Nuoren tytön tarina..
Vuonna 1987 syntyi maailmaan temperamenttinen, äkkipikainen tyttö. Vanhemmat piti tytön käyttäytymistä normaalina. Olihan tyttö kuitenkin hyvin älykäs ja musiikillisesti huippulahjakas.
Vuosia kului, kunnes tytön ollessa teini-ikäinen äiti tajusi, että tytöllä ei ole kaikki hyvin. Välillä käsivarsissa näkyi viiltojälkiä, yleensä hän vain makasi lattialla lopen uupuneena. Tyttö oli aina herkkä stressaantumaan ja kantoi huolta läheisistään.
Lukioon mennessä tytöllä oli ystäväongelmia. Ystävät olivat ilkeitä, he kiusasivat ja käyttivät henkistä väkivaltaa. Tyttö kypsyi ystäviinsä ja vaihtoi kaveripiiriä. Uusien kavereiden kautta hän sai ensimmäisen ”oikean” poikaystävänsä, ja maailma hymyili tytölle. Sitten, lukion toisella luokalla tyttö sairastui. Hän oli koko ajan kuumeessa, söi jatkuvasti lääkkeitä ja oli niin heikossa kunnossa, että hädin tuskin jaksoi kävellä. Koulu oli rankkaa, ja kun sitä sairaana piti yrittää pakertaa menemään, tyttölle alkoi kehittyä burnout. Alkukeväästä -05 tytön seurustelusuhdekin rupesi takkuilemaan, koska poikaystävä oli ihmeissään, kun tyttö itki ja tiuski jatkuvasti. Lopulta he lopettivat suhteen ja tyttö vajosi ryminällä ojan pohjalle.
Hän viilteli, hakkasi itseään, väärinkäytti lääkkeitä ja alkoholia. Hän ei jaksanut enää käydä koulussa, vaan litsaili. Hän kärsi hirvittävistä päänsäryistä ja unettomuudesta. Hän itki koko ajan. Hän sai paniikkikohtauksia ja hyperventilaatiokohtauksia, purskahti itkuun kaupassa ja juoksi ihmisiä karkuun.
Tytön ystävät puuttuivat peliin, vaikka tyttö käski heidän jättämään hänet rauhaan ja yksin: hänhän halusi vain kuolla. Viimein, kesäkuun 2. päivänä tytön ollessa jo 18-vuotias, hän sai raahauduttua kouluterveydenhoitajalle, sanottua ”Musta tuntuu että olen hieman masentunut..” ja purskahti katkeraan itkuun. Terveydenhoitaja varasi saman tien ajan psykiatrille, jonne tyttö meni jo tunnin päästä.
Psykiatri oli ihan omaa luokkaansa. Hän diagnosoi tytöllä olevan vain lievä masennustila, jossa hieman fyysisiä oireita. Diagnosointi perustuikin psykiatrin omaan päätelmään Nuorten Masennus -lehtisestä, jota hän luki koko vastaanottoajan, tuskin kysyi tytöltä mitään ja vastasi tämän puolesta kaikkiin omiin kysymyksiinsä. Vaivoin tyttö sai hoitoa masennukseensa; psykiatri olisi antanut vain pari keskustelukertaa hoitajan kanssa, mutta tyttö toivoi lisäksi myös lääkityksen. Ja lääkityksen hän saikin.
Lääkityksen parina ensimmäisenä viikkona tyttö oli kuin haamu. Olo oli hirveä ja hän yritti tehdä itsemurhan, mutta epäonnistui. Terapiassa hän teki masennustestin, joka antoi pistemääräksi 37 (vaikea masennus). Tyttöä oltiin laittamassa mielisairaalaan, mutta tämä vältti sen karkaamalla vastaanotolta.
Nyt, tytölle on vaihdettu lääkkeet, ja masennuksen lisäksi hän sairastaa myös bulimiaa. Stressi ja ulkoiset paineet ovat murskaavat, ahdistus tuntuu painavan tytön maan alle. Elämä pyörii vain yo-kirjoituksiin lukemisen, kuoleman ja oksentamisen ympärillä.
Tytöllä ei ole enää ystäviä. Hän yritti puhua ystävilleen omasta olostaan, mutta sai vastaukseksi vain pelkkiä tiuskaisuja.
Tyttö on elämässä ihan yksin, eikä hän tiedä, miten kauan jaksaa enää selviytyä.
Liian surullinen sun tarina. Ei ole todellakaan reilua.
Mäkin olen -87 ja kirjotukset ahdistaa ihan älyttömästi. En saa mitään aikaseks. Stressi, masennus ja ahdistus ym. on vetänyt mutkin ihan loppuun. Ja niin paljon toivon, että olisin kuollut, onnistunut yrityksessäni ja että kuolisin. Minulla on myös syömishäiriö, en vain tiedä tarkkaan mikä. En käy missään hoidossa. Koitan vain selvitä päivästä seuraavaan, koska on pakko. Jos sulla on mahdollisuus saada hoitoa, käytä se. Mä pyydän ja toivon ja rukoilen, että käytät sen. Mene takaisin ja pyydä päästä sisään. Kaikilla ei ole mahdollisuutta. Mä ymmärrän, että pelottaa. Muakin pelottaa.
Niin toivoisin, että olisin ystäväsi. Haluaisin olla olkapäänä, kun tarvitset sitä. Suojella sinua pahalta maailmalta.
Älä lopeta elämääsi, jäisit silloin paljosta hyvästä paitsi. Usko pois. Et ole yksin. Tämä tyttö ei unohda sinua.
Tsemppiä!!
Kuin myös -87 toivottavasti tuleva ylioppilas.
Mä menetin muutama vuos sitten silloisen poikaysäväni, kun hän teki itsemurhan. Kirjeessään minulle hän sanoi itsemurhan syynä olleen stressi ylioppilaskirjoituksista. Siitä hetkestä asti olen pelännyt ylioppilaskirjoituksia. Kuitenkin hyvien ystävien avulla mä olen ainakin tähän mennessä selvinnyt.
Tuo oli todella surullinen tarina ja katkera etenkin taitamattoman psykiatrin osalta. Toivon että jostain löytyisi se auttava voima!
hei.
Olen itse vasta peruskoulun viimeisellä, mutta samat fiilikset on jo nyt.
Tämä pienit tyytö on tullut mailmaan -90 keskosena.
Ekat vudet koulussa, on ollut koulukiusausta. ja kotona isän huutoa ja itsaria ja alkoholiongelmaa. Ekan muuton jälkeen naapurin kiltti setä käyutti hyväkseen (1998-2001) jolloin pieni tyttö alkoi oksentelemaan, ja siiten vanhemmat eros, koska äiti ei jaksanut isää. Siiten mukaan tuli viiltely ja alkoholi sekä sitä kautta seksisuhteita, jotka olivat mitä oli. Sitten tuli raiskauksia laivalla, kun olin isän kanssa.
Sit jossain vaiheessa bulimian rinnalle tuli anoreksia ja nykyisin vaik ulkoisesti kaikke menee hvyin, tyttö stressaa, koska on ns. kiltti. Nyt on taas ollut syömiongelmia, kun pitkäänolinilman niitä. pelottaa en si syksy ja elämä yleensä.
Voimia teille kaikille, minun tarinani on aikalailla tässä.
Bambou, miten voit?