Minulla on ollut samoja tuntemuksia hyvinkin paljon (taidamme olla "samalta planeetalta"... 🙂). Tuollaisia ajatuksia minulla ei ole ollut ihan lähiaikoina, mutta esim. vuosi sitten paljonkin. Nuoruudenhan sanotaan olevan elämän parasta aikaa, mitä se ei minulle ole todellakaan ollut. Tai ainakin toivon niin, koska jos tässä on muka paras aika niin tulevaisuus se vasta huono on...

Minäkin mietin joskus että elämäni valuu käsistä kun vaan olen kotona ja pyöriskelen ongelmissani. Silloin kadehdin niitä jotka olivat joka viikonloppu riennoissa kun minä käytin viikonloppuni lähinnä tietokoneella olemiseen. Nyttemmin olen tajunnut että loppujen lopuksi juhliminen ja ryyppääminen ei tuo mitään "elämää", se on ennemminkin keino paeta sitä.

Mietitäänpä näitä nykypäivän teinejä... Jo 13-vuotiaat tai sitä nuoremmat aloittavat ryyppäämisen, joko omasta tahdostaan, koska halutaan olla niin "cool" tai porukan painostuksesta. Tunnen pari tapausta jotka aloittivat jo 12-vuotiaana. He olivat 15-vuotiaana sitä tyyppiä, joiden oli joskus vedettävä kännit keskellä viikkoakin. Viikonloppu ja juominen oli heidän elämänsä kohokohta.

Tämän ei ole nyt tarkoitus olla mikään saarna kenellekään... Jos joku tuntee että alkoholin juominen on hänelle ilo ja asia joka tuo elämään jotain hyvää, niin se on ok, en minä sitä halua tuomita. Mutta sitä en tajua kun monet hyvinkin nuoret ovat nykyään sitä mieltä, ettei ole elämää jos ei juo. En ole mikään absolutisti, mutten saa itse mitään iloa juomisesta. Olen sitä paitsi hauskempi tyyppi selvänä... 😀

Tuo "onko minulla elämää" on aina kovin vaikea kysymys. Kukaan muu ei voi määrittää, mikä on elämää ja mikä ei. Minusta siinä on kyse siitä, että tekee jotain mistä nauttii, eikä murehdi liikaa vaan antaa virran kuljettaa (joka on kyllä monille kuten minulle vaikeaa koska laitan aina kapuloita rattaisiin). Olen itse huomannut, että kannattaa tehdä epäitsekkäitä tekoja. Niillä on uskomaton vaikutus! Niinkin pienet asiat, kuin mummon päästäminen kassajonolla edelle, lantin heittäminen katusoittajalle, kehujen antaminen toiselle jne. antavat yllättävän hyvän mielen. Onhan se tietysti aina vaikeaa, varsinkin jos kovasti masentaa, mutta kun uskaltaa kerran, kynnys madaltuu koko ajan. Itse olen käyttänyt tätä päästäkseni eroon sosiaalisten tilanteiden kammosta. Kun opettelen puhumaan edes vähän vieraille ihmisille, pääsen pikku hiljaa pelostani ainakin väliaikaisesti.

Voi olla että masentuneiden ihmisten elämä meinaa kulua hukkaan, koska he eivät huomaa ympärillään tapahtuvia asioita ja näkevät kaiken harmaan verhon lävitse. Minun elämäni tuntuu ainakin usein hyvin synkältä, osittain siksi etten tiedosta valoisia asioita synkkyyteni tähden.

Elämään pitää kai vain opetella. Se on vaikeaa jos tuntuu ettei mikään luista, mutta siitä ei pidä ottaa stressiä. Toivottavasti sait tästä jotain apua tai muuten vain ajateltavaa lindsay. 🙂👍

Uskon että kaikilla tulee joskus tällaisia tuntemuksia, nuoruudessa ja myös aikuisiässä.
Elämä on loppujen lopuksi niin lyhyt ja arvaamaton aika, se saattaa loppua ihan koska vain, jokainen päivä voi olla viimeinen.

Täytän ihan pian 18 vuotta ja kieltämättä se pelottaa minua kovin. En tiedä mikä siinä on niin ihmeellistä, eihän elämä silloin mitenkään muutu. Jotenkin ajattelen sen vain niin, että silloin pitäisi olla jo aikuinen, tai ainakin olla paljon akuisempi. Mutta miten voi tulla aikuiseksi, kun ei elänyt vielä nuoruuttakaan?
Itse olen ollut tilanteessa, jollon olen joutunut kasvamaan tavallaan liian nopeasti aikuiseksi. Jouduion ottamaan vastuuta liikaa, itsestäni sekä myös perheestäni ja kodistani. Olen nyt jo kauan huolehtinut asioistani, ottanut vastuun elämästäni, joten mikäs tässä nyt enää muuttuisi kun täysi-ikäiseksi tulee? Kuitenkin se täysi-ikäisyys taitaa olla se asia, miksi sitä nuoruutta on alkanut haalimaan takaisin...

Itselläni on paljon asioita, joita haluan tehdä elämäni aikana. Paljon haaveita, kokemuksia ja tavoiteltavia asioita, huono itsetunto vain on useasti niiden tiellä ja vie niiltä liikaa tilaa. Olen työni takia oppinut huomaamaan elämän rajallisuuden ja välillä tulee sellainen olo, että jos vaikkapa huomenna auto ajaa päälleni ja elämäni loppuu, mitä olenkaan elämässäni tehnyt ja mitä kaikkea jää tekemättä? Se tuntuu välillä pelottavalta ajatukselta, mutta tuntuu siltä, kuin en olisi saanut mitään elämäni aikana tehtyä, kaikki on kesken ja vasta tulossa.
Liikaa on elämä vienyt aikaa pään kasassa pysymiseen, hoitoihin ja omian voimien keräämiseen, mutta uskon että kaikki se on vain ollut eräänlainen kasvatus prosessi siihen, millainen minä nyt olen. Elämä ei aina ole mennyt niin kuin olisi pitänyt tai niinkuin olisin halunut, mutta eihän se koskaan taida mennä. On vain opittava löytämään elämästä ne pienet ilot ja nauttimaan joka hetkestä täysillä. Olemalla rakkaimiensa kanssa ja kertomalla, kuinka paljon heistä välittääkään. Antaa välillä myös itselle aikaa, antaa luvan unelmille, välillä jopa niille mahdottomille unelmille ja haaveille. Ehkä joskus ne käyvät toteen. 🙂

Olisi upeaa kuolinvuoteellaan pystyä vielä matkaasmaan elämässään taaksepäin ja ajattelemaan hymyssä suin, kuinka paljon aikaan saikaan. Kuinka hyvän elämän lopulta eli, vaikka aina tietankin on jotan, mikä jäi tekemättä. Sama pätee vähän aikuistumiseen ja nuoruuteen, ei kaikki ole tässä ja nyt. Asioiden eteen on tehtävä töitä, jotkut asiat on ihan hyvä jättää huomiseen. Mennyttä elämää ei kukaan saa koksaan takaisin, mutta huomiseen voi itse vaikuttaa. Sitäpaitsi ei se ihminen hetkessä aikuistu, ihminen on juurikin niin vanha, mitä itse tuntee olevansa.😉

Että mä oon säälittävä. Täällä mä vaan kykin koneella (kuten aina) ja kyttään irc-galleriassa tällasten "suosittujen" ja hyvännäkösten ja muutenki sosiaalisten ihmisten keskusteluja, joissa ne puhuu keskenää että "minne tänää bileisii" jne jne. Mä oon niin kateellinen. Kaikki asuu pääkaupunkiseudulla ja tuntee toisensa ja on tyylikkäitä jne. Mulla ei ole kavereita enkä mä muuta tee ku oon kotona. On mulla sellanen yks kaveri, mutta se on aina vkl baarissa tai jossai. Ja miks mun ees kannattais sitä nähä, ei me koskaa tehä mitää, meil ei oo mitää yhteistä.
On sellanen olo että mä tavallaan roikun tyhjän päällä. Mun elämässä ei oo mitää sisältöö. Muut nauttii nuoruudesta ja kokee ja tekee ja mä vaan heitän kaiken hukkaan. Oon vaa niin helkkarin turhautunut☹️😭

Hmm. Mulla vähä samalaist ja muutan maisemia (taas). Eli muutan syksyllä helsingiin, vaihdan koulua ja toivon et saan uusia tuttavuuksia. Mua ei oikeastaa huvita ne ryyppäilyt tai sellaset. Ois vaa mukava jos ois kavereita/tuttuja koulusas eikä tarttis yksin istua jossai nurkas-- 🤔

Hei!

Mulla on samanlaisia tuntemuksia, oon 16 vuotias tyttö. Oon kyllä ollut discoissa ja joissakin bileissä mutta silti tuntuu että heitän nuoruuteni hukkaan. Tai no tämä tunne tuli lähinnä sen jälkeen kun huomasin sairastavani sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Siitä on aikaa 1½ vuotta, ja tuntuu, että koko tuo aika on heitetty hukkaan. Haikailen joka päivä sitä ennen ollutta elämää, niin jännittävää.

Haluaisin pysäyttää ajan ja yrittää elää kuin muutkin nuoret. En halua vielä työelämään enkä lähteä pois peruskoulusta mutta.. elämä muuttuu ja kaikki muuttuu.😞

Mullakin on samanlaisia tunteita, olen 15v poika.
Minun äitini hukkui moottorikelkkaturmassa. Minä aikani häntä surin, enää en jaksaisi vaan haluaisin siirtyä elämään nuorten tavallista elämää. Käydä ehkä discoissa, elokuvissa, baarissa limukalla ja sitä ihan tavallista. En saa edes musiikkia kotona kuunnella, koska isäni mielestä en kunnioita äidin muistoja.
Isäni ei sulata ajatusta kuinka voisin samalla äitiä surra vaikka jo eläisinkin aivan normaali nuoren elämää.

Tiriac, oi että minäkin haluisin muuttaa Helsinkii ja alottaa tavallaa puhtaalta pöydältä ja tutustuu uusiin ihmisiin. Selailen netissä Helsingin lukioitakin vaikka en oo ees vaihtamassa kouluu ☹️ Muakaan ei ryyppäilyt kiinnosta, kaverit ei muuta viikonloppuina teekkää. Ja sit jos oon jossai bileissä mukana nii oon ihan ulkopuolinen ja tyypit ihmettelee miks ees tulin ku en juo.. Bileissä mä oon aina melko lailla hissukseen ja se ärsyttää mua suuresti ku en osaa olla rennosti

Crying, mäkin haikailen sitä menetettyä aikaa vaikka ei mulle silloinkaan mitään merkittävää oo tapahtunut. Mietin kans että kuinka paljon paremmin sen menetetyn ajan olis voinu käyttää. Mua estää tekemästä asioita se että pelkään kaikkea etukäteen ja mietin kaikki asiat ennalta.

Funny, osanottoni äitisi puolesta ☹️ Tyhmää että isäsi ei anna sun elää nuoruuttas ja jatkaa elämää. Äitisikin varmasti haluaisi ett nauttisit elämästä.

Mul on samalaisii tuntemuksii. Tuntuu et nuoruus menee hukkaan ja koht oon jo 20 ja sillon se on menetetty. Vaik oikeestihan näin ei oo. Aikuinen tarvii olla vast sit, ku ite sitä haluu. Ei pitäis pakottaa itee olee aikuinen. Tiiän yhen 40-50 vuotiaan joka vaikuttaa ihan nuorelta. Se ei oo kenenkää kaa naimisis ja käy välil joittenki kaa leffas ja sit tulee hyvin kaikkien nuorten kaa juttuun. Se on vähän omast asenteest se aikuistuminen kiinni.

Sit se et juominen ei todellakaan oo elämä. Tai no jos siit tykkää. Mut en usko et elämiselt tuntuu jos pakottaa ittensä esim. juomaan, ettei nuoruus mee hukkaan. Myöhemmin vaan katuis. Luulisin. Ajattelen elämiselt tuntuis se mitä haluu tehä. Jos tykkää urheilla, vaeltaa, reissata, piirtää, hengaa kavereitten kaa, tehä jotain hyvää, tehä vaan sitä mitä tykkää, ni se ois elämää. Semmonen minkä jälkeen on hyvä mieli.

Mä ite tykkään urheilla, tai siis pelaa jossain joukkuees, vaik se joukkuees oleminen ei ensin ollu hyvä, ku tulin uutena ja tuntu etten kuulu, mut sit yli puolenvuoden pääst pääsin mukaan. Siin ajal olin jo niin lopettamas. nyt on kivaa sit. Ja se vapauttaa ku pääsen johonki matkalle, ku turnauksii on jossain. pääsee pois kotoo ja muitten ihmisten seuraan. Sit ku näit juttui ei oo ni taas masennun, oon niin kyllästynyt kouluun ja tälläseen.

Toinen, et haluisin johonki ulkomaille amerikkaan tai vastaavaan. Mut sit must tuntuu et tääl menee vuodes nii paljo ja jään paitsi ja ruoho ei oiskaan vihreempää aidan toiselpuolel. Sit ku tulisin tänne ni kaikki ois jo unohtanu mut kävis eri asteel kouluu enkä enää näkis kavereit. ja vuotta nuoremmat vaikuttaa niin tyhmilt. Vaik oikeesti viihdyn nuorempien kaa, mut noi jotka on tulos meijän kouluun ei vaikuta kivalt.

Asun iteki maalla ja se ärsyttää ettei pääse näkee kavereit ku ne on niin kaukana. Ja sit virun yksin tääl himas koneel. ei mul pitkä matka ois johonki, mut ei bussit kulje eikä jaksa lähtee. Ja Tiriac ei kaikki hesas oo sellasii, asun n. 50 km pääs.
Kyl siel jotkut juo aina ku on mahollisuus, mut ei kaikki. Kyl siel on ihan "normaaleikin" ja toivon et päädyt mieleisees seuraan.

mulla on kaikki mennyt pahempaan suuntaan. en ole maaliskuun alusta käynyt koulussa, olen istunut suurin piirtein 2 kuukautta kotona. entisenä SH-potilaana olen lihonnu 13 kiloa ja poden tätä masennusta enkä uskalla mennä ihmisten ilmoille kun olen jo ylipainoinen. sapettaa, itkettää ja kukaan ei pahhemmi ole lähettäny viestiä taikka soittanu. kuolenko yksinäisyyteen? 🙄😮😝

Hei nuoret!

Oon jo vanha, 40v täti, mut en voinut silti olla kirjoittamatta ketjuun.

Ei nuoruus lopu johonkin määrättyyn ikään, kyllä vanhanakin voi esim. laskea pulkalla mäkeä, pelata Afrikan tähteä, syödä hattaraa tai tehdä just niitä juttuja mistä nauttii. Tosin mäkin esim 40v-syntymäpäivänä odotin että muttuisin (vihdoinkin) aikuisemmaksi ja oikeesti hämmästyin kun ei niin tapahtunutkaan.

Monet aikuiset olis varmaan tosi mielissään ja imarreltuja jos vaikka kysyisitte haluaako ne lähteä kahville tai leffaan tai sit sinne pulkkamäkeen. 😋 Aikuiset luulee että nuoria ei kiinnosta olla niiden kanssa, vaan haluavat hengailla toisten nuorien kanssa koko ajan. Jos teillä on tätiä, setiä, kummeja niin tehkää jotain niiden kanssa, samalla voi löytyä ystävä, joku jolle purkaa tunteitaan.

Mut älkää lannistuko jos ette heti ekasta aikuisesta saa seuraa pulkkamäkeen, joillain aikuisilla voi olla niin paljon tekemistä omassa elämässään ettei ne vaan tajua nuorison seuran etuja.

Mulla on 4 veljenlasta ja 3 kummilasta jotka on onneksi ottaneet mua paljon mukaan juttuihinsa ja auttaneet mua monissa asioissa esim. tietokoneen ja MP3:n kanssa. Toivon että oon voinut auttaa niitä, tai edes hauskuuttaa joskus.

🙂👍 Hyvää kevätt nuorille ja vanhoille 🙂🌻

Kuten Tiitula sanoi, ei se nuoruus lopu. Itse itkin kun täysi-ikäisyys lähestyi, kun ajattelin, että nyt sitä pitäisi olla aikuinen. Nyt odotan 19-vuotispäivää tuossa loppukeväästä ja ei kammota ollenkaan. Hiukan haikeaahan se on, kun ei saa enää olla 18, mutta joo, 19-vuotiaaksi tulo kuulostaa jotenkin hienolta. Minulla oli joskus 9-vuotiaana kuvitelma, että minulla olisi siihen ikään mennessä jo lapsi. Kummallisia ideoita pikkuisena päässä pyörittelee. En ole aikuinen, kaukana siitä. Tunnen vain, että olen alkamassa löytää itseni, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ja tuntuu jopa, että olen ihan ok. Paljon virheitä, mutta erään ennusteen mukaan elän n. 80-vuotiaaksi(jos mielialani paranee, niin lähemmäs 90-vuotiaaksi), joten aikaa on kehittyä.

Taidan ottaa tavaksi kirjoittaa aina synttäripäivänä kirjeen siitä, millainen se kulunut vuosi on ollut ja sitten miettiä, miten sitä on tullut kehityttyä. Olen kehittynyt, päässyt eteenpäin.. ja myös kehittänyt yhden uuden ongelman, mutta eteenpäin mennään. Välillä tuntuu, että olen haaskannut nuoruuteni, mutta loppujen lopuksi olen myös tajunnut olevani pirun hyvä omana itsenäni, kaikkine virheineni ja kehittynyt ihmisenä mielettömästi! Osaan nauraa asioille, joille en ennen kyennyt ja ajattelemaan asioita useista kulmista. Kehitystä sekin. Ei kukaan voi olla parempi minä, ärsyttävine kiukkupuuskineni ja hermoiluineni. On muuten hauska huomata, että sellaiset asiat, jotka ennen pelottivat ja ahdistivat, eivät enää tunnu miltään. Välillä vaan tuntuu, että kun yhdestä ongelmasta pääsee, tulee toinen tilalle.

Ei aikuiseksi kukaan kasva yhdessä tai kahdessakaan yössä. Siihen kypsytään. Itse lopetin pelkäämisen todettuani, että parempi kehittyä omaa tahtia ja tehdä asioita niin että oma päänuppi kestää. Ennen pelkäsin muuten kuolemaakin hirveästi, mutta ei pelota sekään enää. Kuolen kumminkin, miksi pelätä väistämätöntä enempää kuin on tarvis?