Eli tommosia mulla on ollut läpi elämän. Hetki niin selitän.
>>>
Olen kavereiden kanssa, useampi kamu, pelaillaan peliä, minä vuorossa. Sitten alkaa jotain outoa, kesken pelaamisen kädet tärisee aivan kuin pahemmassa rapulassa, mistään ei tuu mitään, ei pysty keskittymään. Rupeaa ahdistamaan. Paine kasvaa, ahdistus lisääntyy, suljen sen vain ulos pakon voimalla ja lopetan vuoron kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Muut katselee hetken outona ja sitten siirtää vuoron ja huomion muualle. Olen siis pelastunut.
<<< Tämmöisiä hetkiä ollut läpi elämän mutta ei mitään varsinaista ohjausta, paitsi että kavereiden ihmettelyt joskus ”ootko sä oikeesti ok?” Pahoja paniikkihäiriöitä ja muita olen elänyt läpi yläasteen ja väistellyt huomiota minkä voin. Nyt vain on käynyt se paha että oireet ovat sitä luokkaa että en voi enää niitä hirveästi peitellä. Pahin asia lienee sosiaalisten tilanteiden pelko. Kun en vain osaa kertoa lääkärille. Mistä helvetistä saan siihen rohkeutta? Ja nyt olen jo 22v. Painetta lisää vanhemmat jotka vielä luulevat minun olevan koulussa mutta minut potkittiin jo sieltä aikoja sitten (AMK)… Olen yrittänyt kertoa mutta tuntuu että menetän siinä samassa viimeisimmänkin arvostuksen pisaran. Ja sen jälkeen en ole minkään arvoinen… Tämä pitkäaikainen tila aiheuttanut sen että en enää toivo itsemurhaa vaan toivon että minulla olisi rohkeutta vetää esim oma kurkku auki, itsemurha tuntuu vain jo luonnolliselta jatkumolta omaan elämänkaareen nykyisin. Olen ”onneksi” sen verta herkkä verelle etten kestä edes pientä veritestiä menettämättä kävelykykyä tunniksi tai pariksi.
Hei!
Voisin sanoa että kuulostaa tutulta.. Tosin minulla alkaa armoton käsien hikoilu ja niskani on jäykkä ts. en pysty kääntämään päätäni ja jos yritän niska/pää alkaa tärisemään tai ainakin siltä se tuntuu, en osaa sanoa näyttääkö se siltä myös. Nämä kaikki siis sosiaalisissa tilanteissa, jopa tuttujen kanssa 😐 . Tosin yleensä oireet alkavat uudessa tilanteessa, kun joudun paniikkiin ja mietin miten tässä tilanteessa PITÄISI toimia.. En ajattele ikinä miten minä tilanteen voisin hoitaa esim. esitelmän pidon vaan kokoajan sitä mitä muut minusta ajattelevat ja odottavat tilanteen menevän :S Voin sanoa että tilanteet ovat kamalia.. Niihin ei auta muu kuin siedätyshoito, tuttuja tyyppejä porukkaan ja avoimesti kertoo että nyt jännittää, mutta yritän kuitenkin. Itse olen saanut beetasalpaajia fyysisiin oireisiin ja se on kyllä auttanut. Ahdistustahan se ei vie pois, mutta ei ainakaan ne kädet tärise niin paljon eikä se sydän pomppaa pois rinnasta.. Olen itsekin miettinyt itsemurhaa, mutta todettuani että minulla on annettavaa maailmalle ja maailmalla minulle en ole sitä toteuttanut, onneksi. Ei se ole ratkaisu ongelmiin. Ehdottaisinkin että ottaisit yhteyttä esim. terveydenhoitajaan ja kerrot avoimesti tilanteesta, se ei ole helppoa, tiedän, mutta saisit sitä kautta keskusteluapua. Tai soita esim. nuortenpuhelimeen tai etsi netistä paikkakuntasi psykoterapeutteja. Heidän luonaan voi käydä vain muutaman kerran ja jotkin tekevät työtään ilmaiseksi/pienellä korvauksella 🙂 . Itselleni keskusteluista on ollu suuri apu.. nyt vuoden käyneenä voin sen todeta.. Koita jaksaa, niin minäkin! 🙂👍