ensinnäkin, mä en yleensä kirjota mihinkään mistään mitään. oon semmonen hiljainen tarkkailija tyyppi. ihan sama, ollaanko netissä vai luokkahuoneessa.
toiseksi, mä en tiedä enää mikä mua oikeastaan painaa. en osaa selittää – vähättelen asioitani lähes jatkuvasti vaikka jossain alitajunnassa mä ehkä aavistankin ettei näin voi jatkua.
mutta mikä ei voi jatkua? kumpa mä tietäisin tarkalleen, pystyisin ehkä käymään siihen käsiksi.

– ja se sitten muutuu romaaniksi; _

mutta kun ei. joku saattaa kysyä, mikä hi*to mua oikein vaivaa kun en suostu johonkin aivan normaaliin asiaan. mä alan miettimään tätä yhä useemmn jo omin nokkineni. mistä johtuu mun paha olo? ja sitten kun yrität selittää, teksti on sellasta pohjaanpalanutta puuroa, ettei siitä mitään selvää saa. asiat menee niin monimutkaseks etten mä ittekkään pysy enää perässä. yhtä asiaa en voi selittää selittämättä toista, ja sitä taas ei voi selittää mainitsematta jotain muuta tapahtumaa ja niin edelleen.
Vähän yli kymmenen vuotta sitten mun äiti veti mun lähes valkoset hiukset sentin siiliksi – esikouluikäsenä, ja siitä lähtien mä olen saanut kärsiä kiusaamisesta sen lähes joka muodossa. koulunvaihdot ei ole auttaneet, eli kertomiset, vanhempien raivoamisen rehtoreille, ei suoraan kiusaajien vanhemille – ei edes kun faijapuoleni meni ja piti kunnon saarnan yläkouluikäisille siitä kuinka ne kiusaavat kakkosluokkalaista. sieltä tuli vain viesti takaisin että ’ se itse aloittaa ’

kaikkein mielenkiintoista on se, etten mä muista kun välähdyksiä peruskoulusta. mä tiedän asioiden tapahtuneen mutten milloin ja tarkalleen kenen toimesta, mutta mä tiedostan sen. ( vaikea selittää ) mä muistan välähdykseltä sen, kuinka makasin syrjäseudulla asuttaessa keskellä tietä, ja kattelin mutkan suuntaan miettien, että ’kumpa tuolta tulis autoilija, joka ei huomais mua enne ku ois liian myöhästä.’

tuon saman tiedostan tehneeni useampaan kertaan – onnekseni tai epäonnekseni olen aina ollut varsin kärsimätön, ja syrjäseudun autoliikenne oli hyvin harvinaista.

yläasteella asiat meni kuitenkin niin päin honkia, että jouduin käymään useammalla eri psykologilla, joiden ansiosta olen hyvin psylogia vastainen ihminen. tekopyhyys on syvältä.

lukiossa mulla oli pitkän aikaa hyvä fiilis, mutta suurin osa siitäkin ajasta mitä siellä on tullut vietetyä, on ollut hymyä hymyn perään – mikään ei ole vialla, kaikki on kunnossa teeskentely päällä. Silloin vuoden alussa ( ja yhä vieläkin) mä hoin itselleni, etten mä saa näyttää ettei mulla ole mikään okei. en mä voi paljastaa mitään, ettei sama toistu. kaikille kiltti ja avulias minä astui kuvaan, mutta se on yhä edelleen ihan ku raastais kyynärpäätään juustoraastimella. mä aloin ratkeilla liitoksistani kolmannessa jaksossa.

kuvislinjallahan mä toki olen, en tiedä miksi ihmeessä pääsin sisään. mulla on on aina – aina ennen esikoulun alkua – ollut paha tapa väheksyä itseäni ja vielä rumempi tapa haukkua itteäni. mä vertailen itseäni muihin, ja koen kuuluvani heikoimpien listalle. mä en kestä katsoa kunnolla peiliin, enkä varsinkaan mennä ulos ilman minkäänlaista meikkiä. luovutin kolmanne matikan kolmen tunnin jälkeen, nyt suunnittelen poistuvani eräältä kuviksen työpaja kurssilta vaikka en lupaa saisikaan. kummassakin mä olen tuntenut itseni hyvin ahdistuneeksi, ja kuviksessa jossa siis edelleen olen mukana roikkumassa – tunnen itseni aivan yhtä huonoksi kuin matikassa.
tällä kuviksen kurssilla tarkoituksena on suunnittella tuote, ja oma ideani tuntuu olevan syvimmältä. siihen liittyen piti tehdä powerpoint – esittää se luokalle. siihen liittyen piti tehdä kaks a4 paperia luonnoseluja ulkonäön puolesta – muut luokaklaiset arvostelevat niitä.
mä olen herkkähipiäinen, enkä kestä kritiikkiä muilta kuin hyvä jos opettajilta. ite asiassa, tuon esittely tunnin lintsasin.

tosin, kumpa tää olotila ei koskis vaan koulua ja koulu juttuja. nykysellä paikkakunnallani, en uskalla mennä ulos – joten mitä teen, olen koneella ja nukun päivät pitkät. pelkään likaa että nään ylä asteen ihmisiä. itse asiassa olen jopa rypenyt kylmänä yönä vetisessä ja juoppojen kusipaikkana käytetyssä metikössä päästäkseni huomaamatta lähikauppa siwaan.

mä mietin usein, kannattaisiko mun kokeilla lukio psykologia, mutta mä olen kuullut hänestä, ettei hänestä oikein mitään apua ole. sitä paitsi, kuten tän tekstin sekavuudesta huomaa, etten osaa päästä asian ytimeen ja useimmat ihmiset käännyttää mut jo ovella sen vuoksi. mä mietin aina että mitä mä sille kertoisin, mistä alottaisin – minkä vuoksi mä sinne raahautuisin, miten se reagois, mitä se sanois, olisko vaan niinkun kaikki muut (jotka tunnen) että kiusatun pitäisi itse pystyä nousmeaan 24 luokkalaista vastaan yksin, mitä se snaois kun kertoisin mun psykologi vastasuudestani…
tukihenkilö, sellanen sossun kautta saatava mulla on ollut, mutta sekin toiminta lopetettiin, kun tominta haluttiin sisäistää nyky paikkakuntani piiriin. tässä vaihessa nostin sodan – kuka tahansa joka olisi täältä, olisi yhteyksissä niihin joitka saivat mut melkein hyppäämään sillalta, ja joiden takia mun kädet ei ole enää niin viattomat vaikkei niihin olekkan jäänyt näkyviä arpia.

enkä mä tiedä enää kauanko mun pää kestää, mun opiskelu into katoaa taas, enkä mä vaan osaa kertoa mitä mä oikeasti ajattelen, tai miltä musta oikeesti tuntuu.
itse asiassa en edes tiedä mitä mä tällä tekstillä ajan takaa…
😯🗯️