Sulhaseni kuoli melkein 2 vuotta sitten leukemiaan. Minun masennus alkoi siitä. Huijasin kaikkia. Pidin yllä kulissia joka romahti myöhemmin. Meillä meni hyvin. Meillä meni todella hyvin. Olimme olleet yhdessä jo kolme vuotta ja uutena vuotena 2002-3 sulhaseni antoi minulle sormuksen. Olin niin onnellinen! Niin taivaallisen onnellinen. Sitten helmikuussa sain puhelun vähän ennen luentoa koulussa… lääkäri soitti ja kysyi sulhastani. Sanoin, ettei ole nyt puhelimen päässä koska olin koulussa. Lääkäri sanoi melko rauhallisesti, että nyt on sellainen tilanne, ettei mitään ole enää tehtävissä. Muistan sen tunteen. Olisin varmaan pyörtynyt jos en olisi istunut. Kaikki muuttui valkoiseksi. Kysyin hyvin pienellä äänellä minkä suhteen? Lääkäri vastasi, että leukemia on edennyt jo siihen pisteeseen, ettei asialle voida tehdä mitään. Ja sulhaseni oli jo aiemmin kieltäytynyt hoidoista. Sulhaseni salasi asian minulta, koska pelkäsi sen satuttavan ja/tai pakottavan minut lopettamaan koulun, että voisin hoitaa häntä. Maaliskuussa lähdimme lomalla hänen kotiinsa. Hän jäi sinne kun minun oli palattava kouluun hänen pakottamanaan. Minä hymyilin ja kerroin kaiken olevan hyvin mutta kuljin itse kuin ulkona ruumiistani. Hymyilin ja nauroin, kerroin valheita, kerroin kaiken olevan hyvin. Huhtikuussa sain sitten sen pelkäämäni ja odottamani puhelun. Sulhaseni oli kuollut sairaalassa. Haukuin itseni pelkuriksi koska en ollut pannut vastaan hänelle ja jäänyt hänen luokseen. Haukuin itseni säälittäväksi ja hyödyttömäksi. Kunnes sain kirjeen. Sulhaseni oli lähettänyt sen vain päivää ennen kuolemaansa. Siinä käskettiin lempeästi olla syyttämättä itseäni. Siinä sanottiin, että sulhaseni ei halunnut minun jäävän masennukseen vaan menevän eteenpäin. Minä yritin. Minä valehtelin kaikille, ettei minun olisi tarvinnut kohdata ketään etenkään sitä asiaa. Minä sanoin, että sulhaseni ei ole kotona vaan on töissä ja tulee joskus myöhemmin, minä väistelin asioita ja pysyin omissa oloissani. Pidin kaiken sisälläni. Kun ystävät pyysivät käymään minä meni ja olin ”iloinen”. Olin valheiden kuningatar.

Nyt eräs kaverini sai selville asian. Hän oli tutkinut (!!!) asiaa jo vuoden. Selvitellyt ja vakoillut. Ja sitten hän sanoo että on selvittänyt asian. Minä olin kauhuissani. Minun oli pakko kohdata asia. Harkitsin eilen itsemurhaa…. meinasin tehdä sen. Sitten äiti soitti ja kysyi miten menee. Sanoin, että asia on ulkona ja kaikki tietää. Suljin puhelimen melkein heti, enkä vastannut vaikka äiti yritti soittaa. Sitten soitin itse myöhemmin illalla ja sanoin, että olen kunnossa.

Tuskinpa enää edes kykenen rakastamaan ketään toista.