Hei enkeli jne. Otsikkosi juuri nyt sopii minuun täydellisesti. On niin karsea olo, että en tiedä ketä löisin turpaan tai mihin heittäisin mustikkasopat. Tiedän, että oloni johtuu äitini itsemurhasta mutta en uskalla asiasta puhua. Niin sitten keksin kaikkea tekosyitä olooni ja ukko saa tuntea kaiken niskassaan. Yrittää mieheni mitä tahansa, aina keksin jotain valittamista.

Etkö käy missään puhumassa olostasi? Onko sinulla sinne kriisikeskukseen aika mutta et mene vai miksi vanhemmat luulevat, että käyt siellä?

Olikohan tästäkään mitään apua sulle. Mielelläni jatkan kanssasi kirjoittelua, tämä paikka nyt taitaa tällä hetkellä olla ainut missä en esitä mitään.

Siivetön, et todellakaan ole ainoa tuossa tilanteessa. Kokemuksesta voin rohkaista, että kertominen kannattaa. Tiedän, etä se on vaikeaa, oikeasti tiedän, mutta selailuun ja esittämiseen menee liikaa voimia. Voimi, joita sinulla ei nyt välttämättä ole. Käytkö siis säännöllisesti jossain kriisikeskuksessa puhumassa? Siellä sinun ei tarvitse esittää. Siellä voit rauhassa olla juuri niin rikki kun olet.

Voisitko edes siskollesi kertoa, kun kuitenkin asutte yhdessä?

Aava, kukaan ei voita mitään tuossa tilanteessa. Kyllähän sinä tiedät, että voit sanoa, mistä oikeasti on kyse. Kyllä perheesi sinua tukee tälläkin kertaa, niinkun on tähänkin asti. Eikö? Tiedätkö, miten kauan joudutte olemaan evakossa? Jaksamisia sinne, käy välillä rantasaunassa tuulettumassa jos se auttaa.

Niin, no mulla olis huomenna viimeinen käynti siellä kriisikeskuksella... =/ Siel ei ole mahdollista käydä kuin viidesti ja nyt olis sitte pitkä aika odottaa et pääsen sinne jatkohoitoon tai miksi sitä nyt sanotaankaan...
Vanhemmat luulee et käyn siellä ainoastaa ja et joudun jatkoon sen raiskaus yritys jutun takia ja niihä mä alunperin meninki kriisikeskukselle sen takia...

En mä voi kertoo siskollekkaan, ei kukaa kuitenkaa ymmärtäis...
Helpottavaa purkaa edes näin tunteitaan 🙂

Myös päiväkirjan kirjottaminen on helpottanu 🙂

Terapiaksi sitä jatkohoitoa taidetaan sanoa. Niin se varmaan on, että kesällä joudut sitä terapia-aikaa odottamaan aika kauan. Mutta kyllä siellä kriisikeskuksessa pitäisi voida käydä niin kauan, että jatkohoito on selvä. Sano huomenna, että et yksin selviä ja haluat käydä vielä siellä. Sun raiskausyritys on tapahtunut ihan vasta, ei ne voi sua vielä yksin jättää jotain terapia-aikaa odottamaan. Sano, että sulla on itsetuhoisia ajatuksia, se yleensä auttaa ja saat apua ilman jonottamista.

Haluaisitko kertoa vanhemmillesi olostasi mutta et osaa? Usein kyllä onkin niin, että niille jotka ovat lähellä, ei ole helppo puhua. Voisitko näyttää siskollesi mitä täällä kirjoittelet?

Mie olen alussa ottanut mieheni mukaan terapiaan. Sitten menikin niin, että en yksin uskalla mitään terapiassa puhua. Aloin kaikki sonnan kaatamaan mieheni niskoille.

Nyt taas, kun kaikki alkoi alusta, niin tuntuu, että en viitsi perhettäni jatkuvasti samoilla jutuilla ”häiritä”. Kun on muitakin murheita, niin yrittää nyt nämä omat henkilökohtaiset asiat sisällään pitää. Terapia-aika on elokuussa, ehkä sitten opinkin hänelle puhumaan. Taitaa vaan käydä niin, että mua ei kukaan kestä elokuuhun asti. En edes itse itseäni kestä.

Xera, tietenkin perheeni minua tukisi. Mutta esim. anopilleni en todellakaan viitsi enää olostani puhua, kun muutenkin olemme jo hänen luona evakossa.
Minun suurperheessäni on ihan tarpeeksi kestämistä, ilman, että mie vielä alkaisin hulluja puhuu. Sillä oikeasti mie luulen, että olen todella tullut hulluksi. Sillä eihän tämä voi totta, että vielä äitienpäivänä olin sitä mieltä, että minulla on ollut maailman paras äiti. Olen kyllä sitäkin harkinnut, että alkaisin käymään itsemurhan tehneiden omaisten jutussa. Mutta, kun yhden kerran kävin, niin tunsin itseni todella syylliseksi, kun toiset omaiset kertoivat miten olivat auttaneet kaikin keinoin ja silti teki itsemurhan. Mitäs mie siellä kertoisin? Senkö, että en mitään tehnyt?

Elokuussa vasta pääsemme omaan kotiin takaisin. Kaikki pitää olla ihan kunnossa, kun on niin vilkkaat lapset, että ei voi olla yhtään vasaraa tai naulaa näkyvillä. He aloittaisivat uuden remontin.

Moi taas...

Hmmmm, ne vaan totes kriisikeskuksella et viis kertaa on maximi ja sillä siisti, tosin se mun tukihenkilöni sieltä kehoitti mua menemään yhteen nuorteen (samantapainen ku kriisikeskus) paikkaan juttelee, mut tuntuu niin suoraan sanottuna paskalle, alkaa nyt kymmenes eripaikassa selittää näitä samoja juttuja alusta loppuun... Kaikki mitä tapahtu ja mitä siitä seuras ja mitä ennen oli ja mitä nyt on ja bäläbäläbälä....

En mä voi näyttää näitä mun siskolle, en mä halua. Helpompi pitää nää ihan pelkästää ittensä sisällä nii eipähän kukaa läheinen joudu alkaa huolehtii tai mitään muutakaan. Porukoille en jaksais puhuu, ei ne ymmärtäis kuitenkaan miten minä (saanu aina rakkautta, tukea niin henkisesti kuin rahallisesti vanhemmilta vaik tulot on mitä on heilläkin, on ehjä koti aina ollut) voisin olla masentunut. He eivät ymmärrä mitä tämä on, eivätkä tulis ymmärtämään.

Mä pelkään todella et mä sekoan, viime keskiviikkoa vastaisena yönä mä olin yksin kotona yön. Mä valvoin tosi myöhää... Sit ku mä menin sänkyyn ja yritin ruveta nukkuu, nii yhtäkkii mä kuulin niin todellisii äänii mitä ei todellakaa oikeasti ollu. Mä kuulin ku joku ois kävelly (housut olis kahissu toisiian vasten) ja sit mä olin iha varma et joku on mun takana.
Mua pelotti niin paljon, hyvä et uskalsin kattoo selkäni taakse, en mä ilman lääkkeitä olis voinu nukkuu. Mä kerroin tost kriisikeskuksella, se pyys mua ottaa heti yhteyttä johonki jos toi toistus... No tavallaan joo se kai toistu, yks ilta mä rupesin nukkuu (sisko nukku vieres sillon kyll) nii ku painoin pään tyynyyn, mä olin ihan varma kuulevani nuorten tyttöjen kirkumista, ihanku ne olis hukkumassa. Ainaku nousin istumaan, nii mä en kuullukkaa sitte yhtää mitään. Alkaa itteeni pelottaa et kohta mä sekoan, en uskalla kertoo tästä kenellekkää, mä en halua leimautua hulluks. En oikein tiedä mitä tekisin, on nii vaikee olo. Mä pelkään et oikeesti jos meen jonnekin puhuu tuosta niin kohta mun porukat tietää, ku oon vielä 17 vuotta eli alaikänen, voiko ne tehdä niin et kertoo jotain mun tilanteesta siellä mielenterveyspuolella tai vaik lääkärin kautta?
Onks kellään samanlaista ollu tai onko?

Hyvää Juhannusta muuten, hmmm mä vietin oikeesti kivan juhannuksen... Loppu illasta masennutti, kun alkoholi ei enää vaikuttanut parhaimmalla puolellaan... Mä mietin sitä mun pitkä aikaista ihastustani, jota en tule saamaan. Mä oon niin rikki sen jätkän takia 😭
Mä ajattelen sitä niin paljon pitkin päivää, nukkumaan mennessä se on pahinta. Mun itsetuntoni on säpäleinä ja mä kritisoin itseäni jatkuvaan.
Oon nyt ollu sinkkuna puol vuotta, entinen suhde on täysin käsitelty. Mä tunnen itseni niin paskaks ku en saa sitä jätkää jonka oon halunnu koko sen mun entisen suhteen päätyttyä ja itseasias ku mä olin kiinnostunut tästä jätkäst jo mun entisen suhteen aikana. Mut ero ei johtunut mitenkään tästä siltikään, enkä koskaan ole pettänyt.

Helpotus että täällä voi puhua asiansa just niinku ne on. 🙂
Kiitos teille 🙂🌻

Tarkoittikohan ne sulle nuorten psyk. polia. Siellähän miekin kävi jonkin aikaa, ihan hyvä paikka. Ei sun tarvitse aina alkaa joka paikassa alusta, kun pyydät, että uuden paikan henkilöt soittavat sinne kriisikeskukseen ja kertovat sun tarinasi. Tai, jos he ovat papereita susta tehneet, niin käske ne siirtämään, täytät vaan jonkun valtakirjan jolla suostut siirtoon. Näin ainakin meillä käy. Itse olen sellainen kymmenessä eri paikassa käynyt. Eka paikassa kerroin tarinani, sitten sitä on hoitohenkilökunta mun perässäni siirtänyt paikasta toiseen.

Ei susta mihinkään kerrota vaikka olet 17v. Paitsi, jos yrität itsemurhaa, silloin kyllä ilmoitetaan asia vanhemmille. En nyt tietenkään ole ihan varma miten juuri sun hoitohenkilöt toimivat mutta kyllä ihan normaali pahasta olosta voit puhua ilman, että se sun vanhemmillesi kerrotaan. Kerroin miekin silloin 17v, että on jo hirttoköysi valmiina eikä sitä äidilleni ilmoitettu.

Toisaalta voi se sun terapeutti joskus ehdottaa, että otetaan, sun vanhemmat mukaan juttelee. Siihenkin voit sitten suostua tai et. Jos sulla on hyvät väliin isään ja äitiin, niin ehkä se olisi hyvä idea, että kävisitte joskus yhdessä terapiassa. Voisi olla, että he oppisivat ymmärtämään sua. Se nyt ei ole vielä ajankohtaista, käy rauhassa ensin yksin.

Minun juhannukseni oli aika tavallinen eli tunsin itseni todella yksinäiseksi. Vaikka oli ympärillä melkein koko suku ja pieni kylä, silti tuntui, että en tänne kuulu. Aina joukosta puuttuu joku ja on niin ikävä, että ei jaksa juhlia.

Moikka aavaton...

On tosiaan aina jotenki sisällä semmonen yksinäinen olo, vaik olis perheen kanssa tms... Semmonen tyhjä olo. Mulla on välillä oikeesti kivaa, välillä hymy naamalla vaik mikää ei tunnu hyvälle ja ku pääsee sit yksin sulkeutuu sitä vaan istuu, itkee ja miettii miten paskaa tää kaikki on.

Mä oon tämmönen kirjoittelija tyyppi ja tässä lauantaina kirjottelinkin tietokoneella päiväkirjaa, sisko sattu tulee kotiin töistä. Se tuli mun viereen istuu, mä sanoin et menis pois ja tietty heti sen uteliaisuus heräs saman tien "mitä sä teet". "kirjotan päiväkirjaa" mä totesin vaikka mun olis pitäny pitää turpani kiinni. Ja sit se kysy et "minkä takia". Mä en oo varma sanoinko sille mitä, mut yhtäkkii mä vaan parahin et "mä en jaksa" ja purskahdin itkee. En olis voinu pidätellä mitenkää sitä. Sisko tietty tuli halaa ja silitteli mun hiuksia ja pyys kertoo mikä on. Mä en suostunu kertoo. Toisaalta toivoin et olisin kertonut mut toisaalta en mä pysty vaan.
Ilman kirjoittamista mä jaksaisin viel vähemmän ku nyt...

Oletko sä saanut purettua tunteitasi kenellekkään läheisellesi? On totta vaikka kuinka vaiketata se onkin myöntää että puhuminen oikeasti helpottaa. Mun sisälläni on ainakin kasvanut semmoinen möykky ja koko kulissin pitäminen vie kaiken energian, jonka jälkeen jää energiaa vaan itsensä halventamiseen ja pahaan oloon.

Eilen olin vanhempien luona, äiti joutuu syömään vahvoja särkylääkkeitä ja unilääkkeitä (hänellä on selkä suoraan sanottuna paskana, joten jäänyt eläkkeelle vaikka on neljänkymmenen). Nukkumaan mennessä olisi niin paljon tehnyt mieli vetää niitä uniläääkkeitä reilu yliannos.(tenox 20mg).
Mut en vaan tiennyt paljonko niitä olisi pitänyt ottaa et ois lähtenyt?
En kestäs sitä et en onnistuisikaan....

Mut mun täytyy nyt mennä... Tsemiä 🙂👍

Hei Enkeli….

Meistähän löytyy paljon yhteistä. Kirjoittaminen on myös minun tapani käydä asioita läpi. En niitä kyllä näyttele muille, paitsi tämän nettikirjoittamisen lukee myös perheeni. Emme niistä kuitenkaan juuri nyt puhu keskenämme, lukea saa koko perhe mutta en ala näistä kirjoituksistani vielä ainakaan puhumaan. On ollut aikoja, että olemme perheessämme käyneet läpi kirjoituksia, nyt ei ole sellainen aika.

Pahimmat tunteeni kirjoittelen salaiseen päiväkirjaani, kirjoittelen myös muistoja kuolleista omaisistani. Muistot kyllä annan joskus omille lapsilleni. Laittelen kuvia ja hauskoja juttuja mitä teimme, kun olimme onnellinen perhe.

Minulle käy myös usein niin, että kirjoitan niin tunteikkaita juttuja, että kyyneleet valuvat silmistä. Mieheni, veljeni tai anoppini tulee kyselemään, että mikä nyt on. Joskus pystyn silloin heti sanomaan, että ei jaksaisi, useimmiten en sano mitään. Sekin jo auttaa todella paljon, kun joku on kiinnostunut minun olostani. Eikö sinulle tullut sellaista tunnetta, kun siskosi kyseli olostasi? Tuliko sulle tunne, että et nyt kuitenkaan ole yksin tässä maailmassa?

Oletko koskaan ajatellut, että pitäisit nettipäiväkirjaa. Mie kerran pidin kaksi päivää. Kirjoitin todella vaikeasta asiasta eli äitini viimeisestä puhelinsoitosta. Sainkin ihan asiallisia vastauksia ja pystyin käymään läpi sen puhelun minuutti minuutilta. Sitten iski pakokauhu, säikähdin todella paljon, kun olin kirjoittanut minulle tärkeän asian kaikkien luettavaksi. Nettipäiväkirjan pito on jotain sellaista mitä en oikein tajua. Ihmiset ovat joko älyttömän rohkeita tai todella yksinäisiä, kun haluavat jonkun kommentoivan omaa arkielämäänsä. Minulle sopii sellainen vanhanajan päiväkirja jonka laitan tyynyn alle ja munalukolla kiinni.

Kulisseja mie pidän pystyssä. On aivan sellainen tunne, että, jos mie vielä tässä perheessä alan kertoo olostani, niin se on jo liikaa koko perheelle. Olimme yhden jakson mieheni kanssa samaan aikaa todella, todella masentuneita. Niin masentuneita, että jouduimme nuorten tukitaloon hetkeksi asumaan. Suojelen miestäni omalta ololtani.

Jos sinulle ihan oikeasti joskus tulee sellainen tunne, että juuri nyt itsesi tapat, niin lupaathan, että soitat silloin johonkin hätänumeroon. Otat numeron joa valmiiksi kännykkässi, ei sinne tarvitse muuta sanoa, kuin apua.

Kiitos, kun kirjoittelet. Auttaa todella paljon, kun saan jonnekin jotain sanotuksi.

Tuosta nettipäiväkirjasta. En tiedä olenko nyt niin rohkea, välillä tuntuu kyllä, että tyhmä. Kirjoitan niin selvästi ja yksityiskohtaisesti, että minut tunnistaisi helposti. Vaikka ei se omalta osaltani olisi niin paha asia jos joku tunistaisi, jos kerta silläsivustolla liikkuu, niin on varmaan itselläänkin jotain ongelmia. Mutta kun kirjoitan toisinaan myös ystävistä, en tietenkään heistä niin, että heitä tunnistaisi, mutta ehkä joku minun kauttani... Minä kirjoitan julkista päiväkirjaa eniten siksi, että saisin huomiota. Turha keksiä mitään hienompia syitä, kun sitä minä kuitenki haluan. Ja titenkin on joitain asioita, kuten runoja, joita haluan jakaa muille. On myös mukavaa ,kun joku kommentoi, saa uusia ajatuksia. Ja kun lukee muiden päiväkirjoja, voi läytää todella mielenkiintoisia ihmisiä ja huomata, ettei olekaan niin yksin vaikeuksiensa kanssa. Toisten tsemppaaminen antaa myös. Että tällaista.

Sinulle Siivetön, haluaisin niin kovin rohkaista sinua puhumaan siskollesi, mutta en oikein tiedä mitä sanoa. Näyttäisit edes nämä kirjoituksesi. Sinulla menee niin hirveän paljon energiaa turhaan, kun joudut peittelemään itseäsi. Toisten tuki on tärkeää. Ja selvästihän siskosi kuitenki välittää ja haluaa auttaa. Ei hän sinua pois työnnä, ja voi ymmärtää yllättävänkin paljon.

Moiks...

Kiitti Xera kannustuksesta, mä oon suunnitellu kertovani siskolleni jne, mut sit ku se on siinä mun eessä tuntuu et en saa sanaa suustani. Enkä halua paljastaa sisimpääni täysin näyttämällä näitä.

Mä en oikein perusta noista nettipäiviksistä, mun tyylini on enemmän kirjoittaa tekstini oman olon helpottamiseks omaan käyttöön. Mä en välttämättä vaan haluais muiden lukevan kaikkee sitä mitä käsittelen sisälläni silleen yleisesti, tää on kuitenkii nii eri juttu. Mut en näe mitää pahaa jos joku osaa ja uskaltautuu kirjoittamaan julkisesti. 🙂 Kun mulle ei luonnistu edes kenellekkää tutulle näiden näyttäminen ja tai mikää puhuminen... ☹️

Onhan se jotenkin pieni helpotus, ku joku oikeesti kiinnostuu mun olosta, mut ku ei toisaalta haluais huolestuttaa ketään. Että vaikeeks menee todellakin.

Mä sorruin toissa yönä viiltää itteeni, oli niin paska olla. Sen jälkee itkinki taas nii paljon et olis luullu kaiken pahan tulevan sen itkun myötä ulos, ei se tullu. Eilenki oli niin kauheen paha olla, ku olin yksin kotona yön, olin taas niin levoton eikä unilääkkeetkää auttaneet. Olin just nukahtamas ku pomppasin automaattisesti pystyyn ku mun henki salpautu, enk' syytä tiedä.

Kävin tänää sellases lasten ja nuorten paikassa (sama systeemi ku kriisikeskuksella), ikävä juttu et se mun tukihenkilöni sattui olemaan mun kotipaikkakunnaltani (pikku kylä) se tuntee mun vanhemmat ja on sanonu näkevänsä mut ennenki. Mä purin sille kyll kaiken, mut tuli niin paska fiilis ku se sano et ku mä oon alaikänen nii jossai vaihees (viimestään siel mielenterveyspuolella) ne ottaa mun vanhemmat mukaan kuvioihin. Mä en halua, se sano et ei ne kerro mun viiltelyist jos en halua, mutta kaikest siit mite mä oon miettiny tappavanikin itseni jne... Se otti kyll mut niin tosissaan ja varas mulle uuden ajan ylihuomiseksi. Ei mun porukoille voi kertoo, mä en todellakaan haluu et ne saa tietää ja et ne tulis sinne paikalle. Se nainen puhu jo osastolle menosta pariks päivää, ku mä oon kuullu niitä ääniäki. Ahdistaa kauheesti. Jankutti koko ajan et mun täytyis puhuu vanhemmille jne. 😭 Mun äiti on sairas, sillä on kestämistä sen sairauden kanssa ihan tarpeeks, ei sen tartte saada lisää huolia, rahat on tiukilla, vieläkö tähän tarvitaan kalliit hoidot ja lääkkeet päälle, ku helpomminki vois tän selvittää.

Mä en tiiä rakastanko paljon vai vihaanko liikaa tätä maailmaa. Kiitti teille ku jaksatte olla tukena 🙂🌻

Xera, jatkan nettipäiväkirjoista. Miltä sinusta tuntuu, kun joku päivä sun päiväkirjaasi ei olekaan kukaan lukenut? Tai vaan pari lukijaa tai, jos kukaan ei ole mitään sulle vastannut? Päiväkirjojen pitäjille tuntuu olevan aika tärkeää, että on paljon lukijoita ja vastauksia pyydetään. Tunnetko itsesi hylätyksi, jos ei päiväkirjassasi ole kävijöitä. Jos kerran huomion saaminen on sun tärkein syy pitää nettipäiväkirjaa. Huomiota itselleen suurin osa hakee nettipäiväkirjoissaan. Etkö ikinä pelkää, että saisit sellaista huomiota mitä et halua. Tai no sie olet niin kiltti kirjoittaja, että ei sulle kukaan mitään ilkiää sano. Mutta pelkäätkö kutsumattomia vieraita?

Sen pari päivää, kun itse pidin päiväkirjaa, niin aluksi halusin vaan kiinnittää sen palstan ylläpitäjän huomion itseeni. Halusin ihan julkisesti käsitellä hänen kanssaan syyn miksi minut bannasi. Kun sain sen asian järjestykseen, olin niin vihainen, että saman tien käsittelin äitini viimeisen puhelinsoiton. Sitten lopetin päiväkirjan.

Mulle on nykyisin aivan sama vaikka minut tunnistetaan täällä netissä. Kyläläiset ovat kyllä niin vanhoja, että eivät monikaan edes omista tietokonetta, kylän ulkopuolelta mua ei kyllä kukaan tunnista. Suku tietää ja lukee kaikki kirjoitukseni. Tuota mie mietin, kun ihmiset kirjoittavat ystävistään, lapsistaan, aviomiehistään, niin avoimesti. Kirjoitukset voi lukea monet tuhannet ihmiset mutta ne joita päiväkirjassa käsitellään eivät tiedä mitään kuinka heitä ”kohdellaan” jossain julkisessa paikassa. Selän takana puhumista.

Periaatteessa mie en kirjoita mitään toisesta ihmisestä sellaista mitä en uskaltaisi hänelle sanoa myös päin naamaa. Äitini on kuollut, hänestä kirjoittelen mitä sattuu enkä taatusti sanoisi hänelle mitään mitä kirjoitan netissä. Toisaalta ei mun tarvisi netissä ollakaan, jos äitini olisi suostunut elämään.

Ja ihmettelen mie mitä ihmiset kotona puhuvat, kun kaiken kirjoittavat nettipäiväkirjaansa? Hyvää päivää kirvesvartta varmaan, eikä mitään ongelmistaan. Sitten seuraavana päivänä tullaan ihmettelemään päiväkirjaan, kun kukaan ei mitään kuuntele.

Onko sulla Xera ollut pienenä sellaista munalukollista päiväkirjaa? Mikä oli kallein aarre, siihen tuli kirjoitettua kaikki salaisimmat jutut. Esimerkiksi miltä tuntui suudella miestä eka kertaa. Silloin, kun mulla oli jonkinlainen tyttöystävä, niin hänen kanssaan saatoimme sopia, että kumpikin lukee kauheimman jutun mitä on päiväkirjaansa kirjoittanut. Piti vannoa, että kelleen muulle sitä ei saa kertoa. Yleensä se juttu liittyi poikiin. Vielä nykyisinkin mun päiväkirjassa on aivan hölmöjä juttuja mutta niin salaisia, että niitä ei saa kukaan muu lukea. Olen auttamattoman vanhanaikainen. Mutta nettipäiväkirjojen pitäjät eivät ymmärrä mitä ilman jäävät, kun eivät kerro salaisuuksiaan munalukolliseen, muoviseen ruusupäiväkirjaan?

Mulla on sama... Helvetin paha olla, mutta en halua näyttää sitä kenellekkään! Tuntuu ettei kukaan pysty auttaan, mutta silti haluaisin puhua asioista jollekkin! En vaan uskalla enään hakea apua kun läheisimmätkään ei tajua miltä musta tuntuu!

Hei Unohda!

Mulla on mielettömän paljon parempi olo, kun nyt pienin askelin osasin ruveta puhumaan ja kertomaan, vaikka ei se vieläkää oo herkkua.
Sun kannattaa ehdottomasti ottaa selvää onks sun paikkakunnallasi kriisikeskusta tai jotain samantyyppistä juttua. Ehdottomasti paras keino päästä alkuun. Sun ei tarttee alkaa heti selittää siel kaikkee, sä voit yksinkertaisesti sanoo et sulla on mielettömän paha olla.

Mä en osannu kertoo porukoille mitään mun olosta, joten mä kirjoitin heille. Koko sen viestin kirjoittamisen ajan mä itkin, kirjoitin heille sähköpostin. Olin sitte viime viikonlopun heidän luonaan, oli tosi hyvä olla. Ne suhtautu aivan täysin erillailla mitä luulin, ei ne alkanu utsimaan tms. Ne vaan oli tosi tukena ja turvana, ei ne kytänny et alanks mä itsaria vääntää. Vaikka mä olin kirjoittanu niille et haluisin välillä vaan kuolla, mut kerroin myös et mä haluun vaan nousta täst pahasta. Viiltelyst en kertonu, se kuulemma jätetään yleensä vanhemmille kertomatta.
Mulle järjestetään parempi jatkohoito paikka ja nopeemmin, kun ne lasten ja nuorten sellasessa systeemis (samantapaises ku kriisikeskus) tajusi et mulla ei välttämättä oo aikaa ja jaksamista odotteluun.
¨
Kannattaa hakee apua 🙂 Koska ei sun edes tarvii alussa kertoo kenellekkään et oot vaik kriisikeskuksella käyny puhumassa, ajan kanssa ja sun jaksamisen mukaan toimitaan 🙂 Tsemppiä Sulle 🙂👍

Mulla on tosi paljo kokemusta tosta pahan olon salaamisesta. Teen sitä vieläki. Ja sit jos avautuu jollekulle sellaselle, jonka on tuntenu jo pitkään, ni eka reaktio on et "no miten toi ny voi olla mahdollista, ku sähän oot aina ollu sellanen ilopilleri, joka hymyilet kaikille, vaikka maailma kaatuis päälle."

Ihan hirveetä😭

Oon käyny psykiatrillaki juttelemassa, muttei se auttanu mitään, ku se ei tajunnu mistään mitään, uteli vaan ihan liikaa. Lopetin sit siel käymisen. Sen jälkeen mulle ehdotettiin, että jospa vaihdettaisiin psykiatria, mutten oikeen innostunu, meinaan oon saanu ammatti-ihmisistä...

Paha olo vaan lisääntyy😭

*muokkaus edelliseen viestiini*: oon saanu tarpeekseni ammatti-ihmisistä.