Vai oonko? Ehkä ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana tuntuu että voin hyvin. Siis enhän mä vieläkään terve oo, mutta sinne päin. Vielä tulee huonoja päiviä, mutta ne kuuluu paranemiseen ja elämään.
Elämä on jo monta vuotta tuntunu ylivoimaiselta, liian raskaalta ja vaikeelta mulle. Arkiset asiat on tuntuneet kaatuvan niskaan, tuntunut etten mitenkään voi selvitä. Oon halunnu tappaa itseni jo monta vuotta, mutta en oo uskaltanut tehdä sitä. Itsetuhoinen oon ollu kauan.
Luulin että on normaalia että kaiken tekeminen, koulussa käynti, siivoaminen, kavereiden tapaaminen jne, on ponnistelujen takana. Että kaikki tuntuu raskaalta.
Jouduin tai pääsin sairaalaan tammikuussa. Olin siellä kaks kuukautta. Sinä aikana tapahtui muutos. Yli puolet ajasta kaikki tuntui edelleen raskaalta ja ahdistus oli mun ”normaalitila”, en tiennyt muusta. Lääkitystä muutettiin moneen kertaan. Viimein vaihdeettin toiseen sekin lääke, joka oli ollut mulla yli vuoden. Sitten ”napsahti”. Itsetuhoiset ajatukset hävisi, alkoi tuntumaan ”kirkkaammalta”. En tiedä johtuiko lääkkeen vaihdosta vai mistä, mutta samaan aikaan se tapahtui. En edes melkein tiennyt että ilman itsariajtuksia voi olla, en osannut edes kuvitella mitä on olla ilman niitä. Se vaikuttaa tosi paljon ihmisen olemukseenkin. Enää ei tunnu siltä että pitää tappaa itteni jos mokaan tai on tiedossa jotain pelottavaa. Tuntuu oudota ja ehkä vähän vieraalta, mutta silti ihan hyvältä.
Olin tosi koukussa niihin ajatuksiin ja viiltelyyn. Tai oikeastaan ne ajatukset oli mulle pakkomielteisiä. On helpompaa ilman niitä. Pelkään että milloin ne tulee takaisin ja milloin romahdan. Ne ajatukset on aina ollu se ”takaportti” jos ei enää jaksa. Nyt pitää opetella muita keinoja selvitä. Se ei oo helppoa ja se vie aikaa. Pitää opetella normaalia elämää, jota mulla ei oo ennen ollu. Onneks muutin pian sen jälkeen kun pääsin sairaalasta niin pääsin aloittamaan puhtaalta pöydältä.
Haluan rohkaista kaikkia jotka taistelee samanlaisten asioiden kanssa. Tiedä kyllä miten paljon ”rohkaisupuheet” voi ärsyttää, mutta nyt oon ihan itse kokenut, että voi tapahtua muutos parempaan. Ei kannata yrittää itsaria saadakseen hoitoa, niin mä tein. Apua voi saada muutenkin.
kiitos, tietkö et toi sun kirjoitus sai munt itkemään. Ei sen takia et se olis ollu huono, vaan sen takia et mä taistelen juuri noiden asioiden kanssa. Olin osastolla, mut menetin omahoitajan joka on tähän mennessä ainut joka on mua ymmärtänyt, jolle olen voinu puhua. Taistelen arkea vastaan. Itse teen kaikkea liikaa: stressaan, masennun ja kaikkea mitä itsekkin kirjoitit. Kaikki tuntuu niin raskaalta ja ylivoimaiselta. Ajattelen kuolemaa, mutta en myöskään uskalla sitä tehdä. Satutan itseäni koska olen niin väsynyt kaikkeen. Osasto auttoi, sain unirytmini takaisin. Mutta se unirytmmin saaminen ei auttanut lopulta.
Se menee niin ja olen ylpeä susta. VOisit auttaa muakin löytämään sen tien miten pääsen takaisin "valoon", elämään..
Terve maretsu, tunsin jo sut silloin kun sulla meni huonosti. Olen vähän samassa tilassa kun sinä olet nyt. Multakin on hävinnyt itsetuhoajatukset lähes kokonaan, en vielä sano että kokonaan. Koska hyvin viihdyn ketjuissa missä puhutaan itsemurhasta. Ikään kuin koettelen itsäni, kun luen juttuja itsemurhasta ja olen aika hämmästynyt kun panen netin kiinni enkä löydäkään itseäni suunnittelemasta itsemurhaa. Mun oloni voi myös johtua uudesta lääkkeestä, jos johtuu niin asia hieman harmittaa. Olen todella tehnyt työtä itseni hyväksi monta vuotta ja jotenkin tuntuu, että kaikki työni on mennyt hukkaan, jos suurin kiitos olosta kuuluu jolleki pienelle pillerille.
Mulla on aivan sairaan iso halu jättää pillerit pois ja katsoa miten mun käy. Että mun itsemurha-ajatukset on nyt ajatuksia jättää lääkkeet pois. Kirjotin tukihenkilöllekin, että olen todella kulkenut pitkän tien äidin itsemurhan jälkeen. Mutta tuntuu etten koskaan olen sen tien päässä, että jotenkin mun pitäsi itseltä vielä jaksaa enempi vaatia, että pääsisin tien loppuun. Ja se tarkottaa, että pärjäisin ilman lääkkeitä.
Mutta samalla mun pitäsi käsitellä asiaa niin, että joudun ehkä syömään lääkkeitä lopun ikääni, koska jos pilleri jää pois, niin saatanki taas olla alussa tai lopussa, jos palaan itsemurha-ajatuksiin. Minun selviintymistarinan nimi voisi olla Löysin elämäni tarkoituksen Pilleritieltä.
Aika hauska sattuma, kun mietin ennen kuin avasin taas nää sivut, että täällä pitäis olla myös selviytymistarinoita ja tässähän niitä nyt on. Teidän asioiden rinnalla omat asiani ovat näyttäneen hiekanjyvän kokoisilta ja toisaalta välillä tuntuu, että mitä minä täällä edes teen. Olen ollut aallonpohjalla kyllä ja olen ollut aika kovasti masentunut. En jaksanut silloin mitään. Rukoilin vaan, että Jumala ottaisi minut pois. Jos olisin pystynyt jotain itselleni tekemään silloin niin olisin tehnyt, mutta en vaan pysty siihen. En koskaan käynyt kenenkään juttusilla, enkä koskaan ole pillereitä syönyt. Jossain vaiheessa vaan alkoi tilanne kirkastua ja pääsin yli ja sängystä ylös. Jaksoin tarttua takaisin elämään kiinni. Tajusin, että ei stressillä ja kiireellä mitään saavuta. Kun pääsin opiskelemaan niin päätin, että en enää aja itseäni puhki vaan teen sen mitä jaksan ja aina on kuitenkin kaikki tehtävät ja kokeet tullu suoritettua. Hetken aikaa pelkäsin, että milloin se sama tulee takaisin. En enää ois jaksanu toista samanlaista aikaa. Mutta pelossakaan ei ole hyvä elää ja onneksi ei ole tähän mennessä vielä tullut. Viimeaikoina aloin taas kärsimään koulukiusaamisen vaikutuksista. Miltei joka yö aloin näkemään niistä unta ja lopulta aloin jo pelätä nukkumaan menemistä. Kelailin koko ajan samoja vanhoja asioita päässä ja ajattelin, että vainoaako ne minua koko loppuiän. Rupesin sitten puhumaan niistä ja puhuin ja puhuin kyllästymiseen asti. Jotain siinä tapahtui, kun unet alkoi vähetä eikä ne enää olleet niin inhottavia. Nyt on mennyt pitkä aika, kun niitä en ole enää nähnyt. Ehkä tässä aletaan mennä pikkuhiljaa kohti eheämpää arkea. Vielä on kuitenkin paljon sellaista mitä pitäisi itsessään hyväksyä ja minkä kanssa pitäisi vain oppia elämään.
Toinen selviytymistarina on äitini. Hän oli monta vuotta todella masentunut ja lopulta pääsi aluksi suljetulle osastolle ja sen jälkeen avoimelle. Asun toisella puolella suomea, joten en tiedä millainen se tilanne tarkalleen oli, mutta kuuleman perusteella todella vakava. Emme itse osanneet edes erottaa tai huomata hänen tilaansa. Lopulta äiti oli itse soittanut ja pyytänyt hakemaan hänet hoitoon. Ei muuten enää olisi jaksanut. Hän pääsi sitten aluksi suljetulle ja sieltä avoimelle. Sai lääkitykset ja nyt on porskutellut aika hyvin. On jo pikkuhiljaa vähentänyt lääkitystä ja jäljellä on tietääkseni enää unilääkkeet. Muutenkin, kun olen käyny kotona niin on niin pirtsakkana ollut. Välilä sai oikeasti pelätä, että mitä tapahtuu. Kolmas selviytyjä on myös eräs sukulaiseni, joka on päässyt nousemaan tosi pahasta suosta. En tiedä hänen tilanteestaan sen tarkemmin, mutta kertoi, että hänellä ottaa päähän jos joku sanoo muuten vaan, että kylläpä nyt masentaa. Hänelle se oli todellinen helvetti, mutta lääkkeiden ja ihmisten tuen kautta pääsi takaisin elämään.
Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Tsemppiä kaikille ja sieltä suosta voi nousta vaikka se kuinka vaikealta tuntuukin.
😉
entä jos ei uskalla "kehtaa" apua? mulla on elämässä kaikki hyvin, tai siis pitäis olla. ihana perhe, ystävät ja poikaystävä.. koulukin on ihan ok.. en siis todellakaan tiedä tähän mun oloon syytä ja siks tuntuu etten edes VOI hakea apua.. sitähän tarvistee niin monet ihmiset joilla on asiat erittäin huonosti! porukat vei mut lomailee ranskaan viikoks et saisin rentoutua mut sen jälkeen oli vaan vaikeempi mennä kouluun ja muuta.. tai siis ei mun porukat tiedä mun olosta, en halua niille pahaa mieltä.. olen miettinyt itsaria jo monta vuotta mutta en ole ikinä sitä yrittänyt. kuukausi sitten otin kaapista pillereitä (äiti käyttää vahvoja lääkkeitä) ja olin jo ihan valmis tekemän sen mutta halusin varmistua että tosiaan kuolisin. katsoin netistä miten niiden pillereiden yliannostus vaikuttaisi.. ei ollu tarpeeks vahvoja, silloin ärsytti😀 haluaisin vaan nukkua enkä ajatella mitään.. kiitos jos jaksoitte lukea..
Maanvaiva, en sinänsä omaa hirveästi kokemusta lääkityksestä, mutta ainakin kavereiden/muiden tietolähteiden kautta olen saanut käsityksen, että pelkkä lääkitys ei tee ihmeitä. Tehokkainta lienee nimenomaan yhdistelmähoito: terapiaa ja lääkitys. Ja eikö tämän kaiken takana kuitenkin ole se oma tahto parantua? Eihän ilman sitä homma varmaan olisi lähtenyt edes käyntiin, vai erehdynkö?
Maretsu, hienoa kuulla, että olosi on nyt parempi. Toivon totisesti, että pääset taas kiinni normaalielämään... Itsekin haaveilen tuollaisesta olotilasta. Vaikka asiani voisivat olla paljon huonomminkin, niin välillä vain tuntuu siltä, että on täydellisesti henkisessä umpikujassa.. En tiedä, ehkä vain olen kiittämätön...