Olin huoni ihminen, olen vieläkin?
En tiedä miksi kirjoitan, mutta haluan kertoa teille tarinani, ja toivon kohtalontovereiden ja muidenki vastaavan, miten kestän, miten muutun??
tässä tarinani:
Jo nuorena alle 16-kesäisenä elin kuulumatta mihinkään ja tunsin olevani yksinäinen. Minulla oli ystäviä, pelasin jalkapalloa ja minulla oli seurustelusuhteita. Kaikki sosiaaliset suhteeni kuitenki perustui siihen, että tahdoin vain miellyttää muita, en pitänyt muista, mutta en halunnut näyttää muille että olin heikko, olin yksin. Olin ns. suosittu, kiusasin heikompia, vaikka itse olinkin salaa heikoin. Käytin alkoholia, olin kamala nuori, minua ei pidätellyt mikään, eikä kukaan. Yritin jopa huijata itseäni ja huijasinkin, että tälläinen minä olen ja tälläinen haluan olla.
Iltaisin minulla oli paha olla itkin, viilsin ja löin seinää. Halusin satuttaa itseäni, en tiennyt syytä, mutta se tuntui hyvältä. Yksi ainoa ihminen niistä monista, huomasi pahan oloni, viiltoni, turvonneet rystyseni, hän yritti auttaa, mutta työnsin hänet sivuun, murskasin.
Vasta 16-kesäisenä astui seksi kuvioihin, itkin joka ainoa kerta yhdynnän jälkeen, silti hain uusi kokemuksia. Ensimmäisenä vuonna seksikumppanieni määrä kavoi yli viiteenkymmeneen, myöhemmin en enää laskenut. Elämäni oli vain seksiä seksiä seksiä. Poikaystäviäni petin, kerroin heille asiasta, he huusivat minulle ja minä nautin.
Seksissä tein kaiken niinkuin mies vain halusi, minulle kävi kaikki. Ja sitli aina yksin ollessani itkin. Pääsin sitä ”parempiin” piireihin, mitä enemmän seksikumppaneita, mitä enemmän alkoholin alaista kännisäätöä elämässäni oli.
Miksi muistelen tätä nyt? Nyt 19-vuotiaana tunnen olevani taas samassa tilanteessa. En petä poikaystävääni, mutta itken aina seksin jälkeen. Itken iltaisin, en tunne mitään tunteita ystäviäni kohtaan, en enää jaksa välittää. Toivon etten palaa entiseen, mutta eilen illalla viilsin taas yli vuoden tauon jälkeen. Minä pelkään, että hajoan taas.
Minun serkullani on ollut kauan vaikeaa, ja minä olen samassa tilanteessa nyt. Serkkuni pääsi kymmenen vuoden jälkeen jaloilleen ja hänellä on nyt jo kaksi lasta. Min'ä koitan miettiä, miten jaksaisin jatkaa, kun ei voi tehdä muuta, kuin odottaa, että elämä tulisi paremmaksi.
Viiltelen silloin, kun on vaikeinta, mutta se ei ole minulle ongelma, enkä tee sitä säännöllisesti, mutta lääkkeiden kanssa on kyllä tullut pelleiltyä. Mutta siinäkin tiedän mikä on liikaa, kun olen neljävuotiaasta asti käyttänyt ties mitä lääkkeitä (ei masennukseen). Jotenkin vaan tuntuu, että viiltely on vaan ajan kuluttamista, kun odottaa, että kuoleeko vai jaksaako vielä elää. Elämä tuntuu pelkältä odottamiselta...
Joskus minua pidetään kummallisena, sillä vihaan miehiä. En yksinkertaisesti luota yhteenkään mieheen. Jokainen meidän suvun mies on täys idiootti, yksi juo, toinen hakkaa, kolmatta ei pahemmin kotona näy. En ymmärrä, miten en ole koskaan tavannut yhtään siedettävää miestä. En kai ole koskaan päästänyt ketään lähelleni. Minulle on ollut itsestään selvää, että minun kuuluu olla yksin. En kavereillekaan pahemmin mitään kerro, vaan tarkkailen muiden elämää, ja mietin miksi itse eristäydyn kaikesta.
Tämä on ehkä vähän asian vierestä, mutta voimia kuitenkin!