Herättää ajatuksia, todellakin. Aloin itkeä kun rupesin lukemaan tuota.

Mä en jaksa enää. En vain jaksa. Miksi minä olen aina se jonka pitää kuunnella muiden ongelmia mutta jota ei sitten kuunnella? Miksi muut kokevat oikeudekseen kasata kaikki paskansa ja paineensa minun päälleni, mutta eivät sitten auta minua pääsemään omasta, koko ajan raskaammaksi muuttuvasta taakastani?

Oon niin väsynyt tähän kaikkeen. Tähän kun saa olla aina se joka soittaa itku kurkussa ja hädissään perään kun joku uhkaa tappaa itsensä, mutta josta itsestään ei välitetä sen paskan vertaa. Taijos välitetään ainakaan sitä ei näytetä.
Koskaan ei sanota, että "kiitos, kun kuuntelit". Ei koskaan. Tuntuu että mua vaan käytetään, niin inhottava sana kuin se onkin.

Itkettää. Tuntuu ettei kukaan välitä.
En tajua, miksi minua pidetään niin vahvana ihmisenä, vaikka yritän huutaa että minulla on paha olla. Huudan, mutta kukaan ei kuule - ääneni hukkuu niihin moniin muihin avunhuutoihin ympärilläni, mutta olen liian arka sanoakseni, että nyt on minun vuoroni tulla kuulluksi. Sen sijaan jatkan kuuntelemista ja nyökkäilyä, jaan lisää halauksiani ja kyyneliäni.

Ihmiset, kun joku kuuntelee teidän murheitanne, kiittäkää. Sanokaa että se helpotti. Että muille ei tulisi näin käytetty olo kuin minulle.

Kuuntelijan rooli on ahdistava. Ei tätä jaksa.