Hei sin-sa!

Kun luin sun kirjotuksen, tuntui kun olisin itse kirjoittanut sen. Itsekin olen 15. Minäkään en pysty luottamaan kehenkään enää, olen menettänyt paljon kavereita(eivät kuitenkaan kuolleet) ja sitten minulta on kuollut tässä vuoden sisällä kolme läheistä ihmistä. Ja toissapäivänä kuulin että kummisetäni kuolee ennen juhannusta.

Itselläni ei ole astmaa, mutta muuten aikalailla samanlaista kuin sinulla. Tosin minä olen puolikuuro, tai siis minulla on synnynnäinen korvavika, en kuule toisella korvalla mitään ja sen takia olen joutunut ravaamaan lääkärissä ja kaksi kertaa leikkauksessa jo. Joo, tuo ei liittynyt aiheeseen kai mitenkään, vaikkakin se ahdistaa minua aina välillä kun mietin asiaa tarpeeksi.

Itselläni on vakava masennus, syön lääkkeitä ja todellakin aina välillä tuntuu etten pysty elämään ilman lääkkeitä. Tai siis että elän täällä lääkkeiden varassa. Koska jos en ota lääkettä, olen ihan erilainen kuin silloin kun olen ottanut lääkkeen.
Siihen ahdistukseen siis. Muakin ahdistaa tosi usein, päivittäin. Joskus saattaa ahdistaa koko ajan, mutta yleensä ne on sellaisia kohtauksen tapaisia. Kärsin myös paniikkihäiriöistä, tai siis kohtauksista, mutta ne ovat erikseen tämän ahdistuksen kanssa. Olen alkanut veikkaamaan, että sairastanko myös jotain ahdistuskohtaus juttua tai jotain. Psykiatrin kanssa en ole puhunut asiasta, ajattelin ehkä ottaa puheeksi seuraavalla kerralla.

En tiedä miten tämä liittyi mihinkään, sekavaakin tekstiä se varmasti on mutta oli pakko kirjoittaa kun luin tekstiäsi. Löysin itseni rivien välistä.. En olekaan ainoa joka on kärsinyt näin ja kärsii näin..

Voimia sinulle 🙂👍

Kiitos vaan, kun vastasit. Kiva, kun on edes joku, joka on vähän samanlainen kuin minä. Jäi mietityttämään nuo sun lääkkeet. En vielä tiedä, joudunko itse käyttämään jatkossa joitain mielialalääkkeitä, mutta miten ne oikein vaikuttaa? Onko niistä ylipäänsä apua ahdistukseen ja muutenkin? 😐

Voimia sinullekin, koita jaksaa!

Hei sin-sa! Mulla kanssa samanlaista, mutta ei yhtä paha ku sulla. Mä en oo menettänyt läheistä tai mitää. Mulla on samanlaista ton yksinäidyyden suhteen. Oon 17-vuotias ja mulla on yks hyvä kaveri ollu ala-asteesta lähtien. Tuntuu vaa että me eletään niin eri elämiä ja meidän ystävyys perustuu siihen että ollaan yhessä koulussa, nähää joskus vapaa-ajalla ja ainaku ollaa yhessä ni mä oikeastaan vaan kuuntelen sen juttuja hurjista viikonlopuista ja kuinka hauskaa oli jnejne. Tuntuu kanssa että oon yksin. Koulussa oon ton mun kaverin kaa, en oikeestaa muiden. On mul sillee yks hyvä tuttu, Maria, myös koulussa toisella luokalla mutta en hänen kanssa usein koulussa ole.

Sori selitän vähän asian vierestä. Kyllästyttää vaan. Oon jotenki aina vaan yksin: tuun koulusta kotiin, katon telkkaa, oon koneella ja sitte pitääki mennä jo nukkumaan. Mulla ei oo kavereita keitä nähdä vapaa-ajalla. Sit äiti vielä sanoo että mun pitäis vaa nähä kaikkii esim. tota Mariaa (yläasteella oltiin enempi kavereita) ja sanoo että kaikki on musta kiinni ja että ku mä en käy missä nii ei mulla oo ketää tuttuja tai mitää sosiaalista elämää. Huoh, tuntuu vaa että oon ihan turta ja että elämässä ei oo välil mitää "järkeä"..

Minullakaan ei kauheasti kavereita ole, vaikka näyttää, että olen kaikkien kaveri. Ei sellaista oikeaa ystävää ole koskaan ollut... Ja toivoisin kyllä, että sellainen olisi. Kaverit on aina pettäneet lupaukset ja minun ainakin on vaikea antaa anteeksi...

Usein vapaa-ajalla tulee sellainen olo, ettei ole mitään tekemistä, eikä voi kenellekään soittaa, kun ei ole ketään, jonka kanssa voisi puhua... Elämä tuntuu aika tyhjältä kun ei ole kavereita. Kyllä yksinolo on ihan kivaa, mutta siihenkin kyllästyy.

Onko sinulla ollut jotain hyvää kaveria joskus? Tai edes sellaista josta olisit hiukankin pitänyt?

Jaksamista sinulle... En oikein muuta osaa sanoa...

sin-sa, en tiedä oliko tuo viesti tarkoitettu mulle, ilmeisesti joo. Kiitos 🙂 Ja anteeks ku täytän sun viestin mun murheilla!

Musta tuntuu samalta, tavallaan tykkään olla yksin ja tykkäsin olla aina ala-asteellakin, mutta siihen tosiaan kyllästyy. Mun kyllästymispiste on tainnut tulla nyt.

En tiedä, ei mulla vissiin oo kunnon kaveria koskaan ollutkaan. Tai no ala-asteella oli kaks, ainaki sillon tuntu et ne oli kunnon ystäviä: toi kaveri jonka kanssa oon ollu ala-asteella parhaat kaverit ja ollaan edelleen tekemisissä. Sit oli toinenkin ihan hyvä mutta ylä-asteella tiet eros ja yritän usein tekstarilla kysyä kuulumisia mutta vastausta ei koskaan tuu. Lähiaikoina sain kuitenkin vähän pidemmän vastauksen ja hän selitti että puhelin on ollut rikki eikä aina vastaanota viestejä tai lähetä niitä. En tiedä oliko tekosyy sitten vai totta.

Hei vaan ja anteeksi kun kestää vastailla.

Mutta joo, ne mun lääkkeet. Ne vaikuttivat aluksi hyvinkin epämieluisasti.. Lääkäri sanoi että sivuoireet menevät ohi kun lääkettä on vähän aikaa syönyt. Mutta sivuoireista; lääke nukutti niin että "sammuin" melkein heti lääkkeen oton jälkeen. Sitten oli pahoinvointia, huimausta, ruokahaluttomuutta, päänsärkyä, suun kuivumista ja näkö- ja kuuloharhoja enemmän kuin normaalisti.
Sitten kun olin vähän aikaa (3vk) syönyt lääkettä niin sivuoireet alkoivat haihtua pois. Tosin vieläkin saattaa huimata ja väsyttää kun otan lääkkeen, mutta ei onneksi niin pahasti kuin aluksi. En halua pelotella noilla lääkkeillä, mutta tuollaiset sivuvaikutukset minulla tuli.
Nykyään lääke auttaa vähän ahdistukseen. Eli jos minulle tulee kohtaus, niin se on lievä tai sitten ei tule ollenkaan. Ja lievällä tarkoitan nyt sellaista, että pystyn olemaan siinä paikassa missä olenkin vaikka kohtaus tulisi (esim. luokka). Sitten lääke nostaa mielialaa, tai ainakin pitäisi nostaa. Itselläni en ole oikein huomannut mitään merkitseviä muutoksia mielialassa vaikka tuota lääkettä olenkin syönyt. Ja kyllä se vähän rauhoittaa yms. olennaista. Ahdistukseen olen kyllä huomannut vaikutuksen, siihen lääke auttaa (jos olen vähän aika sitten ottanut lääkkeen).
Jos jäi jotain epäselvää, niin rohkeasti saa kysyä.

Kavereista. Sana tekopyhä voisi kuvata niitä paremmin..
Okei. Minäkin viihdyn yksin ja niin, mutta silti sitä aina välillä kaipaisi ystävää kelle soittaa, tai kenen kanssa tehdä asioita mitä kaikki muutkin tekevät. Käydä kaupungilla, leffassa. Kaikkea tollaista normaalia meininkiä. Mutta voimat eivät riitä lähteä mihinkään pitkälle. Omistan kaksi kaveria. Eivät mitään kovin hyviä, kun en pysty luottaan ja niin. Omistin siis joskus enemmänkin kavereita mutta niistä ei enempää.
Tai, roikkuuhan nuo jotkut vanhat tekopyhäpa***t perässäni. Mutta siihenkin on syynsä, eivät ne minun kanssa ole. Vaan tavaroitteni kanssa. Raha yms. Niille olen yrittänyt sanoa että en halua olla missään tekemisissä, mutta ei siitä ole mitään tullut. Täytyisi vain kääntää selkä lopullisesti.
Ihmettelette varmaan, miksi. Tai sitten ette. Kerron nyt kuitenkin. Eli he todellakin ovat kanssani vain sen takia että minulla on rahaa yms. mitä heillä ei ole. Eli minun kanssa kannattaa olla jos haluaa karkkia, rahaa.. ihan mitä vaan. Minua ei ole kiinnostanut ollenkaan heidän asiansa ja elämänsä kahteen vuoteen ja silti he roikkuvat perässä. Pitäisi kai löytää joku keino millä saisin rauhan.

Mutta joo. Pärjäilkäähän..

Juu, mulla ei onneksi oo ollut kauheasti sivuoireita, mitä nyt jotain väsymystä. Mut tota mietin, että ystäviä on vaan rahan takia. Mulla on vähän samanlainen olo. Meidän perhe ei ole kauhean rikas, mutta kaikki ylimääräinen raha annetaan lapsille, joten kyllä mulla ihan tarpeeks on rahaa. Mutta ei oo sitä turvallisuuden tunnetta, kun usein yhteinen aika korvataan rahalla... Ja kaverit taas haluaa rahaa, ja ettei vanhemmat puuttuis kauheesti omiin asioihin. Koskaan ei oo asiat niinkuin haluais, niin se vaan on.

hei sin-sa!!! oon 13.vuotias tyttö ja mullekki on todettu keskivaikee masennus... ja oon ollu tänä vuonna lastenpsyk.osastolla: masennuksen,itsetuhoisuuden,nukkumisen,syömisen ja kouluongelmien takia... lisäks mää viiltelen mutta viiltelystä tietää vaan kaverit... nyt elokuussa mulle alotetaan psykoterapia... asia ei mua kauheesti innosta... lääke hoitokin ehkä alotetaan parillla lääkkeellä...☹️ mutta hali kaikille sitä tarvitseville🙂🌻

Olin Osastolla vielä pari viikkoa sitten. Siel oli ihan ok olla ja ei tarvinnu murehtia. Kotonaon aika hankalaa, mutta kai täällä kotona on silti parempi olla.

mun mielestä se osasto oli aivan jtn hirveetä mulle! mutta sin-sa millä osastolla sää olit? lasten,nuorten vai aikuisten? ja oliko se kokovuorokautine? olen jotenki samaa mieltä että kotona on ehkä parempi olla... vaikka kotona menee huonosti!

Olin Harjavallassa nuorten osastolla. Se oli suljettu, eli ei päässy ulos eikä sisään. Siel oli ihan kivaa, kun oli tosi mukavii ihmisii siel sillo. Mut jossai muus porukas siel olis voinu ol kamalaa

Opettajani ja hyvä ystäväni laittoi välit poikki. Ei jaksa enää auttaa. Vanhemmat ei jaksa välittää ja siskoja ei kiinnosta. Ystäviä ei edes ole. Olen yksin. Kaikki päivät ihan yksin.😭

Onhan sinulla kuitenki tämä nuorten foorumi, minä luen kaikki sun kirjotukset vaikka en keksi vastausta.
Etkö voisi mennä takasin sinne osastolle, etkö pääsisi avo-osastolle kuten minä? Minäkin jatkan oloa vielä ainakin viikon, koska ajattelen vain itsemurhaa ja oottelen päätöksiä mun asioista Kelasta. Tämä ei ikäänkuin olekaan hoitoa koska saan aika vapaasti kulkea missä vaan, siis jos jaksasin. En pysty nukkumaan juurikaan vaikka sain unilääkkeen.

Kirjottele vaan lisää, minä ainaki luen juttujasi, viikonlopun olen kyllä ilman nettiä, koska läehmme tämän ryhmän kaa melomaan.
Hyvää viikonloppua ja halauksia.

Minkälainen on avo-osasto? tarkoitatko normaalia avohoitoa, että käydään juttelemassa kerran viikossa? Vai jotain sellaista, missä myös yövytään?

Olen minä yötäkin koska yöt ovat juuri pahinta aikaa. Olen tullut vapaaehtoisesti, eikä ole mitään lukittuja ovia. On niitä tehtäviä, kuten siivous joihin pitäsi osallistua. Oma huone pitää siivota, omat vaatteet pestä. Yhteisille terapiatunnille pitää osallistua ja on myös omia yks. terapioita. Tuo viikonlopun retki on sellainen, että siihen pitää osallistua. Ei ole vaihtoehtoa jäädä vuoteeseen.
vanhemmat voivat vierailla silloin kun huvittaa ja myös koirani voivat olla tuossa pihalla vierailulla.