26-vuotta kulunut enkä tiiä mihin menossa. Kaikki menee vaan huonompaan suuntaan. Mikään ei huvita, mikään ei kiinnosta,
hyvää oloa ei tule enää mistään. Oon kotona neljän seinän sisällä ja vihaan itseeni. En aikuisten puolelle viittinyt kirjoittaa, koska
tuntuu että aikuinen en ole enkä varsinkaan toimi niinkuin aikuinen. Jatkuvaa epätoivoa ja hahmottamisvaikeuksia, tuntuu kuin
eläisi toisessa todellisuudessa. En pääse eteenpäin. Otin liikaa lääkkeitä viime helmikuussa, kun halusin vaan nukkua. Kun
poikaystävä tuli töistä havahduin ja kaaduin maahan saaden jonkun kohtauksen. En tietty kertonut mitään koska kuuluu mennä
hyvin. Töitä ei ole enkä uskalla mennä. Asun vieraalla paikkakunnalla ja tunteet ja ajatukset ovat yhtä mössöä. Netti on ainut
ystävä, mikä painaa myös parisuhdetta. Oon hakenut apua, mutta sitä ei tunnu saavan kun ajat ovat tiukassa, enkä halua
valittaa, en koskaan valita tai vaadi muilta/itseltäni paljon mitään. haihdun vaan pois. ☹️ ☹️
Tiiän että jotain on vialla ja tuntuu pahalta, on totaalinen avuttomuus ja pelko kaikkea kohtaan. Ei tää tästä voi paremmaksi
muuttua.
Hei Tiitiäinen. 🙂
Samoja ajatuksia ollut minullakin... Ollaan varmaan "kohtalotovereita". Mikään ei innosta, pelkään mennä ulos kotoa, en pärjää töissä enkä koulussa, masentaa, ahdistaa, itken paljon.
Ei menetetä toivoa, jos ei alas päin enään pääse niin kai sitten ylöspäin on yritettävä. Vaikka miten vaikealta tuntuis...
Tsemppiä! Ota yhteyttä jos haluat jutella, mun messenger-osote on mun kuvauksessa. 🙂
Hei boogima; olet täysin oikeassa..alemmas ei voi varmasti enään vajota itsestään omissa ajatuksissaan. Oon vain huomannut
että näin huono itsetunto vie kaiken energian itseen ja omien tekemisten tarkkailuun. Ei riitä voimat parisuhteeseen eikä
muuhunkaan kun vaan pelkää. Kirjoittelen mielelläni näistä kanssasi
tsemppiö!
☹️ Täällä suunnalla on 27-vuotias "nainen" ja tuntuu ihan samalta kyllä. Että muut saa kyllä olla vaikka minkälaisessa mielentilassa ja olossa, mutta en minä. Minun pitää jaksaa ja minun pitää olla positiivinen, asiaa ei helpota että poikaystäväni syyllistyy pahasta olostani ja luulee selitysistäni huolimatta, että vika on hänessä ja suuttuu. Poikaystäväni kyllä on monesti vaikka millä päällä, masentunut, kiukku, onneton, minä tuen häntä mutta en saa sanottua kun itselläni on paha olla. Esitän vain jotain muuta. En tunne mitään, en tiedä mitä haluan, kaikki on samantekevää, eikä mikään kiinnosta. Haluaisin vain olla rauhassa ja nukkua... Tuntuu, että haluaisin huutaa täysillä: Antakaa mun olla rauhassa semmonen ku oon!!!😮
Voimia sinulle.🙂🌻
Täältäpä puolestaan löytyy 28-vuotias tyttönen ihan samassa jamassa.
Diagnoosina vakava masennus. Käyn kyllä töissä mutta se onkin sitten ainoa mitä jaksaisin tehdä...mutta kun täytyy jaksaa niin kovin paljon kaikkea muutakin.
Kotona odottaa kaksi koiraa harrastuksineen sekä mies, jonka luokittelen välillä tuohon koiralauman jatkoksi huolehdittavaksi asiaksi...
Täytyy pestä pyykit, laittaa ruoat, siivota, käydä kaupassa, maksaa laskut, lenkittää, huolehtia, tulla ja mennä. Voimia vain on niin olematon määrä että kaikki tuntuu luhistuvan...ja minä jään alle.😝
Vastuun jakamisesta olen monta kertaa huomauttanut parisuhteessani mutta menestys on ollut sen suhteen vähän laihaa. Ja entäs sitten se syyllisyys kun ei kaikkeen pystykään?
Jos vain saisi jostain hetken hengähdystauon ja vaikka viikon totaalisen syvän unen niin ehkä elämä näyttäisi vähän valoisammalta.😴
Hei!
kiitos vastauksista. Jotenkin lohduttaa etten ole ainut "aikuinen" jolla on tälläisiä tuntemuksia. Se helpottaa ja auttaa yrittämään.
Niinkuin booglie sanoi, ylöspäin on matka. tsemppiä kaikille.🙂🌻
Tiitiäinen, osuit naulan kantaan tuossa, että huono itsetunto vie kaiken huomion omiin tekemisiin ja itsensä tarkkailemiseen. Se on henkisesti tosi raskasta. Sitten kun siinä sivussa pitäisi hoitaa koulu,työ,eläimet,parisuhde ja koti niin alkaa voimat loppua. Enpä muista milloin viimeks olis uuvuttanu näin kovasti. Tällä viikolla olen maannut vaan sängyssä, tekemättä mitään. Ja vaikka ei mitään teekkään niin voimat loppuu. Olo on niinku jollaki tosi sairaalla tai vanhalla ihmisellä, ei ole minkään laista aloitekykyä jäljellä.
Rohkaisee kovasti,ettei ole yksin tässä tilanteessa. Tsemppiä kaikille "kohtalotovereille".🙂🌻
Heippa!
Täällä on 25 vuotias neitonen, joka kärsii samasta kun te muutkin. Monican kanssa samanlaisia huolia poikaystävän suhteen. Olen itse tullut siihen tulokseen, että oma poikaystäväni on vaan niin huolissaan apeasta olostani, ettei pysty sitä muuten käsittelemään kun jankkaamalla, että mitä hän on tehnyt väärin tai sitten suuttumalla. Toisen pitäisi pystyä tukemaan, mutta ehkä se on miehiltä liikaa vaadittu!? Me naisethan ollaan emotyyppiä, joten toisen lohduttaminen ja tukeminen on meille luonnollista.
Tuntuu niin kovin tyhmältä kun ite ei tajua mikä itteensä vaivaa kun elämän ilo on kadonnut..
On vaan niin pirun vaikeeta olla kaunis, ihana, mukava.. Ehkä kaikki johtuu siitä, että tytöiltä vaaditaan niin paljon, että kun kasvaa naiseksi on ihan pihalla, että kuinka nyt naisena pitäisi elää.. Onko kukaan tossa samaa mieltä kanssani?
Jaksakaa kohtalontoverit.
Mä todellakin mietin samaa, että onko se vaan niin miesten kanssa, että ne saa mellastaa miten tahansa ja se on ok, mutta jos nainen on paskana niin ei saa mitään tukea? Mä itse oon todellakin tuota emotyyppiä, että huolehdin mahdollisimman paljon siitä, että toisella olisi hyvä olla ja jos toinen on kipeä niin hoidan yms. Monesti oon hieronut hartioita, silitellyt, passannut jne, mutta kun itse vihjaa että on niskat olleet pirun jumissa ja sen vuoksi päätä särkee niin vastaus on, että "ota särkylääke!" Ei hyvänen aika. Ja aikaisemmissa suhteissa mulla ihan samaa ollu. (toivottavasti en nyt varasta viestiketjua omalla valituksella) Jotkut eivät ole treffeillä edes teekupposta voineet tarjota, että tulee todellakin arvostettu olo! Alan olla sitä mieltä että parempi olla yksin. Eipähän tartte toisten loukkauksia ainakaan kuunnella... 😟
Olen samaa mieltä siitä että etenkin naisilta vaaditaan tosi paljon. Pitäis yrittää olla täydellinen. Itse sain vähän apua siihen ainaiseen täysdellisyyteen pyrkimiseen kun tutustuin Naisunionin nettisivuihin ja luin Tulva-lehteä. Naisen ei ole mikään pakko olla kaikkea sitä mitä ulkopuolella vaaditaan. Niistäkin vaatimuksista voi vapautua kun vain antaa itselleen siihen luvan.
Tsemppiä kaikille 🙂🌻
Mietiskelin tuota naisen asemaa nykypäivänä tässä itsekin. Aika kohtuutontahan se on kaikki normit täyttää ja ajankuvaa seurata.
Kropallisesti täytyis olla teini melkein hautaan asti ja ulkonäöstä täytyisi pitää viimeiseen asti ja joka tilanteessa huolta. Täytyisi olla iloinen ja pirteä, kaikkien kanssa toimeentuleva - huonoja päiviä ei saisi olla. Täytyisi aina pysyä lujana ja kaikkivoipana. Seksiin täytyisi myös olla aina valmis ja innokas, oli tilanne mikä tahansa. Koti, mies, lapset, eläimet, työt, koulut, harrastukset, sukulaiset, ystävät, arki, juhlat, matkat tulisi huolehtia mukisematta ja ilolla. Itselle täytyisi tottakai kaiken keskellä saada aikaa ja olla naistenlehtien mukaan "itsekäs".
En tiedä, mistä oma depressioni johtuu. Huomaan kuitenkin tällä hetkellä väsyväni suunnattomasti noista odotuksista joita "naiseuttani" kohtaan asetetaan. Juuri nyt kaipaisin vapautusta edes osasta vastuusta.
Perusluonteeltani kiltti kun olen, on muiden odotusten täyttäminen aina ollut lähtökohtani. En osaa itse vaatia tai edes pyytää.
Ehkä valitan turhasta. Ehkä olen vain liian heikko ollakseni "normaali".