Ollut jo pitkään hoidossa, mutta silti masennus (kroonistunut)

Ollut jo pitkään hoidossa, mutta silti masennus (kroonistunut)

Käyttäjä Tietänsä etsivä aloittanut aikaan 25.04.2006 klo 01:05 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä Tietänsä etsivä kirjoittanut 25.04.2006 klo 01:05

Olisiko muita jotka ovat sairastaneet jo pitkään masennusta, mutta olleet melkein koko ajan hoidossa (terapiakäyntejä tai tms.)?

Sairastuin 14-vuotiaana (peruskoulun 8. luokalla) masennukseen ja sairastan edelleen. Täytän syksyllä 21 vuotta eli olen sairastanut reilut kuusi vuotta.

Aloin oireilla univaikeuksilla. En saanut nukahdetuksi iltaisin ja yöunet jäivät muutamaan tuntiin tai välillä ei tullut nukuttua ollenkaan. Kävin koko ajan koulua. Äitini (joka sairastaa myös masennusta) kiinnitti huomiota univaikeuksiini ja varasi ajan perheneuvolaan juuri ennen koulun kesälomaa v.2000 . Siitä hoitoni alkoi. Rippileiri oli helvettiä 😭, mutta niin oli koulukin (kärsin koulukiusaamisesta melkein koko peruskoulun ajan). Syksyllä kokeiltiin ensimmäistä lääkettä, joka ei tehonnut. Sitten minut siirrettiin nuorisopsykiatriselle poliklinikalle.

Npspkl kävin ensimmäisen kerran helmikuussa 2001. Kävin yksilökäynneillä ja perhekäynneillä vanhempien kanssa. Kokeiltiin toista, kolmatta ja neljättä lääkettä, joista neljäs tuntui tehoavan ilman suuria sivuvaikutuksia. Sain tarvittaessa otettavan lääkkeen ahdistukseen. Jonkin aikaa tilanne oli hoidon suhteen sama ja oloni vaihteli ☹️.

Sitten v.2004 kesällä psykologi jäi virkavapaalle ja uusi tuli tilalle syksyllä. Yhtäkkiä v.2005 keväällä psykiatri jätti työnsä npspkl ja uusi tuli tilalle juuri ennen kesää. Aluksi uuden lääkärin kanssa meinasi mennä päin puuta, mutta pian totuin uuteen lääkärin (joka oli entisen vastakohta). Syksyn alussa edellisen psykologin työpesti päättyi ja koska aloin olla liian vanha npspkl, siirryin aikuispuolelle mielenterveystoimistoon yksilökäynneille. Lääkärini oli edelleen npspkl.

Sitten alkoi uuden tehokkaamman lääkkeen etsintä. Kokeilin viidettä, kuudetta ja seitsemättä lääkettäni, joista tämä seitsemäs on toistaiseksi vielä käytössä. Toivottavasti ei tarvitse jatkaa etsintää, mutta katsotaan nyt.

Pari viikkoa sitten hoitohenkilöni mielenterveystoimistossa jäi äitiyslomalle. Aloitan huomenna sellaisen depressiokoulun ja sen jälkeen jatkan yksilökäyntejä jollain toisella henkilöllä toimistossa. Lääkärini on kesän yli vielä npspkl (minun toivomuksestani), mutta sitten todennäköisesti siirryn lopullisesti aikuispuolelle.

Oloni on edelleen vaihteleva ja välillä jopa huono. Aloitin peruskoulun jälkeen lukion, mutta jouduin keskeyttämään ja siinä tilanteessa olen edelleen. En ole aloittanut vielä mitään koulua tai työtä. Välillä tuntuu että pääseekö sinne asti ollenkaan 😑❓.

No, mutta mä kirjoitin täksi kerraksi tarpeeksi, toivottavasti joku osallistuu keskusteluun 🙂🌻.

Käyttäjä Vihreäsilmä kirjoittanut 26.04.2006 klo 00:38

Löytyy. Mää sairastuin 17-vuotiaana, alko kans univaikeuksilla.. Sit 1,5 vuoden pääst hain apua, kun itkeskelin illat aina ja kun rupes koulunkäynti oleen vaikeeta.. ahdisti olla tunneilla, rupesin punastelemaan ja olin aivan paniikissa esityksissä ym...😞
Sit kävin puoli vuotta sairaanhoitajalla juttelemassa, mutta en osannut jutella sille, ku se oli mies.. ja en kehdannut sanoa että haluaisin vaihtaa.. No Sit vaihdoin paikkakuntaa ja tuli eri psykologi ja 4 vuotta olen käynyt sillä, välillä taukoja.. Mut ei oo auttanu, kun en ole osannut puhua..On mennyt koko ajan huonommaksi vaan.. 😟 . Välillä oon käynyt töissä ja sit ollut kotona. Lopetin nyt taas työt ku tuntu etten jaksa.. Lääkkeitä on ollut varmaan 5 eriä. mulla on aika huonot muistikuvat koko ajasta, toisin ku sulla, (Näytät muistavan hyvin kaikki jutut
🙂🌻) Mut juu.. Kivaa kevättä kaikille 🙂🌻

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 26.04.2006 klo 12:48

osaako joku sanoa mitä tarkottaa, kun on kroonistunut joku juttu. esmes mulla on kai kroonistunut suru. mulla tulee mieleen kroonikosta vanhainkoti ja kroonikkovaippa. Että saa tavallaan kaiken lopettaa ja odottaa kuolemaa, pissata vaikka housuihin, kun millään ole mitään väliä, koska on kroonikko ja kohta kai kuolee pois.

Mie vähän sitä, kun mun terapeutti sano, että nyt on äidin kuolema käsitelty. Sitten huomasin, kun eräs hoitaja oli musta kirjottanut, että krooninen suru, ehkä? Onko niinku terapeutti antanut nyt periksi mun suruni kanssa ja antaa mun olla rauhassa kroonikko? Yksinkö mie nyt vaan mietin äitiäni ja suren, kun muut ei enää jaksa?

Käyttäjä Tietänsä etsivä kirjoittanut 26.04.2006 klo 15:41

Kiva kun olette osallistuneet keskusteluun 🙂🌻!

Muistan tietyt asiat hyvin, jotkut olen opetellut muistamaan papereista ja olen viime aikoina joutunut niin moneen kertaan kertomaan tarinaani että se on väistämättä jäänyt jollain tavalla mieleeni. Alkuajat ovat melko hämärän peitossa, varsinkin päivästä toiseen selviytyminen. Muistan lähinnä suurimpia asioita, isompia muutoksia, joitain tuntemuksia/tunteita ja sen sellaista. Tuon tarinani lyhyen version kirjoittaminen vaati kyllä muistelua, että mitä on tapahtunut milloinkin. Lääkitykseni muistan melko hyvin koska mulle on ollut vaikea löytää sopivaa lääkitystä.

Mielestäni kroonistunut tarkoittaa jotain sellaista, että on pitkään ollut samassa tilassa ja että siitä on tullut jo "elämäntapa". Lyhyesti sanottuna sairaus pitkittyy.

Ihanaa saada joihinkin keskustelukontaktia!! En saanut eilen illalla internettiä toimimaan jostain syystä ja olisin niin halunnut käydä täällä. Oli huono ilta tai paremminkin yö ☹️ .

Jatketaan juttua jatkossakin, vai? Voisitteko kertoa jotain omasta "historiastanne"? 🙂👍

Käyttäjä Tietänsä etsivä kirjoittanut 27.04.2006 klo 00:17

Hei jälleen! 🙂🌻

Minä kyllä osaan puhua asioista ja haluankin, mutta sitä en osaa sanoa kuinka paljon puhun "tärkeää" asiaa. Ikävä kuulla että sinun hoitosi ei ole läheskään kohdallaan, vihreäsilmä ☹️. Sinun kuuluisi saada tehokkaampaa ja pitkäaikaisempaa hoitoa. Syötkö nyt mitään lääkettä ja miksi sinun on ollut vaikeaa löytää sopivaa lääkettä? Onko sinulla yhtään hyviä ystäviä tai tukeeko perheesi sinua ollenkaan?

Mitähän mäkin taasen höpisin historian kertomisesta, kun olette jotain jo kertoneet 😟. Mulla ei tahdo mikään taas luonnistua.

Muuten, se depressiokoulu oli yllätys, mutta ei hyvällä tavalla. Sen piti olla nuorille aikuisille suunnattu, joten ajattelin että kaikki ovat suunnilleen alle 40 v. Kävi ilmi että minä olen ainoa alle 40 v., kaikki muut olivat yli 40 v. Vaan ei se siihen loppunut 😞. Lisäksi ryhmässä oli yksi todella tuttu henkilö! Kyseinen henkilö asuu n. 3km päässä ja olemme perhetuttuja. 🙄 . Nyt en tiedä mitä tekisin, jäänkö heti pois vai jäänkö ryhmään.

Saa nähdä kuinka tämä yö jatkuu, vielä ei ole ihan pahin olo. Toivottavasti teillä sujuu hyvin 🙂👍. 🙂🌻

Käyttäjä Vihreäsilmä kirjoittanut 27.04.2006 klo 12:45

Hei.. 🙂
On mulla lääkkeet juu. En tiiä miks sitä on vaiheltu. On ajateltu varmaan jos löytys parempi. Nyt on taas jotenki huono päivä. paitsi että on ollut huonompiakin.. Mua jännittää puhua psykologilla, niin sit en osaa sanoo oikeesti miltä tuntuu. johtuu varmaan siitä jotenki ko tuntuu että oon huonompi ku muut ja sillai.. en mä tiiä. Käyn välillä kerran viikossa siel ja välillä kerran kahessa viikossa.. Sillai, että siltä mistä musta tuntuu. On mulla kavereita, Mut en käy kovin usein kyläs. pitäs käyä useemmin! mut nyt pitää mennä moi

Minä kyllä osaan puhua asioista ja haluankin, mutta sitä en osaa sanoa kuinka paljon puhun "tärkeää" asiaa. Ikävä kuulla että sinun hoitosi ei ole läheskään kohdallaan, vihreäsilmä ☹️ . Sinun kuuluisi saada tehokkaampaa ja pitkäaikaisempaa hoitoa. Syötkö nyt mitään lääkettä ja miksi sinun on ollut vaikeaa löytää sopivaa lääkettä? Onko sinulla yhtään hyviä ystäviä tai tukeeko perheesi sinua ollenkaan?

Mitähän mäkin taasen höpisin historian kertomisesta, kun olette jotain jo kertoneet 😟 . Mulla ei tahdo mikään taas luonnistua.

Muuten, se depressiokoulu oli yllätys, mutta ei hyvällä tavalla. Sen piti olla nuorille aikuisille suunnattu, joten ajattelin että kaikki ovat suunnilleen alle 40 v. Kävi ilmi että minä olen ainoa alle 40 v., kaikki muut olivat yli 40 v. Vaan ei se siihen loppunut 😞 . Lisäksi ryhmässä oli yksi todella tuttu henkilö! Kyseinen henkilö asuu n. 3km päässä ja olemme perhetuttuja. 🙄 . Nyt en tiedä mitä tekisin, jäänkö heti pois vai jäänkö ryhmään.

Käyttäjä Vihreäsilmä kirjoittanut 27.04.2006 klo 19:43

Tuli tohon edelliseen vahingossa siit edellisestä tekstista juttua,, ko kopioin sen että saan katottuu, mitä siinä kirjotettiin... sorry!!!

Käyttäjä Tietänsä etsivä kirjoittanut 27.04.2006 klo 22:52

Vihreäsilmä, olet yhtä hyvä kuin muutkin 🙂👍!!! Ehdottomasti olet!! Minulle on sanottu (hoitavat tahot) että olen todella herkkä ja olen alkanut olla samaa mieltä. Huomaan todella herkästi ristiriitoja, epäilen itseäni joka käänteessä ja olen muutenkin huomaamattani jotenkin ylivirittynyt kaikelle.

Ei siellä psykologilla heti tarvitsekaan kertoa syvimpiä ajatuksia. Mulla ainakin meni aikaa ennen kuin pystyin avautumaan edes vähän enemmän, siihen asti juteltiin asioista päällisin puolin tai vaikka säästä jos siltä tuntui. Jos sinusta tuntuu että et pysty puhumaan nimenomaan sille psykologille, yritä sanoa että haluaisit kokeilla jotain toista, vaikka tiedän että se on vaikea sanoa. Yritä vaikka kirjoittaa se paperille ja anna se paperi luettavaksi sille psykologille. No, tämä oli minun höpinääni, tiedän että käytännössä moni asia ei ole niin yksinkertaista, kunpa olisikin 😟.

Mikä lääke sulla on käytössä ja tuntuuko siitä olevan yhtään apua? Toivottavasti päiväsi on parantunut siitä kun kirjoitit viestin 🙂🌻.

Minulle voit ainakin käydä juttelemassa, voin antaa emailinikin jos haluat ja kaikki on tietenkin luottamuksellista.

Niin, ja toivottavasti joku muukin osallistuu keskusteluun 🙂👍.

🙂🌻 Jutellaan taas! 🙂🌻

Käyttäjä Vihreäsilmä kirjoittanut 28.04.2006 klo 11:48

Heip!
Mulla on moclobemidi 30 mg. Kyllä kai se on ihan hyvä. Ei sitä osaa oikeen sanoo..?? Mä oon koko ikäni yrittäny miellyttää kavereita.. tai jotain.. Muistan ku ala-asteella ja ylä-asteella en ikinä osannu paljo kertoo itestä ja ne kerto omia juttuja... Sit mua rupes ärsyttään kaikki mitä ne puhu, mistä ne innostu jne. Ja nyt ku oon joittenki niitten kavereiden seurassa, niin mua ei kiinnosta yhtään niitten jutut.. en tiiä.. voi johtua siitäki ku ne kiusas mua ala-asteella, ja ne on semmosia joilla on hyvä itsetunto, niin mun on vaikee olla niitten seuras... Ja yleensäkki kenen tahansa seuras oon, niin mulla on aina rooli päällä. yritän olla niinkö mulla ois paremmin asiat mitä ne oikiasti on.. jotenk..
Ja aina ku oon ollu työssä, niin mä lopen uuvun, enkä jaksa käyä enää.. niin mulle on käyny joka työpaikas.. Saa nähä miten käy seuraavas.......................
🙄
Mutta joo, 🙂🌻 Kirjotellaan. Kiva oot jaksanu lukee ja vastailla tietänsäetsivä🙂🌻

Käyttäjä Tietänsä etsivä kirjoittanut 30.04.2006 klo 00:04

Hei! Tottakai mä jaksan lukea sun jutut, ne on kiinnostavia 🙂🌻. Tuo roolin vetäminen on mullekin todella tuttua, mä teen sitä vieläkin, mutta vähemmän kuin ennen.

Mä en pidä enää juuri ollenkaan yhteyttä entisiin kavereihin (enää kahteen, lähinnä synttäritoivotukset), ei niitä edes kovin montaa ollut kun sairastuin. Olen alkanut pitää enemmän yhteyttä yhteen serkkuuni ja kuntoutuskurssilla sain uusia kavereita.

Itsetunto-ongelmat eivät ole hävinneet yhtään minnekään, vaan niiden kanssa teen töitä edelleen. Vanhan tutun näkeminen saattaa olla yhä kuin aikahyppy takaisin menneisyyteen huonolla tavalla, koska kaikki ne vanhat muistot palaa niin elävänä takaisin.

Kyllä kai se "uusi elämä" vielä joskus tulee vastaan kun jaksaa yrittää.

Käyttäjä Vihreäsilmä kirjoittanut 01.05.2006 klo 17:56

Mikä se sinun sähköpostiosoite on tietänsäetsivä', kirjoitellaankos? 🙂

Käyttäjä Tietänsä etsivä kirjoittanut 04.05.2006 klo 01:52

Hei Vihreäsilmä!! 🙂🌻

Tottakai me voidaan kirjoitella 🙂👍. Mä laitan mun sähköpostiosoitteen mun kuvaukseen, eli katso se sieltä. Mä otan sen osoitteen sieltä melko pian pois, eli kirjota tänne kun olet saanut sen.

Jutellaan pian! 🙂🌻

Käyttäjä Vihreäsilmä kirjoittanut 04.05.2006 klo 22:57

Jops, mä otin sen. 🙂

Käyttäjä Tietänsä etsivä kirjoittanut 07.06.2006 klo 23:13

Hei kaikille🙂🌻!

Osallistukaa muutkin keskusteluun. Millaisia kokemuksia teillä on hoitosuhteesta kun olette olleet pitkään hoidossa? Onko hoitosuhdetta muutettu vai onko se pysynyt samankaltaisena tai oletteko kokeneet tulleenne hoputetuksi, aivan kuin pitäisi jo parantua kun on saanut hoitoa jo pidempään??

Kertokaahan kokemuksianne. 🙂👍

Käyttäjä jen83 kirjoittanut 08.06.2006 klo 13:01

mulla alko masennus ala-asteella, itse kylläkin huomasin sen vasta ysiluokalla. en menny heti hoitoon, enkä myöskään puhunut asiasta kellekään, pidin sen sisälläni. 2000 hain apua paniikkihäiriöön ja 2001 vuonna mulle tuli taas masennusoireita. jouduin silloin sairaalaan ja nyt kuinkahan monetta kertaa oon taas sairaalassa masennuksen takia. toivon, että jää viimeseks kerraks.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 08.06.2006 klo 15:27

mun hoitoa on muutettu aika usein, kun tuntuu ettei mikään onnistu. Sama teraputti on ollut monta vuotta. Mutta tarvihen aina lisäksi muuta hoitoa. Mutta nyt vasta kauhialta tuntuu, kun sanottiin, että joudun käymään kuntoutuksessa siihen asti, kun täytän 21v eli vielä ainakin 1,5v. Pääsen mie mihin tahansa kouluun, joudun sitä käymään jonkun kuntoutuspaikan kautta. Vain pe-su saan olla kotona ja pitempiä lomajaksoja. Mie aloin heti sitten suunnitteleen miten itsensä voisi tappaa. Kun tuntuu tosi pitkältä ajalta jaksaa olla sairas ja vähän tuli mieleen etten edes yritä parantua, kun sitten kun olen 21v, jos en sitä ennen kuole.

Onko kukaan muu joutunut näin kauan olemaan kuntoutuksessa ja vielä jossain laitoksessa (joka kuulemma on kodinomainen mutta ei kyllä mun kotia muistuta yhtään).