Kuinka paljon se sattui? Miten siitä selvisi? Mikä on tilanne nyt?

Vähiten ihminen haluaa menettää omia perheenjäseniään. Eiköhän niin ole melkeinpä jokaisessa perheessä!
Entä sitten kun tietää koko elämänsä ajan, että niin tulee tapahtumaan..
Ajatelkaa tämä minun osalta:

Saat aikaa olla isosiskosi kanssa n. 14 vuotta. Ette pysty kommunikoimaan normaalilla puheella, siskosi ei näe sinua, ette voi leikkiä yhdessä hyppynarun kanssa. Miltä se tuntuu? Mitä teet näiden 14 vuoden aikana? Itketkö? Pakenetko tulevaa?
Entäpä sitten kun olet jo elänyt 3 vuotta siskosi kanssa, saat nuoremman siskon. Kuulet taas vanhemmilta, että hänenkin kanssaan on n. 15 vuotta aikaa olla. Toinen samanlainen syndrooma perheessä. Kahden siskon kuolema. Pystytkö elämään normaalin lapsen elämää?

Sitten kun vanhempi sisko kuolee, miten selviät? Suretko yksin, vai perheesi kanssa? Kaipaatko ulkopuolisen apua? Itse suljin surun sisääni. Siinäpä tein suurimman virheen. Purkasin kaiken kiukun liikuntaan, mutta suru vaelsi sisälläni. Yritän jo ajatella nuoremman siskon lähtöä, onhan siihen vielä aikaa, ehkä n. 2 vuotta. Pakko jo nyt valmistautua. En halua enää romahtaa uudelleen.

Ulkopuolisen apu on tärkeää, vaikka se tuntuisi todella vaikealta. Ehkä et pysty purkaan asioita omille vanhemmillesi, muille sisaruksille tai sukulaisille. Minä en pystynyt, siksi olen ottanut apua ulkopuolelta. Voin avautua. Tiedän, että kaikki asiat ovat vain meidän kahdenkeskisiä.
Tulevaisuus alkaa pikku hiljaa näyttään paremmalta, vaikka vielä viimeinen helvetillinen koetus on jäljellä. Mutta minä kestän sen, puran nyt kaiken pahan olon sisältäni ja heti nuoremman siskon kuoltua annan surun virrata pois.

Toivottavasti te, jotka joudutte kokemaan saman, eli sisaruksen menetyksen haette sitä apua heti kun se on tärkeintä! Älkää sulkeko surua, älkää masentuko. Teillä on vielä oma elämä jäljellä ja elettävänä.
Te ette ole yksin, meitä on monia! <3