ole autoa. Kysyin lopulta eräältä ystävältäni josko hän ja hänen miehensä voisivat tulla auttamaan. Suostuivat oitis ja ilomielin. Kuitenkin äiti oli sitten järjestänyt muuttoon oman veljensä ja tämän vaimon. Tavarat siirrettiin kun olin koulussa. Sen jälkeen asuin sitten ihan yksin. Ja paha olo eikun kasvoi, kun tajusin, että olen IHAN YKSIN. Suurin osa ystävistäni sai kesätöitä tai ovat muuten vain pois kaupungista joten todellakin olin aivan yksin.
Äiti oli melkein koko ajan töissä tai sitten miesystävänsä kanssa, joten oli vaikea edes yrittää puhua äidille pahasta olosta. Kolmen viikon asumisen jälkeen alkoivat ihan hillittömät itkukohtaukset. Saatoin alkaa itkemään sellaisestakin asiasta, etten saanut kaikkia tavaroitani järjestykseen kotona. Juhannuksena asiat luiskahtivat ihan täysin raiteiltaan. Itkin kaksi päivää putkeen kun kaikki muut talon asukkaat lähtivät viettämään juhannusta kuka minnekin ja koko kerrostalo oli tyhjä, lukuunottamatta n. kolmea muuta ihmistä jotka olivat jääneet kaupunkiin. Lopulta soitin äidille ja kerroin, että olen aivan yksin täällä ja minua alkaa pelottaa ja ahdistaa. Äiti käski heti kotiin, voisin nukkua siellä juhannuksen ajan, perhejuhannus.
Jouduin nukkumaan olohuoneessa. Juhannuksen jälkeen äiti pyysi minua olemaan hänen luonaan viikon verran, ettei talo olisi ihan tyhjillään kun äiti ja hänen miesystävänsä lähtevät työmatkalle Lappiin. Se reissu oli äidin viimeinen kesälomaviikko ja minusta alkoi tuntua, että koko loma oli vain mennyt paapoessa sitä miestä. Olisin jäänyt yöksi viimeisenä iltana ennen kuin äiti lähtee mutta äiti kuiskasi minulle, että mies suuttuu jos jään, koska ei aamulla pääse katsomaan televisiota kun minä nukun. Sisälläni jysähti ja pahasti. Tuntui, että mies ajoi minut äidin luota pois, koska ei voinut sietää minua.
Viime viikonloppuna asiat paheni niin paljon, että äitinikin säikähti. Vahdin koko viikonlopun serkkuni koiraa. Minä en jaksanut koko ajan innostaa koira parkaa, koska omakin olo oli surkea. Soitin lauantaina äidilleni klo 16 maissa mutta hän ei vastannut. Ajattelin, että ovat lähteneet bensan hakuun Venäjän puolelle. Soitin uudelleen joskus klo 18:30 maissa, ei vieläkään mitään. Klo 20 olin jo todella huolissani. Venäjän raja menee kiinni klo 21 ja tuijotin kelloa kun se pikku hiljaa liikkui kohti klo 21. Soitin vähän yli yhdeksän äidille, ei vastausta. Sitten soitin äidin miesystävän puhelimeen. 5 kertaa. Hälyttää mutta ei vastaa. Menin paniikkiin. Luulin, että he ovat joutuneet onnettomuuteen. Jätin viestin äidin vastaajaan kolme kertaa. Itkin hysteerisesti ja serkkuni koira yritti lohduttaa, mutta ei onnistunut. Sekin säikähti. Klo 21:45 puhelin soi ja äidin hätääntynyt ääni kysyy olenko kunnossa. Taustalta kuului kiroilua ja sitten kuulin äidin miesystävän äänen huutavan: ”P*****een pentu! Lopeta jo tuo! Me ei olla tilivelvollisia menoista eikä tuloista! S*****a, minun lapset koskaan tuollaisia idiootteja olleet!”
Minä siis olin idiootti koska olin huolissani? Ja vain koska tiedän miten se mies ajaa autoa! Se on kiinnostunut kaikesta muusta mikä liikkuu paitsi ei siitä auton ajamisesta! Auto saattaa käydä ojan puolella ja vastaantulevien kaistalla ja mies saattaa nukahtaa rattiin, koska sitä ”nukuttaa niin kamalasti”! Se saattaa ryhtyä tutkimaan radiota tai laittaa aurinkolasit päähänsä pitämättä kiinni ratista… Minä luulin, että oli sattunut onnettomuus ja minä olen se idiootti!?!
Minusta tuntuu, etten enää jaksa. Viimeiset kaksi viikkoa olen istunut kotona, lähtemättä minnekään, koska pelkään saavani itkukohtauksen keskellä kaupan leipäosastoa, mutta minä en voi hengittää kotonani. Yksiö ahdistaa, seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Johtuneeko se siitä, että asunto on pieni vai siitä, että joka päivä kun katson sisälämpötilamittaria näen sen osoittavan +30 astetta lämmintä…. minä en enää jaksa… Haluan pois, mutta minnepä lähtisin?
Ehkei minun ongelmani ole yhtä vakava kuin joidenkin muiden, mutta kirjoittaminen helpottaa.
Sain ajatuksen serkkuni koirasta… voisin hankkia koiran, niin, etten tuntisi oloani aina niin yksinäiseksi, mutta toisaalta taas, serkkuni koira osoitti sen, että yksiössä tulisin hulluksi jos koira olisi koko ajan kerjäämässä rapsutuksia… Voinko siis olla niin itsekäs ja ottaa koiran? En usko. Mitäs jos saan tietää olevani allerginen? Sitten on luovuttava koirasta ja maailma romahtaa…
Kuulostaa aika hankalalta tuo sinun tilanteesi. Suosetteln avun hakemista vaikka jostain kriisikeskuksesta siinä lähistöllä. Aika solmussa ovat perhesuhteesi, niiden oikomiseen voi mennä jonkin verran aikaa.
*rutistaa* navdi voin uskoo et tollane ei oo kivaa tai et, tunnet olevas ikäänkuin pois perheestä. nii en tiiä miten muka oisit idiootti jos kerta oot huolissas. kyl toi kuulosti aika hirveeltä. mul on ollu samanlaisii tunteita äitiä kohtaan, ja on edelleen tai no siis just toi ettei kuulu perheeseen enää.. anteeks mut en osaa tän enempää auttaa sua, vaikka haluisinki. mut sitä mä en ymmärrä miks sitte oot ahistunu jos kerta tota noin asut yksin? eksä sit viihdy yksin vai mikä? ja tiiän et sun äidille tää sen mies merkkaa tosi paljo, mut toi on jo aika paksua. heittää sut pihalle ku ei pääse sen äijä kattoo töllöö, ei pahalla mut aika itsekästä. jos mä oisin tollases tilantees nii en tiiä mitä tekisin. varmaa oisin enemmän kyllästyny itteeni ja olemassa olooni et hirvittää.. toiv. tää auttaa jotain..
Terve Navdi, kyllä sun ongelma on yhtä paha kuin muidenkin. otan vaan kantaa sun koirajuttuun. Koira kyllä on sellainen että se poistaa yksinäisyyden, Ei sitä olekaan koskaan yksin jos on koira. Ja, kun sen kaa lähet lenkille niin aina koiraihmiset alkaa sun kanssa puhuun. Lisäksi voi harrastaa sen kanssa kaikkea koirakerhoissa.
Eihän se itsekkyyttä ole, jos sen otat. Voihan ollakin, että jos ottaisit koiran jostain löytöeläinjutusta, niin sitten sie pelastat sen. Sieltä voi ottaa koiran koekäyttöön ja palauttaa, jos olet allerginen. En tiedä voiko palautusta tehä, jos tulee vaan hulluksi, tuskin se on vakavaa ja kyllä siihen pitää sitoutua siihen koiraan. Koira pitää rapsuttaa, sehän on selvä mutta ei tosiaan koko aikaa. Sie olit vieras, siksi serkkusi koira käytti sua hyväkseen ja vaati rapsutusta koko ajan. Koira on perusluonteltaan ku ihminen eli laiska. Kun sen kaa käy pitkillä lenkille, antaa sen ulkona touhuta mita se haluaa, niin sitten se sisällä haluaa vaan mähötä. Ei sun elämä kummoselta kuulloosta ilman koiraakaan, eli jos joudut palauttaan allergian vuoksi, sitten itket hetken ja palaat takaisin tohon elämään.
Eikä koira välitä vaikka on pieni asunto, jos se vaan olla tarpeeksi ulkona. Se muuten onkin sontapuhetta, että koira muka rakastaisi ihmistä pyyteettömästi. Ensin koiralle pitää näyttää, että ihmiset sitä rakastaa vasta sitten koira alkaa ihmistä rakastaa.
Ymmärrän täysin kun puhut yksinäisyydestä. Muun yksinäisyyden ohella oman asuntoon muuttaminen (yksin) sai mutkin tuntemaan oloni tosi "hylätyksi".
Muutin kolme vuotta sitten 18-vuotiaana omaan asuntoon, kun olin sitä aina halunnut. Oli aika karua. Sairastelen paljon ja elämä oli vaikeaa, kun ei ollut ketään muuta, joka laittaisi ruokaa tai kävisi kaupassa yms. Kerran oli jalka kipsissä kaksi viikkoa. En saanut edes housuja itse pois. Ensimmäiset päivät olin yötä päivää samoissa vaatteissa, kun en viitsinyt vaivata muita. Lopulta rohkaistuin ja ystävät auttoivat mielellään.
Olin kuitenkin paljon yksin kotona ja olen todella epävarma itsestäni. Sain samantyyppisiä itkukohtauksia paljon, tosin en julkisilla paikoilla koskaan, en osaa itkeä julkisesti. Kävin kyllä töissä ja koulussa, mutta silti pienetkin hetket kotona olivat yksinäisiä. Itse olen aina voinut käydä vanhempieni luona koska vain, mutta en itse kehdannut. Olin aina uhmannut, että pärjään yksin. Ja jotenkin tuntui aina että kävi "kylässä". Koin olevani vaivaksi.
Osa yksinäisyydestä helpotti ajan myötä. Nykyisin olen jo joskus iloinen, kun on omaa aikaa. Voi vaikka huutaa ja seistä päällään, eikä kukaan ole ihmettelemässä. Paras apu oli kuitenkin ystävät. Aloin pyytää ystäviä käymään, vaikka koko viikonlopuksi. Tehtiin läksyjäkin yhdessä, laitettiin ruokaa, koottiin palapelejä... Alkuun tuntui, että joutui kinumaan ihmisiä seurakseen ja ettei ketään kiinnosta minun seurani. Ajan myötä vieraita kävi jo enemmän ja aloin itsekin vierailemaan ystävien luona. Neljän seinän sisällä alkaa pidemmän päälle ahdistaa, vaikka siellä olisikin seuraa.
Haluaisitkohan aloittaa äitisi kanssa vaikka yhteisen harrastuksen. Tai ottaa vaikka tavaksi, että hän käy luonasi kahvilla viikottain. Kun kouluni loppui, aloin käydä äidin kanssa viikottain syömässä ulkona tai jomman kumman luona. Puhuminen voisi helpottaa. Voi olla, ettei äitisi osaa ajatella tilannetta juuri nyt sinun kannaltasi. Ehkä hän ei ymmärrä, kuinka pahalta sinusta tuntuu. Voit myös pyytää, ettei äitisi kerro puhumistasi asioista miesystävälleen. Silloin sinun ei tarvitse miettiä mitä mies ajattelee. Hänellä ei ole oikeutta arvostella sinua siitä, miltä sinusta tuntuu. Kerro äidillesi, kuinka paljon arvostat sitä, että hän olisi tavoitettavissa koska vain ja tukenasi huonolla hetkellä.
Jaksamista! Kirjoita tänne aina kun siltä tuntuu, on hyvä että asioita purkaa ulos! 🙂🌻