Haluaisin kertoa tarinaani ja kuulla kohtalotovereita.

Lähdin vaihtoon Japaniin neljäksi kuukaudeksi. Ennen sitä koin raivokkaan paniikkikohtauksen jonka takia menin psykologin juttusille. Olen syönyt mielialalääkkeitä nyt 5(?) vuotta ja on ollut hyviä kausia kuin tosi huonojakin. Reaktion ajateltiin johtuvan siitä, että olin asteittain yrittänyt vähentää lääkemäärää. Sovittiin psykologin kanssa nostaa määrä takaisin ja että varaan ajan terapiaan sitten pois tullessani.

Kun saavuin tänne, en ensimmäisinä päivinä pystynyt tekemään mitään muuta kuin itkemään ja taistelemaan pakokauhua vastaan. Se tuntui loputtomalta. En halunnut mennä ulos tai koskea tavaroihini. Se meni kuitenkin lopulta ohi, vaikka se ei siltä tosiaankaan aluksi tuntunut. Sain pyydettyäni mukaan Oxaminia ja se on ollut pelastajani pahimpina hetkinä. Arki alkoi vihdoin sujumaan ja nautin jopa ajastani.
Jotkut vastoinkäymiset painoivat alas mutta eivät liikaa.

Viime aikoina olen huomannut että stressin sietokykyni on aivan nollassa ja käyn jatkuvasti ylikierroksilla ja en osaa rentoutua. Laitan itselleni paineita koulujutuista unohtaen että ei ole maailmanloppu jos ne eivät onnistukkaan.

Nyt pitkäaikainen poikaystäväni ja hänen perheensä tulivat käymään täällä viikoksi ja lähtivät tänään takaisin. Koko aika tuntui vähän sumuiselta ja omituiselta. Lähdön jälkeen olen taas aloituspisteessä. Itku ei lopu ja paniikki on koko ajan nurkan takana. On vaikea ajatella mitään muuta kuin kotiin lähtöä.
Eli aivan samat tunteet kuin alussa.

Tiesin riskit lähteä vaihtoon mielenterveysongelmien kanssa, mutta en halunnut sen estää viimeistä mahdollisuuttani lähteä vaihtoon. Vaikka olen myös nauttinut ajastani, näinä hetkinä en osaa ajatella muuta kuin turhautumista ja ikävää. Jopa inhon tunteita ilman selkeää kohdetta – koska enhän minä tätä maata vihaa. Vihaan vain olla täällä kun oloni on tällainen.

Minulla olisi enää kuusi viikkoa vaihtoa jäljellä ja sehän on ihan naurettavan vähän! Mutta yritäppä takoa se tähän pääkoppaan joka ei pysty rationaaliseen ajatteluun. Olen huomannut että eroahdistus tai menettämisen pelko ovat asioita jotka aiheuttavat pahimmat hetket. En kestä riitatilanteita ja pyytelen anteeksi ilman syytä silloin kun voin huonosti.

Onko kellään samankaltaisia kokemuksia? Vaihdosta tai ylipäätään paniikkihäiriöstä? Lääkkeitä on vaihdettu paristi ja venlafaxin on toiminut suht hyvin. Mutta nyt ei sekään auta. :/ Minun on äärimmäisen vaikea hyväksyä ja kohdata nämä kohtaukset vaikka kuina tiedän että ne eivät kestä ikuisesti.