Hei kaikille. Tässä valvottuani yön miettien elämääni päätin kirjoittaa ajatuksiani ylös ja totesin, että aika masentavaa tekstiä tulee… Päätin siis liittyä tukinet-yhteisöön, kaiketi hakemaan jonkinlaista tukea. En tiedä haluanko sääli, ymmärrystä, apua vaiko mitä… Tuli vain tarve avautua johonkin suuntaan, enkä sitä pysty kasvotusten kenellekkään tekemään, sillä koen ettei ihmisten tarvitse kuulla ongelmistani. Kuolla en halua, älkää käsittäkö väärin. Haluaisin vain olla onnellinen ja löytää sisältöä elämääni. Jos jollakulla on/on ollut samanlaisia ongelmia, tai kirjoitus herättää teissä ajatuksia, kuulisin niistä mielelläni 🙂

Elämä on hassua. Kaikkialla on tyhjyyttä ja tarkoituksettomuutta. Ihmisiä juoksemassa rahan ja kunnian perässä, edes tietämättä miksi. Elämästään voi tehdä mitä vaan, ja olostaan tulisi nauttia. Mutta miten kun ei tiedä mitä haluaa? Sillä onnellisuutta on se kun voit intohimolla jahdata unelmaasi. En tunne unelmaani, tunnen yhdentekevyyden. Tyhjyys on vanhin ystäväni. Ja miten katkeransuloinen ystävyys se onkaan. Synkkää iloa siitä ettei millän ole oikeasti mitään väliä ja samalla syvää murhetta juuri samaisesta syystä. Ei ole tarkoitusta, eikä kohtaloa. Tai ehkä on, kuka tietää, mutta miksi olisi? Elämä on ympyrä. Sinä teet sitä ja se tekee sinut. Mutta mitään ei ole tehtävissä. Sillä riippumatta siitä mitä tekee, se ei johda mihinkään. Tulisiko siis vaan nauttia hedonismista ja unohtaa unelmansa jahtaamisen ja elää vain. Elää tyhjää elämää, joka ei johda mihinkään eikä koe huippuaan. Ei nirvanaa, ei hullua riemua, vain tyhjyyttä. Lyhyitä yksittäisiä hetkiä joissa on elämyksiä, mutta ei täyttymystä. Millä tyhjyyden saa täytettyä. Vai kuuluuko sitä täyttää? Mitä jos oikeasti ei ole muuta kuin tyhjyys. Pitäisikö tyhjyyteen tyytyä? Miten voisin, kun tunnen oloni niin vajaaksi. Niin moni elämä on pelkkää ajan tuhlausta. Ja koska elämä on aikaa, voidaan sanoa että niin moni elämä valuu hukkaan, kuin hiekka tiimalasissa vailla pohjaa. Elämä tarvitsee pohjan. Jonkin tukevan tason millä seisoa. Tyhjyyden päällä ei voi seisoa. Tyhjyydessä voi vain pudota loputtomiin. Ja loputtomiin, kunnes epätoivoisesti haluaa uskoa että pohja tulee vastaan. Pohja jossa voi tavata tarkoituksensa, kohtalonsa, onnensa. Sitä ei enää usko, että on olemassa itselleen. Kokemus tyhjästä kuoresta joka liikuttaa hukattua sielua matkansa päähän. Ja kun matka päättyy koittaa kai vapaus. Vapaus haluamisesta. Vapaus tyhjyydestä.

Kaikki lähtee itsestä. Mutta mitä jos on tyhjyys. Mitä jos on muodottomuus. Oman itsesäälinsä vanki. Oman inhonsa suurin fani. Muodottomuus on helppoa. Täytyy vain ottaa haluamansa muoto ja säilyttää se tarpeellisen ajan. Helppouden hinta on tyhjyys. Mitättömyys. Jos on tyhjyys, ei ole mitään. Kuilu joka ei kaiu. Soitin on ehjä, mutta se ei päästä ääntä. Sillä on vain kuulumattomuus, Eksyneisyys ja yksinäisyys. Kykenemättömyys. Kykenemättömyys ymmärtää ja rakastaa. On raskasta kun mikään ei kiinnosta. Jokainen päivä on taistelua. Odotusta ja katkeraa harmoniaa. Tyytymättömyyttä itseen ja maailmaan, joka toimii niinkuin sen kuuluisi toimia. Pettymystä itseen, olemattomuuteen, elottomuuteen ja surullisuuteen.

Tarpeettomuus satuttaa. Ymmärrys siitä, että on merkityksetön. Että omalla elämällä ei ole vaikutusta. Onko se vallan janoa alitajuisella tasolla? Miksi on tarve olla tarpeellinen? Miten voisin olla tarpeellinen kun en ole hyvä missään. Ja miten voisin olla hyvä missään kun en harjoittele. En harjoittele, koska en saa itseäni kiinnostumaan. Tietämättömyys siitä mitä haluaa on tyhjyyttä sen puhtaimmassa muodossa. Silloin on vain kuori joka on hukassa. Kuori joka etsii tietä, jota ei välttämättä ole.