Mää oon muuttunu täs parin vuoden aikana ihan erilaiseksi mikä olin ennen. Päätin muuttaa itteeni jotenki sillon ja nyt oon ihan hukassa minkälainen oon. Itsetunto on ihan nollissa. En uskalla puhua kellekkään mitään, ku en enää tunne itteeni.
Hoidossakaan ei kiinnosta jutella mitään, ko aina ko alan puhuun niin tuntuu että en jotenki osaa puhua järkevästi.. sitte rupee raivostuttaan ja oon kypsänä siel. Ja ei mua oikeen oo ikinä kiinnosta käyä siellä.. ☹️ En voi ymmärtää, miten voisin saada elämän jotenki siedettävämmäksi... ☹️
... Ens viikolla ois työvoimatoimistossa keskustelu, että mitkä on mun lähikuukausien suunnitelmat.. Ei harmant hajuu.. varmaan pitäs lähtä johonki työkkärin kurssille.. ja miten mää uskallan mennä.. Ja miten jaksan. no kai se sit täytyy vaan yrittää😟

oletteko koskaan aatellut kuten mie. Niin, että mitä, jos sitä onkin tarkotettu, että olen sellainen hemmo kenen kuuluukin aina olla jossain laitoksessa. Nyt tätä viikkoo olen yrittänyt olla ilman mitään hoitoa ja suoraan sanoen ei ole kovin nautittava olotilanne. Saaan vaan olla ja tehdä mitä haluan, herätä koska haluan ja syödä, kun on nälkä. Niin sitten kun on tottunut jonkun laitoksen kelloaikoihin, niin ei osaa olla miten haluaisia. en osaa mitään haluta. Ensi viikolla olen lähössä serkun kaa inter-railaan kahdeksi viikoksi, niin sekään ei huvittaisi.

Mie oikeasti haluaisin kaikesta luopua ja olla jossain laitoksessa loppuelämän vaikka jossain kehitysvammaisten hoitokodisa.

Hei vaan

Minä masennuin joskus lukion alkuvaiheessa, jouduin vaihtamaan lukiota koulukiusauksen takia ja siitä se masennus varmaan sitten lähti. Onko täällä muita koulukiusattuja? Viime syksynä masennus muuttui tosi pahaksi en jaksanut tehdä mitään, en pystynyt syömään enkä edes nukkumaan, koska pelkäsin painajaisten alkavan ja sitä että satuttaisin itteäni tai jotakuta toista. Talvella aloitin terapian, mutta ei siitä paljon hyötyä ole ollut. Itsemurha ajatukset pyörii yhä päässä. Palasin vasta laitoksesta, jossa vietin kuukauden ja välillä tulee sellainen olo, että tekisi mieli mennä takaisin ja olla siellä koko ajan, kun en tunnu pärjäävän "oikeassa elämässä". Mutta hei maanvaiva tuo interreilaus kuulostaa tosi hauskalta. Maisemanvaihto voi tehdä hyvää ja uusien ihmisten tapaaminen. Voimia sinulle.

Hei kaikille! 🙂🌻

Hyvä että keskustelu jatkuu edelleen🙂👍. Minäkin olen ollut koulukiusattu ala-asteelta lähtien. Itsetunto katosi. Nyt en ole koulussa, mutta itsetunto on edelleen hukassa.

Mä olen nyt aika lailla tyhjän päällä. Taas uusi lääke kokeilussa. Olisipa tämä lääke vihdoin sopiva. Olo on outo. "Sain" kuntoutuksenohjaajan, mutta se vain huononsi oloa, taas saa kuunnella samat litaniat. Saa nähdä kauanko jaksan sitä kuntoutuksenohjaajaa. Ja hyvästä lääkäristä on pakko luopua syksyllä ☹️ .

Olipas masentavaa tekstiä. Jutellaan taas.

Moi!Halusin vastata sinulle Tietäsi etsivä kun luin kirjoituksesi.Minun sairaushistoria on melko samantapainen kuin sinun.Sairastuin masennukseen 16-vuotiaana.Nyt olen 19-vuotias.Kolme vuotta masennus on vaivannut minua aina syksyisin ja talvisin.Lääkitys aloitettiin toisena masennusvuotenani,lääkkenä oli Sepram jota käytän vieläkin.Sairaalahoidossa olen ollut kolme kertaa,viimeisimmältä hoitojaksolta kotiuduin vasta muutama viikko sitten.Tällä hetkellä diagnoosini on psychosis NAS ja masennustila.Kesäisin en ole koskaan ollut masentunut mutta nyt olen ollut noin viikon ajan mieli maassa,ja kaikki oireet viittaavat masennukseen...Mieli on maassa vielä senkin lisäksi että noin viikko sitten sain tietää että jään tammikuussa työkyvyttömyyseläkkeelle...kurjaa tämän ikäisenä...

Hei pitkästä aikaa !!

Ihan ensiksi kysymys sinulle Elviria: jäätkö työkyvyttömyyseläkkeelle pysyvästi vai määräaikaisesti? Minä olen toista vuotta kuntoutustuella, joka on toiselta nimeltään määräaikainen työkyvyttömyyseläke.

Toivottavasti tämä minun kokeilema kahdeksas lääke (Cymbalta) toimii. Ainakin vaikuttaa lupaavalta 🙂👍. Olisi ihanaa jos ei tarvitsisi enää etsiä.

Minulla on hoitotilanne huonossa kunnossa. Pakko jaksaa päivästä toiseen ☹️. Miten teillä muilla menee???

Kirjoitellaan 🙂🌻.

Minä en oikein koskaan ole päässyt selvile millä mie olen, tarkotan olenkohan mie jo vaikka eläkeläinen vai mikä? kun mun ei kuulemma tarvihe hakee edes opintotukee, koska sitten tulee paineita, että saa tarpeeksi suorituksii jottei se heti lopu. mun kuntoutus kuitenkin loppuu vasta 1.5 vuoden päästä eli voihan mie vaikka ollaki kuntoutustuella. tai en kai voikaan, kun koetan opiskella jotain.

jos teillä on Kela-korteissa jotain numeroita, niin onko teillä niiden numeroiden jälkeen vuosiluku milloin loppuu. Mulla ei ole eli mie kai olen lääkärin mielestä parantumaton tai ainakin se varmuuden vuoksi on mulle ilmaiset lääkkeet hommannut lopunelämää.

Mie näköjästi hommailin lomalla niin paljon, että nyt olen aivan sippi ja lähen sairalaan ihan kohta. toivottavasti vaan nukun muutaman yön ja pääsen heti kotiin.

Mullakin on masennus kroonistunut. Sairastuin masennukseen 15-vuotiaana, vuonna 2000. Mulla on kokeiltu ainakin kuutta masennuslääkeettä, nykyään triptyl. Mun KELA-kortissa on numero 112-eikä päivämäärää perässä. Mä näin just mun psykiatrin pari viikkoo sitte ku mun pitää taas hakee jatkoo kuntoutumisrahalle (eläke). Olen ollu työkyvyttömyyseläkkeellä 18-vuotiaasta lähtien. Nyt sitte päätettiin lekurin kaa et haetaan kuntoutumistukea 3:ksi vuodeksi, kun eivät näin nuorelle kirjoita loppuelämäksi eläkettä. Eli se lekuri ilmeisesti pitää mua työkyvyttömänä vielä 3:n vuoden päästäkii. No ei muuta kun sairastellaan..😉

mie kysyn seuraavia asioita
1. asutteko te vielä kotona, ei selvinny kun luin juttuja’
2. jos asutte yksin, miten rahanne riittävät elämiseen ym
3. mulla on nyt yksityinen teraputti ja sen kaa pärjään hyvin mutta, jos muutan yksin ashuun enkä pyytäsi tai saisi vanhemmilta raha-apuu, niin ei oisi kai sitä varaa pitää vaan joutusin palaan nuort.psyk puolele enkä ole tullut niiden kaa koskaan toimeen. tuleeko joku?

vähän muuten on sellaine olo,kun on Kela-kortissa numeroita eikä vuosilukua parantumiseen, niin voiski antaa periksi, eikä ees yrittäisi parnatua. Aatteletteko tekin joskus niin, että mitä jos on tarkotettu, että ollaankin kroonikkoja ainaiäti. ja oltaisiin vaan tyytyväisii tähän oloomme. Sitten tultaisiin vanhoiksi, saataisiin kroonikkovaipat, maattaisiin jonkun aikaa saattohoidosa ja meidät saatettaisin pois tästä elämästä johonkin tuntemattoon paikkaan. Se voikin olla tuo Kela-kortin oikea tarkotus ja ilmaislääkeet vaan sellainen pieni lisä siinä.

Asun kotona
Muutto suunnitteilla, saa nähä miten pärjää sit. Varmaan ^käjestä suuhun^.
😮

Minäkin asun kotona. Olen kyllä harkinnut omilleni muuttamista, mutta en ole sitä vielä toteuttanut. Jos asuisin yksin, niin rahatilanne menisi todella tiukoille (olen vähän "tutkinut" ja laskenut asiaa). Rahatilanne on ihan tarpeeksi tiukka jo nyt, vaikka asunkin vanhempieni kanssa, koska heillä on velkaa.

Saa nähdä millaiseksi tilanne muuttuu kun (99% varmuudella) muutamme uuteen kotiin seuraavan vuoden aikana (vanhempani myivät maatalonsa ja nyt etsitään uutta kotia).

Huomenta teille, hyvä lukee, että jokun muukin asuu kotona. yhteenväliin luulin, että mua todella kaikki halveksii, kun asun vielä kotona. Että, kun pääsee ylioppilaksi ja jatkaa opiskeluu, niin se nyt pitäisi tarkottaa, että pitää muuttaa kotoo pois. Mie kyllä olenkin kuntoutuksessa arjet, ensi viikolla olen vaan ti-to, muut kotona. Kyllä miekin ensi vuonna muutan omaan talooni, olkoon miten vaan asiani.Mie ootan yksin asumista tosi paljon mutta en niin paljon, että muuttaisin kotoo nyt pois, kun tiijän etten pärjää ihan yksin.

Vaikka nyt multa puuttuu kokonaan into oppii uusii asioita kuntoutuksessa, olen kuntoutusväsynyt. luulen, että nyt muhun on iskemässä kunnon masennus, juuri kun koulu alkaa. Vaikka tosi paljon haluun sen alottaa.Minuu ei ole luotu sisätiloihn, masennun aina, kun pitää olla paljon huoneissa missä yleensä on neljä seinää.

hellou
pääsin perjantaina kotii toiselta sairaalajaksoltani tänä kesänä ja läääkitystä muutettiin taas, vuos sitte alotettii sepram, se vaihdettii kevätkesällä efexoriin, sitä söin 2kk, siihen kokeiltiin rinnalle remeronia ja peratsinia, mut ei toiminu nekää ja peratsinista menin vaa ihan sekasin, sit alotettii aurorix elokuussa, se lakkas toimimasta tosi pian, sit jouduin uudestaa sairaalaan ja siihen päälle alotettii litium, nyt mulla menee 600mg aurorixia ja 600mg litiumia päivässä (+nukahtamislääkkeet, rauhottavat oon onneks saanu jätettyä), oon nyt syöny noita sen aikaa et niiden pitäs alkaa vaikuttaa jo mut oon vaan huomannu et oon koko ajan ihan älyttömän väsyny..onks kukaa muu syöny litiumia? sitähän käytetään kakssuuntasessa, mun diagnoosi on "toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso ilman psykoottisia oireita" oon ollu masentunu yläasteelta, eli joku 7-8 vuotta, mut nyt se on äityny vaikeaks..en tiedä haluanko kokeilla enää mitää lääkkeitä jos noi ei tehoa ku en jaksa sitä rumbaa enää ja ne kerää kovasti nestettä..ja ei niitä vaihtoehtojakaan oo enää niin kauheesti..sähköä ne ei ees ehdottanu mulle☹️

Moi kaikille!

Mun "oireilu" alkoi joskus kasilla, kun mä rupesin tavoittelemaan "täydellisyyttä", ja vaatimaan itseltäni ihan liikoja. Samoihin aikoihin isäni juominen alkoi pahentua selvästi, häntä yritettiin ohjata hoitoon, tuloksetta. Siskollani oli myös bulimia päällä (hän on mua 3 vuotta vanhempi, itse nyt 20v.). Olin silloin paljon omissa oloissani, kavereiden seura ei kiinnostanut enää samalla tavalla kuin ennen. Pakkomielteeni "täydellisyydestä" pahentui, lopulta en kokenut siitä enää mitään muuta kuin stressiä, ja pahaa oloa. Rupesin myös ajattelemaan "ihan älyttömiä", kuten nielemistäni ja kieltäni suussani, leukaani ym. Mulla oli tosi paha olo, itketti vaan. Myöhemmin ymmärrän että paha oloni liittyi paljon kotitilanteeseemme, siinä murrosiän sivussa. Vetäydyin yksinäisyyteen, ja koitin selvitä päivästä toiseen tuskani kanssa, jota en oikeen osannut pukea sanoiksi. Joskus itkin äidilleni, kuinka en osaa ajatella muuta kuin nielemistä enää, se oli aamusta iltaan mielessä. Ilmeisesti yritin sietää ahdistusta pakkomielteiden avulla. Silloin kaverini rupesivat seurustelemaan, ja käymään jossain kotibileissä jne. Mä yritin vaan vetää iloista naamaa, vaikka joskus muistaakseni joku kaverini kysyikin, että onko mulla kaikki hyvin, tai sitten että oon jotenkin muuttunut. Yritin vaan kierrellä ja kaarrella, koska ehkä syytin itseäni omasta olostani (?). En enää tuonut itseäni samalla tavalla esille, pidin itseäni rumana (vaikka ennen esim. siskoni oli ollut minulle aina kateellinen kun olen niin kaunis, muutenkin mua oltiin kehuttu ulkonäöstä, halusin malliksi jne.), ja oisin halunnut vajota vaan maan alle. Pelästyin kerran kun yksi kaverini sanoi että kasvoni on kaventuneet tms.Yritin vaan sönköttää jotain että eikä ole...Paha oloni näkyi siis ulos, vaikka yritin sen itse kieltää. Sen ikäisten oli ehkä vaikea yrittää saada mua avautumaan, kun en itsekään jostain syystä kyennyt puhumaan, vaan pidin kaiken sisälläni. Mäkin rupesin seurustelemaan (chatin kautta) parikymppisen jätkän kanssa (olin silloin itse 15v.), hain ilmeisesti jotain turvaa siitä ihmisestä, koska en ollut sen erityisemmin rakastunut. Halusin että mullakin oli vain joku, joka toisi jotain positiivista elämääni, ja "pitäisi musta huolta". En osannut oikeen avautua kenellekkään, en edes poikakaverilleni. Joskus saatoin itkeä pahaa oloani, mutta en saanut käsiteltyä sitä sen enempää, tunteet oli jotenkin ihan solmussa sisälläni. Kävin silloin terapiassakin jonkun aikaa, mutta en tiedä auttoiko se yhtään. Isäni jatkoi yhä juomista, meillä oli monesti sellanen tilanne kotona, että äiti haki avioeroa, mutta aina kuitenkin perui sen lopulta, ja isä lupasi taas kerran yrittää. Äitini ei siis juonut siinä mukana, vaan alkoi itsekin kieltäytyä alkoholista nähtyään isäni alasmenon. Se tilanne oli meillä vuosia. Siskoni parantui bulimiasta pikkuhiljaa, mutta oma oloni oli jäänyt jonnekkin unohduksiin, ilmeisesti koin että olin vain yksin, eikä mun tunteille/ajatuksille annettu tilaa, tai sitä ei yksinkertaisesti ollut alkoholistiperheessä. Kai äitikin tavallaan kesti enemmän kuin mitä sen olisi täytynyt. Äitini kuitenkin aina mietti, että miten pärjättäisiin taloudellisesti, jos ne eroais, miten isän kävis, miten meidän kävis ym. ym. Se oli VAIKEA tilanne!! Siskoni muutti pois kotoa kun hän oli 18v. (muistaakseni) poikaystävänsä kanssa. Itse jäin vielä katselemaan tilannetta, ja edelleen asun vanhempieni luona. Isäni on nyt ollut melkein puoli vuotta juomatta, mutta kyllä on ollut helvettiä. Joskus teini-ikäisenä ajattelin että lähden menemään, mut toisaalta kuitenkaan en ollut tarpeeks vahva, enkä silloin ois edes pystynyt lähtemään. Myöhemmin ehkä turvattomuuden tunteet on edelleen pitänyt mua kotona, vaikka se on toisaalta tosi paradoksaalista (tästä perheestähän se mun paha olo on saanut alkunsakin). Lukion vikalla sain paniikkikohtauksen, jonka jälkeen ajattelin sekoavani, eikä mikään palaisi enää ennalleen. Sain lääkityksen mutta oloni oli vieläkin hirveempi jotenkin, oli ihan outo olo. Ekan lääkkeen jälkeen kokeiltiin vielä kolmea neljää lääkettä, mutta aina aika sama fiilis. Zombiolo, mikään ei tuntunut oikeen miltään jne. En sit tiedä miten paljon se liitty masennukseen, mut oli jotenkin tosi lattea olo lääkkeiden myötä. Mä huomaan että mä edelleen eristäydyn aika paljon, jotenkaan en jaksa hirveesti pitää yhteyttä kavereihinikaan, koska mulla on tää "outo olo" päällä, en oikeen tiedä mikä mua edelleenkin vaivaa. Kai mä oon edelleen sitten masentunut. Käyn terapiassa kanssa (käynyt nyt pari vuotta jo, siitä paniikkikohtauksesta lähtien...) mut en tiedä miten paljon se on mua auttanut, tuntuu et mun on vaikea pukea sanoiksi mun oloa, vaikka aika avoin oonkin, ja oon kertonut esim. äidilleni ja siskolleni, miltä musta tuntuu, ja ne tietää aika pitkälle mun tilanteen tällä hetkellä. Muutamalle kaverille oon kans kertonut, ainakin sillon kun sain sen paniikkikohtauksen, ja kertonut myös masennuksesta jonkun verran, mut edelleen tuntuu et jotain osaa en pysty kavereille paljastamaan itsestäni, sen takia oon mieluummin näkemättä niitä. Tiedän itsekin että on aika kamalaa jossei pysty omille kavereille kertomaan mikä on olo, mutta kai mä oon niin pitkään esittänyt jaksavaa ja pärjäävää,että se on vaikea muuttaa sitä Yritän ainakin. Välillä en ees tiedä mitä sanoisin jos multa kysyttäis mikä mulla on. Ainakin musta tuntuu etten oo pitkään ollut kunnolla yhteydessä mun tunteisiin, enkä oikeen enää tiedä kuka olen, ja mitä haluan. Se on suurin ongelmani tällä hetkellä...mutta tällästä tällä kertaa, voimia kaikille!!🙂🌻:

Lainaan tuosta Lostgirl:n tekstistä pätkän .

"Välillä en ees tiedä mitä sanoisin jos multa kysyttäis mikä mulla on. Ainakin musta tuntuu etten oo pitkään ollut kunnolla yhteydessä mun tunteisiin, enkä oikeen enää tiedä kuka olen, ja mitä haluan."

Mulla on vähä sama juttu, etten tiiä oikeen kuka oon ja mitä haluun..
Ja mun on vaikee olla ihmisten kans tekemisissä, en halua puhua paljo, ko oon niin negatiivinen sillai.. ja jotain.. onneks se on vähä helpottunu koko ajan nyt vuojen aikana.. Toivottavasti helpottuu vielä paljo.. 😟
Mutta TSEMPPIÄ KAIKILLE! Kyllä se tästä pikkuhiljaa, ko antaa aikaa itelle!
🙂👍