Olen 25 ja loukussa. Olen sairastanut masennusta pari vuotta, mutta nyt vasta viime viikolla hain apua. En ole hakenut apua aikaisemmin leimaantumisen ja häpeän vuoksi.
Syynä siihen ovat tyhmät, mutta suuresti elämääni vaikuttavat seikat.
Ja ne ovat ”täydellisessä” ystäväpiirissä eläminen ja oman perheeni imago.

Olen taistellut salaa tekaistun hymyn takana liian pitkään, ja kaikki
räjähti käsille viime kesänä. Aloin juomaan entistä enemmän, ja jopa pakoilemaan ystäviäni uusien ”pussikalja”kavereiden kanssa.
Aloin vihaamaan rakkaita ystäviäni niin paljon että en ottanut heihin mitään yhteyttä, ja tästä syystä vihasin itseäni vielä enemmän. Koska en voinut ymmärtää käytöstäni.
Olen katkaissut välini vanhempiini ja vielä omaan äitiini.
Äiti on ollut aina minulle se rakkain ja tärkein tuki, mutta kun paljasti kuinka huonosti voin ja en enää jaksa edes hengittää, hän vaan kohautti olkapäitään.
Hänestä se on vain hetkellinen fiilis kun minua vain väsyttää.

Olen perheessäni on minun lisäksi pari vuotta nuorempi pikkusiskoni, joka
on aina kietonut kaiken pikkusormensa ympärille. Hänen saavutuksensa ovat menneet omieni ohi. Olen yksin hakenut aina eri kouluihin, matkannut pääsykokeisiin ja päässyt lahjakkaimpana hakijana ensimmäisellä sisään. Mutta se ei ole mitään verrattuna sisareeni joka äitini avustuksella on aina mennyt eteenpäin.
Hänet on viety pääsykokeisiin ja otettu hotellista huone ettei hän rasitu.
Tämä saa minut tuntemaan tarpeettomaksi ja näkymättömäksi.
Olen kuin koira joka osaisi laulaa oopperaserenaadin, mutta vieressäni oleva puudeli on aina parempi.

Kesällä kihlauduin 7vuoden suhteen jälkeen ja olin hetkellisesti onnellinen ja suunnittelimme jo häitä. Vanhempani eivät olleet huomaavinaankaan ja ainut kommentti oli vain ” Jaa..onko sulla varaa?” Sydämmeni särkyi.

Ystäväpiirissäni taas uutinen otettiin vastaan siten ettei kukaan siitä puhunut vaan oltiin innoissaan toisen kaverini kihlaantumisesta. Muiden ystävieni parisuhteet ovat aina puheenaiheena, että koska häät, talo ja lapsia. Minut sivutetaan sinkuksi joka kerta, vaikka olen ollut mieheni kanssa jo yli 7 vuotta. Ja puheenaiheena on aina vaan kuinka täydellinen jokainen vuorollaan on, mutta en ole vielä tänäkään päivänä saanut yhtä positiivista kommenttia osakseni.

Olen niin väsynyt, vihainen,surullinen..vihaan aamuisin peilistä katsovaa kuvajaista jota en tunne enää omakseni. En jaksa enää välittää mistään perusasioista, asiat jotka ennen olivat ennen iloista rutiinia, ovat jääneet pois jo kauan sitten. En muista enää edes milloin olisin nauttinut edes jostain. Säälin myös miestäni joka jaksaa seistä vierelläni silloinkin kun itku kurkussa huudan hänelle vihaavani häntä ja että hän voisi tappaa itsensä.
Olen alkanut vihaamaan kaikkia ja sosiaalinen elämäni vain pahenee.. en enää tiedä mitä tehdä.
Illalla nukkumaan mennessä toivon että huominen ei tulisi ja saisin jäädä unimaailmaan missä ei ole tällaista.

Lääkäri määräsi minulle lääkkeitä lihasten rentoutumiseen ja nukahtamiseen, vaikka itkin sieluni ulos pahaa oloani. Kukaan ei tunnu ymmärtävän ja tuntuvat pitävän tätä vain väsymyksenä.
Opiskeluni on kärsinyt jo niin pahasti että minulta lakkaavat tuet, ja en pysty maksamaan laskujani. Olen oravanpyörässä josta ei ole ulospääsyä.😯🗯️