Nuori, masennus ja elämä
Olen 16-vuotias lukiolaistyttö, jolla on todettu vasta masennus ja paniikkihäiriö, jotka ovat olleet jo yläasteen alusta lähtien. Käyn psykologilla kerran viikossa,mutta vaikka puhunkin siellä paljon itsestäni, menen aina ns. lukkoon, jolloin unohdan kertoa joitain asioita tai en osaa muotoilla niitä lauseiksi. Näistä esimerkkinä on itsetuhoisuus. Olen toki kertonut, että joskus ajattelen kuinka helppoa olisi nyt esim hypätä auton eteen jne. mutta kerroin myös luvanneeni äidilleni, etten yritä tehdä mitään pahaa itselleni. Tämän jälkeen psykologi tuntui vähättelevän masennustani ja ettei itsetuhoisuudesta ole siis mitään huolta. Äitinikin sanoi ettei usko minunn olevan masentunut, vaan mielelläni on jokin ”myöhäismurrosikä”.
Mutta nyt olen alkanut unohtaa lupaukseni ja pelkään etten pysty hillitsemään itseäni. Itsehillintäni on jo pettänyt monta kertaa ja olen saanut raivokohtauksia, joita sisarukseni ja koirani on joutunut kestämään. Tällöin huudan, potikin ja lyön, mutten ole vielä pahemmin vahingoittanut ketään, sillä järjen ääni on aina vähän pidätellyt nyrkkiäni.
Näiden lisäksi minulla on joskus hyvin masentunut ja paha olo, enkä pysty aina kestämään sitä. Tunteet heittelehtivät paljon; saatan alkaa itkemään keskellä päivää ilman mitään syytä. Olen alkanut kuvittelemaan yksinollessani ja harvemmin muiden seurassa olevani joku ihan muu. Silloin olen itsevarma ja kaunis muiden puolustaja. Juttelen myös mielessäni tuulelle. Niin tuuli on ystäväni, joka kumminkin pystyy puhumaan vain ollessani pihalla.
Eniten näistä kaikista kumminkin huolettaa koirani, sillä se on hyvin energinen tapaus, enkä tässä tilanteessa pysty tarjoamaan kaikkea tarvitsemaansa. Ruuan ja veden se saa joka päivä, mutta lenkille lähtö on vaikeaa, sillä pelkään saavani raivokohtauksen. Kerrankin minulla oli kavereita ja päätimme mennä lenkille koirani kanssa. Koira kumminkin hyppi ja veti, mikä on ymmärrettävää harvojen lenkkien takia, mutta minulla meni hermot. Riuhdoin hihnaa, tiuskin koiralle ja pari kertaa läimäisin. Eihän tämä vaikuttanut muuten kuin huonompaan suuntaan, joten lenkki jäi..
Nykyään olen myös alkanut pelätä minulle ennestään mukavia asioita. Ennen rakastin pimeää, mutta nykyään kammoan sitä etenkin yksin ollessani. Koulussa saan paniikkikohtauksia ja pelkään väkijoukkoja.
Osaako kukaan auttaa? Jos elämä on aina tällaista, en tiedä tulenko kestämään sitä.
Musta sun pitäs kertoo suoraan sun psykologille, mitä ajattelet siitä, ettei ne usko sua. Mul on tapana laittaa käteen lista niistä asioista mitä pitää kertoo, ja sillo mikää ei unohdu.
Oisko sun mahollista kertoo sun äidille sun koiraongelmasta? Mul on samanlaisii aina välil, mut sillo vaa koitan rauhottuu tai jään vaa seisoo ja ajattelee kaikke eiha turhaa.
Toi itsetuhosuus huolettaa mua, koska itte viiltelen aika-ajoin ja pelkään itekki menettäväni kontrollin.
Kerro mite sul menee, onko asiat menny parempaa vai huonompaa suuntaan?
Kirjottelee masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä kärsivä 16v lukiolaistyttö.
Asiat vaikuttaa menevän koko ajan huonompaan suuntaan.. Psykologille aikoja on vasta ens kuuksi, joten siitä ei oikein ole apua.. Mie olen huomannu, että mie en enää jaksa välittää mistään ja muutenkin oon muuttunu täysin. Aivan kuin mie olisin iha eri ihminen..
Ajatukset ovat ristiriitaisia mm. joskus tahdon olla yksin, mutten kestä sitä, että toinen lähtee pois... Ahdistus vain kasvaa ja mie alan tosissani olla huolissani siitä, et kauanko mie tätä kestän.. Tunteet heittelehtii; ensin saatan nauraa, mut sitten mie alanki jo huutaa ja lyömään toista..Koko ajan enemmän tuota vihaa on hankalampaa hallita. Rauhottumista oonn yrittäny etenkin tuon koiran kanssa, mut tunteet ottaa täyden vallan, jolloin mikään ei auta eikä kukaan tule koskaan väliin..
Mie oon myös huomannu, et alan vetäytyä yhä enemmän ihmisten seurasta, kuvittelen uuden elämän ja elän sitä yksin.. joskus kauniina ja rohkeana, joskus kaikkia rakastavana tai pahana.. Tulee hetkiä jolloin en tiedä olenko minä minä vai joku ihan muu, sillä jotku tavat eivät kuulu entiselle minälleni. Mulla pelottaa, ahdistaa, suututtaa, itkettää ja naurattaa, kaikkea yhtä aikaa.. äidille joskus sanon, että mulla itkettää tai ahistaa, mutta hän ei edelleenkään usko, että mulla mitää murrosikää pahempaa on...
Tuntu osittain, kun olis lukenut omaa kirjotustaan. Mulla ei oo todettu mitään, koska en uskalla hakee apua. Juurikin sen takia kun oon porukassa vahva, itsenäinen ja se kuka pitää muut kunnossa. Raivokohtaukset on täälläkin tuttuja, tosin, en ikinä oikeastaan lyö tai potki, huudan tai satutan itseäni, painan kynnet täysillä ihoon tuntematta minkäänlaista kipua ja vasta tuntien päästä huomaan jäätävät veri jäljet kasvoissa.
Mä oon varmaan vielä enemmän hukassa tän kanssa, koska mulla tosiaan ei oo kun pari kaveria tukena, ne yrittää parhaansa mukaan ymmärtää. Loput kaverit ei tiedäkkään mitään ja inhottaa välillä niiden piikittely ja iloisuus, heti kun mä en jaksa enään nauraa niin saan kuulla siitä. Ihan kun mulla ei olis oikeus olla surullinen?
Mä en tavallaan osaa auttaa sua muuta kun kertomalla, että et todella oo yksin.
Heippa, täällä on vielä yks 16-vuotias masentunut lukiolaistyttö!
Mulla ei siis ole diagnosoitu mitään, mutta sain ensimmäisen paniikkikohtauksen vuoden 2009 marraskuussa, jonka jälkeen niitä tuli muutama satunnaisesti muttei haitannut elämää ennen kuin viime vuoden elokuussa kun alotin lukion ja kohtauksia alkoi tulla päivittäin. Kävin pari kertaa psykologilla mutta se ei oikeestaan auttanu mitään koska en vaan osannut avautua hänelle mutta kohtauksetkin sitte harveni ja viimeks kohtaus on ollu kuukausi sitten. Masennustakaan ei oo diagnosoitu koska pelkään hakea apua enkä oikeastaan edes usko että kukaan tai mikään voisi auttaa mua mutta tiedän kärsiväni siitä. 😞
Olen myös itsetuhoinen, viiltelen ja haaveilen itsemurhasta mutta tiedän ettei minulla ole rohkeutta tehdä sitä. Inhoan itseäni valtavasti. Olen kierteessä itseinho -> viiltely - väliaikainen helpotus -> katumus ja inho arpia kohtaan -> itseinho -> viiltely. Enkä näe tälle kehälle loppua.
Olen myös todella väsynyt henkisesti ja fyysisesti. Kouluun nouseminen on vaikeimpia asioita mitä tiedän. Haluaisin vain nukkua pois. 😴 Mikään ei kiinnosta samalla tavalla kuin ennen enkä jaksa välittää muista ihmisistä. Lopetin liikuntaharrastukseni arpien vuoksi enkä jaksa nähdä kavereitani vapaa-ajalla. Olin ennen hyvä koulussa mutta lukioon tultua arvosanat on laskenu enkä jaksa kiinnostua opiskelusta yhtään. Haluan olla kokoajan yksin ja olenkin.
Voin siis samaistua kaikkiin tähän ketjuun kirjoittaneisiin ja toivoa teille kaikkea hyvää. Tsemppiä, kyllä te selviätte tästä joskus 🙂👍
Hei
kamalaa, vaikka olen jo vanhempi niin kuin olisin omasta elämästäni lukenut. Oma henk.koht. helvettini on vain kestänyt jo monta vuotta- varmaan joskus 13- vuotiaana tilanne meni pahemmaksi ja nyt tilanne sietämätön. Olen siis jo 22w. Koitan antaa teille joitain vinkkejä, olenhan selvinnyt jo tänne saakka 🙂👍
Vaikka se tuntuu kamalalta ja vaikealta, ottakaa johonkin yhteys. Koulun terveydenhoitaja tai kuraattori on yleensä hyvinkin auttavainen - omalla kohdallani juttelin lopulta mielummin terveydenhoitajalle mitä mielenterveyshoitajalle jolle minut lähetettiin. Olen aina ollut todella huono puhumaan ja esitänkin aina pirteää ja iloista - sekä ystävien, perheen että ammattilaisten seurassa - tästä ei ole seurannut mitään hyvää vaan on hoitosuhteeni aina katkennut ja muissa sosiaalisissasuhteissa tullut erinnäisiä ongelmia - eihän sitä sairas ihminen kuitenkaan mitenkään voi aina jaksaa. Tärkeintä olisi saada itsetuhoisuus loppumaan - arvet näkyvät loppuelämän ja vaikuttavat myös sitten kun sairastamisen pahin vaihe on ohi. Tuomitsemaan minusta ei tässä kuitenkaan ole - viimeksi lauantaina viilsin ranteeni auki - painesiteelle tuli taas käyttöä 😭 Toivon niin ettei kukaan olisi tässä tilanteessa, mutta toisaalta emme ole yksin, voimme avoimesti kertoa ja koittaa saada apua! Tarttukaamme siihen!
Opiskelen koirankouluttajaksi ja tiedän kuinka kamalaa on kun omat voimat eivät riitä koiralle - omani on tottunut että päivittäin treenataan ja nyt kun tilanteeni on taas pahentunut en jaksa kuin pakolliset pissatukset - tietysti tästä seuraa koiran kohdalla turhautumista. Keinoja joilla itse olen selvinnyt - kuonopanta joka helpottaa vetämistä (joka ei myöskään vahongoita koiraa - toki lopulliseen remmikäytökseen ei auta, mut juuri näitä turhautumislenkkejä varten on meillä toiminut) jos suinkin mahdollista- menkää lenkille metsään yms. missä koiran voisi päästää vapaaksi - itse saa vain käveleskellä perässä ja miettiä asioita - luonto ainakin itseä aina auttanut ja pian huomaakin olleensa liikkeellä 3-4 tuntia ja johan on tyytyväinen koira ja itselläkin parempi olla. Koirapuisto on myös vaihtoehto - koiralle on aina mukava tavata muita häntähuiskuja. Suosittelen myös erillaisia aktivointitapoja - eivät vaadi itseltä niin paljoa, mutta helpottaa koiraa. Kaupat ovat täynnä erilaisia aktivointileluja joihin voi laittaa koiralle ruokaa - kestää hetken sitä pyöritellä. Myös ihan kotoa löytyy vaihtoehtoja monia tyhjä vessapaperin hylsy, pahvilaatikot, erillaiset rasiat jne. Myös luiden syönti kuluttaa koiran energiaa.
Koittakaa löytää keino jolla vältätte itsetuhoisuuden. Ulos lähtö, piirtäminen, soittaminen, musiikin kuuntelu, kuntoilu.. Mikä vain on parempi vaihtoehto!! Me masennuksesta ja ahdistuneisuudesta kärsivät kannamme sisällämme jo tarpeeksi arpia!
Pahimpaan oloon on olemassa kriisipuhelin 01019 5202
http://www.mielenterveysseura.fi/sos-kriisikeskus/valtakunnallinen_kriisipuhelin
Josta saa myös varmasti puhelinnumeroita tai muita yhteystietoja paikallisille psyk.poleille tai psykologeille. Tsemppiä ja isot halaukset kaikille! Maailmassa on aina ihmisille joille olet tärkeä! Älkää koskaan unohtako sitä!
☺️❤️
Viestiketjussa kukaan ei puhunut lääkityksestä?
Minulle aloitettiin mielialalääkitys 15-vuotiaana ja se auttoi minua masennukseen ja mielialan vaihteluihin. Viiltelyn tarvekin väheni kun aloin henkisesti parantumaan.
Ainoa huono asia masennuslääkkeissä oli se, että lihoin useamman kilon.
Toivon sydämeni pohjasta että saat elämäsi oikeille raiteille 😉 Ilman lääkitystä tai lääkityksen kanssa.
Oon 16v poika ja mullakin on kai masennus , asiat eivät ole jaksaneet kiinnostaa vanhaan malliin ja liikuntaharrastuksen oon lopettanu.
Tsemppiä 🙂👍
Bananza kirjoitti 18.3.2011 12:57
Oon 16v poika ja mullakin on kai masennus , asiat eivät ole jaksaneet kiinnostaa vanhaan malliin ja liikuntaharrastuksen oon lopettanu.
Tsemppiä 🙂👍
Älä tuudittaudu siihen, että sinulla olisi kertomiesi asioiden vuoksi masennus. Keksi uutta mielekästä ja kiinnostavaa tekemistä. Juuri sinun iässäsi on ihan normaalia, että entinen liikuntaharrastus ei enää kiinnosta.
Nuori masennus elämä tuuri vaihde kuuri suru muuri kun oo ketään tyttöä viressä koskaan lasken silmiin dysfasia meni mun elämän masenukseen siitä vaan eri kouluun eikä oo enää paljon kaverita enään nyt vaan koulus ja kaikee
muuta kunpa oisin ehkä jo ilmaa