Hei. Aloitan näinkin iloisella toteamuksella kuin että helvetti ovat toiset ihmiset. Tätä Sartren lausetta olen pohtinut ja kirjoittanut moniin paikkoihin, viimeksi psykologian esseeseen ryhmätyöstä. Ongelmani on vain se, etten ymmärrä, miksi näin ajatteleva ihminen kaipaa niin katkerasti toista ihmistä lähelleen.
Olen siis 16-vuotias poika, lukion ensimmäisellä. Vielä yläasteella minulla ei ollut mitään vaikeuksia siinä, etten ollut ikinä seurustellut. Ajattelin, että kyllä lukiossa ”tärppää”. Eihän kissa karvoistaan mihinkään pääse.
Pari kuukautta sitten paras kaverini alkoi seurustella. Vaikka hän viikko sitten jo erosi, olen silti yrittänyt hammasta purren kestää. Pahinta oli se, ettei hän tuntunut tajuavan, miltä minusta tuntuu, vaikka yritinkin puhua. Minusta tuntuu paikoittain niin pahalta, että haluaisin karjua hänelle päin naamaa. Hän sanoi, ettei aio pysyä kauaa sinkkuna. Toisilla on varaa valita.
Tiedän kyllä suunnilleen mistä johtuu, etten seurustele. Nimimerkkini mukaan olen kyyninen ja skeptinen. Kaverini ovat joskus ärsyyntyneet siitä, että annan heidän kuulla siitä että olen niin hyvä koulussa. Yksikin kaverini sanoi minulle suoraan omaavani narsistisia piirteitä. Niin, kukapa haluaisi tällaisen itsekeskeisen ihmisen kanssa viettää aikaansa. Kaiken lisäksi olen aina vain omaa mieltäni, en kykene kompromisseihin.
Tuntuu, että kaikilla kavereilla on tyttöjä vaikka kuinka paljon, joille edes puhua. Minulla on elämäni aikana ollut kaksi tyttöä, joiden kanssa on voinut puhua. Ja toiseen kun olin ihastumassa, hän murskasi sydämeni.
Kuuntelen juuri CMX:n Linnunrataa, jossa lauletaan: ”Pian, sano minulle pian, että vielä on aikaa.” Minä olen niin kärsimätön, etten jaksa odottaa. Koko aika tuntuu pahemmalta. Mutta en itke. Olen siihenkin liian kyyninen.
Hei, Kyynikko23!
Tekstistäsi saa kuvan, että olet älykäs, mutta ankara. Ankaran ihmisen seurassa tulee usein olo, ettei riitä sellaisena kuin on. Voisiko olla, että ihmiset lähelläsi eivät mielellään lähesty sinua tämän piirteen vuoksi?
Yläkoulussa ei moni seurustelekaan, eikä vielä lukioikäisenäkään. Kaikki tietenkin haluavat pitää yllä käsitystä, että ollaan kokeneita ja itsevarmoja. Se ei kuitenkaan - uskaltaisin väittää - päde useimpien nuorten kohdalla.
Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei kannattaisi toisinaan kohdata pelkonsa ja lähestyä ihmistä, joka kiehtoo ja johon haluaisi tutustua paremmin. Eikä pakeista kannata lannistua, sillä joka kerta kun kohtaa pelkonsa, itsevarmuus kasvaa joka tapauksessa. Se on siis ikään kuin hyvää harjoitusta sen niin kutsutun "oikean" kohtaamista varten joskus tulevaisuudessa.
Ankaruuden lisäksi olen havaitsevinani tekstissäsi melkoista pessimismiä ja - kuten nimimerkkisikin jo vihjaa - kyynisyyttä. Nämäkään piirteet tuskin auttavat sinua tavoitteessasi löytää rinnallesi toinen ihminen.
Olisiko se sitten niin hienoa seurustella, jos suhde päättyisi parin kuukauden päästä? Itse en sinuna olisi kateellinen kaverillesi.
Myönnät itsekin olevasi ankara ja kyyninen. Lisäksi kuvaat olevasi itsepäinen ja - ainakin ulospäin - omanarvontuntoisen oloinen. Etkö voisi yrittää vähitellen päästä tällaisista riippakivistä eroon? Omanarvontunto kyllä on siinä suhteessa poikkeus, että sitä jokainen ihminen tarvitsee, mutta liika omilla suorituksilla kehuskelu ärsyttää ja siten myös karkoittaa muita läheltäsi.
Toivottavasti vastaukseni herätti sinussa uusia ajatuksia.
IisaMari
Hei ja kiitos vastauksesta!🙂
Olet oikeassa. Olen aivan liian ankara itselleni, mutta vielä pahempaa, että teen sitä muille. On minulla paljon hyviä ominaisuuksia, jotka varmaankin ovat ne syyt, että minulla ylipäätään on kavereita. Kuitenkin nämä pahat ominaisuudet, kuten juuri satunnainen omahyväisyys ja kyynisyys, karkottavat läheltäni myös paljon ihmisiä.
Kyllä minä tiedän, etteivät yläkoululaiset tai edes lukioikäisetkään seurustele paljon. Siinä on yksi asia, jota yritän hokea itselleni, mutta sen ymmärtäminen ei vain onnistu. Mielestäni yleinen "seurusteluprosentti" ei auta siinä, jos itsestäsi tuntuu todella pahalta. Ja yksikin seurusteleva pari, jonka näen koulun käytävillä, on liikaa.
Pessimismi ja kyynisyys ovat ne piirteet, joista minulle huomautellaan. Välillä tuntuu myös siltä, etten pysty tuntemaan empatiaa, sillä tällä kyseisellä kaverillani on todettu epilepsia ja hän joutuu syömään erittäin kovia lääkkeitä. Vaikka haluaisin lohduttaa häntä, en pysty siihen.
En kuitenkaan halua muuttaa itsessäni vallitsevia piirteitä, sillä uskon, että jos kävisin esittämään jotain muuta ja saisin sitä kautta itselleni kumppanin, valhe paljastuisi ennen pitkää. Toivon siis, että jossain on samalla tavalla ajattelevia, yhtä kyynisiä ja pessimistisiä tyttöjä. Ongelma muiden lähestymisessä, niin kuin varmaan kaikilla muillakin, on se että minä pelkään epäonnistumista.
Ristiriidat painavat mieltä. Olen aina pitänyt yksinäisyydestä. Aina kun on mahdollista jäädä kotiin yksin, teen sen. Kun muut samanikäiset lähtevät perjantai-iltana ryyppäämään tai vaikka kavereiden kanssa hengaamaan, minä istun nenä kiinni kirjassa ja mietin asioita. Tiedän, ettei sillä saavuta mitään, jos ei lähesty ketään, mutta näin asia vain on.
Minua ei haittaa se, että kaverini erosi, sillä tiedän, että jo parin viikon päästä hän löytää jonkun muun. Sehän siinä juuri saa minulle pahan olon aikaan: hän saa tuolla tavalla tyttöjä, minä en ikinä. Ja tuntuu, että kaikki muutkin näin tekevät, vaikkei se niin olisikaan.
Kiitos tosi paljon vastauksesta, jos vaikka oppisin enemmän itsestäni.
Moikka!
Onhan se ymmärrettävää että ajatus siitä että ei muutkaan kaikki seurustele, ei auta silloin kun itse kaipaa läheisyyttä ja rakkautta. Oletko miettinyt, haluatko sitä mielikuvaa seurustelusta mitä yhteiskunta antaa, iloiset nauravaiset pariskunnat pusuttelemassa käsi kädessä, sen mielikuvan takia? Vai kaipaatko todella lähellesi ihmistä joka tuntee sinut, ymmärtää ja hyväksyy myös puutteesi ja jakaa elämäsi?
Tämä on tärkeää ajatella, niin saat jäsenneltyä ajatuksesi ja toiveesi paremmin itsellesi. Jos haluat läheisyyttä ja kuitenkin haluat olla paljon omissa oloissasi, mieti minkälainen suhde silloin kannattaisi.
Ja älä missään nimessä esitä muuta kuin olet. Sinulla on ystäviä joille et selkeästi esitä vaan olet oma itsesi. Sinussa on paljon hyvää, vaikka en tunne sinua niin tiedän sen sillä sinä pyydät apua, ja sinä puhut tästä asiasta ja tiedostat ongelmasi.
Vaikka olet pessimisti, kyyninen ja omine sanoinesi omahyväinen, niin mieti hyviä puoliasi ja etsi keinot muokata näitä ominaisuuksia haluamaasi suuntaan. Olet selkeästi älykäs joten varmasti löydät keinot. Sanoit ettet ole kykeneväinen kompromisseihin vaan olet aina omaa mieltäsi, mutta jos sinulla on vahva tahto muuttua, sinä pystyt siihen. Ihan jo ensimmäinen askel sitä kohti on tehdä vaikka sopimus itsensä kanssa, "muiden vuoksi en muuta itseäni kokonaan, mutta yritän muokata ajatteluani myös itselleni parempaan suuntaan" tällä tarkoitan että selkeästi nuo sinun vahvat luonteenpiirteesi hallitsevat ja ennenkaikkea häiritsevät sinua itseäsi paljon. Jos koet ne asiat huolestuttavina/pelottavina/tarpeellisena muuttaa, ota askel ja tee pieni muutos kerrallaan.
Yksi askel muutokseen on se että osaa nauraa itselleen, ja ottaa asiat, huonotkin, välillä huumorilla.
Sanot että pelkäät epäonnistumista. Edelleen, älykäs kun olet, tiedät että epäonnistuminen ei tarkoita maailman loppua, eikä häpeää sinulle. Se mikä merkitsee, ei ole se onnistutko vai et, vaan se että yrität parhaasi.
Kun se oikea tyttö löytyy, hän ei rakasta sinua yhden asian takia, hän rakastaa sinua juuri sellaisena kuin sinä olet, ja kaikkine vikoinesi ja puutteinesi. Kuitenkin, silloin sinä tulet sen kysymyksen äärelle, osaatko tuntea empatiaa, tehdä kompromisseja jotka ovat välttämättömiä parisuhteen toimimiselle, ja rakastaa tätä tyttöä ja hänen vikojaan?
Sinä olet niin nuori, että sinulla on koko elämä aikaa edessäsi löytää näitä vastauksia, ja suurimpaan osaan näistä kysymyksistä vastaukset saat varmasti matkasi varrelta, sitä mukaa kun ne asiat tulevat sinulle ajankohtaisiksi.
Rohkaistu ja usko itseesi ja siihen että sinulle löytyy tyttöystävä, kun aika on oikea. Välillä hyvää valitettavasti saa odottaa..
Kiitos, että asiani on herättänyt näinkin paljon keskustelua ja rohkaisevia mielipiteitä!🙂 Tuntuu että on edes vähän parempi olla.
Minulle riittäisi se, että se ihminen kuuntelisi minua ja vaikka vain pitäisi kädestä. Jokaisella meillä on huonoja puolia, enkä haluaisi todellakaan painostaa toista muuttumaan. Vaikkei minulla ole kokemusta, uskon ettei se tulisi olemaan helppoa. Taidan olla vain liian vaativa, sillä omilta ystäviltänikin vaadin ajoittain liikaa.
Tiedän myös, ettei maailma lopu siihen vaikka epäonnistuisinkin. Ei maailman tarvitse loppua, riittää että oma sisäinen maailma romahtaa. Ja vaikka se ei itselle tarkoittaisi, muille se saattaa merkitä sitä, että he saavat naurunaiheen (jota tiedän monelle jo olevani). Koska olen vahvasti omaa mieltäni tietyistä monille aroista asioista (en usko Jumalaan, inhoan politiikkaa) ja annan näiden tulla muiden kuuluville, se saa monen jos ei suorastaan inhoamaan, niin ainakin karttamaan minua. Eiväthän kaikki näin tietenkään ajattele, mutta niin kuin aiemmin sanoin, yksikin on liikaa.
Huumoria omasta mielestäni osaan käyttää. Hyvin monta kertaa nauran itselleni ja muille. Olen löytänyt itsestäni myös täydellisen vastakohdan persoonalleni. Toimin koripalloerotuomarina, ja siellä kuulee mitä vaan. Miksei minulla voi normaalissa elämässä olla samanlaista henkistä varmuutta siitä, että vaikka tekee väärin, toimii sen mukaan eikä mieti sitä?
Ja mistä minä sen tytön oikein löydän? Koulussa ei näytä olevan ketään, äsken mainitsemassani harrastuksessa vielä vähemmän, enkä käy missään muualla. Minä eristäydyn omiin fantasioihini, kirjojen ja elokuvien maailmaan, missä kaikki toimii.
Kiitos todella paljon näistä ihanista vastauksista ja siitä, että yritätte tehdä kaikkenne minun pahan oloni helpottamiseksi!🙂 Tunnen nyt olevani joku, jolla on väliä.
aina syyllinen kirjoitti 24.1.2012 17:18
Kun se oikea tyttö löytyy, hän ei rakasta sinua yhden asian takia, hän rakastaa sinua juuri sellaisena kuin sinä olet, ja kaikkine vikoinesi ja puutteinesi. Kuitenkin, silloin sinä tulet sen kysymyksen äärelle, osaatko tuntea empatiaa, tehdä kompromisseja jotka ovat välttämättömiä parisuhteen toimimiselle, ja rakastaa tätä tyttöä ja hänen vikojaan?
Sinä olet niin nuori, että sinulla on koko elämä aikaa edessäsi löytää näitä vastauksia, ja suurimpaan osaan näistä kysymyksistä vastaukset saat varmasti matkasi varrelta, sitä mukaa kun ne asiat tulevat sinulle ajankohtaisiksi.Rohkaistu ja usko itseesi ja siihen että sinulle löytyy tyttöystävä, kun aika on oikea. Välillä hyvää valitettavasti saa odottaa..
ja ennen sitä oikeaa aika suurella todennäköisyydellä löytyy muutamakin tyttöystävä!
itsellä oli ensimmäinen vakava parisuhde 16vuotiaana ja nyt toinen alkoi 24vuotiaana,
vuosia seuraamalla muiden suhteita ja oppimalla elämästä pääsin tähän asti. olihan tuossa välissä kaikennäkösiä pieniä sotkuja naisten kanssa mutta ei mitään mitä voisi parisuhteeksi sanoa.
Moi! 🙂
Olen sinua muutaman vuoden vanhempi tyttö, ja tunnistan tekstistäsi paljonkin itseäni. Sanot olevasi kyyninen, skeptinen - ja jopa narsistinen. Uskallan väittää, että todellinen narsisti ei tajuaisi olevansa narsisti, saati sitten kokisi sitä huonoksi tai häpeälliseksi asiaksi. Sanot myös, ettet tunne empatiaa. Kuitenkin haluaisit lohduttaa ystävääsi. Minusta se kuulostaa juuri empatialta!
Voisiko olla, että piiloudut kyynisyyden ja teeskennellyn narsismin (eli tässä tapauksessa sen, että haluat olla yksin) alle ja yrität sillä peittää epävarmuuttasi? Kuulostaa siltä, että korostat muille (ja erityisesti itsellesi) hyviä puoliasi, jotta he uskoisivat sen.
Tuohon seurusteluasiaan minun on todettava, että kaikkein viehättävintä on terve itsevarmuus. Tällä en nyt tarkoita omahyväisyyttä tai itserakkautta. Itsevarma mies tietää kuka on ja antaa muiden olla omia itsejään. Hän ei aseta itseään muiden ylä- eikä alapuolelle. Luulen, että sinun kannattaisi - niin kliseistä kuin se onkin - opetella ensin rakastamaan aidosti itseäsi, sillä vasta sen jälkeen muutkin voivat.
Myöskään liika yrittäminen ei auta. Jos yrität lähestyä joka toista tyttöä, se ei tunnu kovin imartelevalta tytöistä, ja saat kaupan päälle pahimmassa tapauksessa epätoivoisen leiman. Mitä jos olisit vain aidosti kiinnostunut jonkun tytön jutuista, ja puhuisit tälle kuin hyvälle ystävälle?
Itse en usko siihen, että kyynisyys tai edes pessimismi ovat luonteenpiirteitä. Uskon niiden olevan tietynlaisia asennoitumisia elämään. Esimerkiksi jos päättää, ettei pidä jostain ihmisestä, alkaa löytää tästä aina vain lisää huonoja puolia. Aivan kuin katsoisi tietynlaisten lasien läpi: maailmasta näkee sen, mitä etsii. Olen ehkä väärä henkilö puhumaan, sillä taistelen itsekin edelleen päivittäin kyynisyyttä vastaan. Olen kuitenkin huomannut kyynisyyteni johtuvan menneistä pettymyksistäni. Kyynisyys ja pessimismi ovat suojautumiskeinojamme torjutuksi tulemista vastaan. Ei sitä turhaan sanota, että pessimisti ei pety (=jos ei odota mitään, pettymys ei satu niin paljon)...
Toivottavasti tästä oli jotain apua. Jos "analyysini" meni ihan metsään, voit ainakin lohduttautua sillä, ettet ole yksin ongelmasi kanssa. Onhan täällä ainakin siinä tapauksessa toinen, joka sinua lainatakseni on "aina vain omaa mieltään" ja siis täysin väärässä 😋
Tsemppiä! 🙂🌻
Hei taas, Kyynikko23. 🙂
Se, että sinulla on kavereita, kertoo mielestäni kuitenkin, että sinussa on myös puolia, jotka auttavat sinua solmimaan uusia ihmissuhteita. Luuletko, että käyttäydyt vastakkaista sukupuolta olevien kanssa eri tavalla kuin poikapuolisten kavereittesi kanssa? Jos tunnistat itsessäsi tämän piirteen, yritä päästä siitä eroon ja ole rohkeasti oma itsesi myös sinua kiinnostavien nuorten naistenkin kanssa 😉 (tai miesten, mikä minä olen seksuaalista suuntausta määräämään 😀).
Mielestäni yleensäkin tuon kadehtimisen kanssa kannattaa pitää terve järki mukana, sillä ihmiset, joiden kuvittelemme elävän parempaa elämää kuin me itse, eivät välttämättä sitä tee. Joku, joka löytää helposti vaikkapa yhden yön suhteita, saattaa kärsiä siitä, ettei osaa muodostaa kestäviä seurustelusuhteita (ja kestävällä tarkoitan vähintään vuoden kestävää yhteiseloa). Kuten itsekin myönsit, tällä kadehtimallasi kaverilla on omat ongelmansa, joiden kanssa hän painii. Ehkä hän kadehtii sinua siitä, ettei sinun tarvitse syödä lääkkeitä pitääksesi olosi hyvänä.
Ihminen ei voi muuttaa temperamenttiaan, mutta monet asiat, jotka laskemme "persoonallisuutemme piirteiksi", ovat todellisuudessa käytösmalleja, joita hieman hiomalla saattaisimme helpottaa elämäämme huomattavasti. Esimerkiksi pessimistinen ja kyyninen ajattelu ovat uskoakseni tällaisia käytösmalleja. Voimme oppia suhtautumaan elämäämme ja itseemme myönteisemmin ja luottamaan läheisiimme, vaikka ennen emme olisi näin tehneet.
Jonain päivänä löydät jostain ihmisen, joka kiinnostaa sinua niin paljon, että rohkenet epäonnistumisen uhallakin lähestyä häntä. Et välttämättä löydä häntä ryhmistä, joissa kaverisi viettävät aikaansa. Ehkä löydät hänet sellaisesta porukasta, jossa on samanhenkisiä ihmisiä kuin sinä. Jos vaikkapa kokeilisit jotain harrastusryhmää, jossa tehdään asioita, joista itse nautit, saatat löytää sieltä ihmisen, joka nauttii samoista asioista ja yhtäkkiä huomaattekin löytävänne yhteisen puheenaiheen, joka saa teidät alkuun tutustumisessa. Siis esimerkiksi - mielikuvitus on sallittua. 🙂
Toivottavasti kirjoituksistani on sinulle apua, siksi niitä tänne raapustelen! 😉
(Niin ja ehkä sinun kannattaisi lakata kutsumatta itseäsi narsistiksi: jos sellainen olisit, tuskin löytäisit itsestäsi negatiivisia puolia. 😉)
IisaMari
Olen tosi yllättynyt siitä, että minulle tulee näitä viestejä!🙂 Kiitos kaikille erittäin paljon.
Saattaa hyvinkin olla, että vain teeskentelen narsismia. Se, että haluan olla yksin, on varmaankin juuri syy siihen. Haluan, että muut näkevät hyvät puoleni, vaikka sitten joutuvat kestämään niitä liikaakin. Olen monta vuotta katsonut maailmaa juuri tuollaisten lasien läpi, mutta mielestäni aina pahimman odottaminen on parempi vaihtoehto kuin optimismi, sillä silloin ei odota turhaan suuria ja voi yllättyä, kun joskus tapahtuukin jotain hyvää.
Minusta vain tuntuu, että vieläkään kaikki eivät ymmärrä sitä, kuinka vaikeaa minulle on edes puhua tytöille, saati sitten lähestyä. Minä en todellakaan ole sellainen, joka yrittää vikitellä joka toista tyttöä. Voin tietysti antaa jollekin tytölle esim. koulussa apua, jos tämä sitä kysyy, mutta siihen se sitten jääkin. Niin kuin aiemmin totesin, minulla on ollut elämäni aikana kaksi tyttöä, joiden kanssa on voinut puhua hieman syvällisemmin, ja toinen murskasi minut viime joulukuussa. Se oli minulle se isku, joka pisti minut miettimään näitä asioita, ja se vaivaa minua vieläkin, vaikkei enää niin paljon. Kaikkein häiritsevintä siinä on se, että ei hän minulle mitään pahaa tehnyt, kertoi vain tosiasiat. Ja minä en niitä kestänyt.
IisaMarille noista harrastusryhmistä: Sitäkin on yritetty. Viikko sitten kävin ensimmäistä kertaa elokuvakerhossa. Onneksi en odottanut liikoja, sillä ei siellä ketään tämänikäisiä liiku, pelkkiä keski-ikäisiä. Tietysti on vielä aikaa, mutta en todellakaan usko siihen, että sieltä löytäisin jonkun.
Ehkä minun vähitellen pitäisi yrittää tehdä jotain. En ole niin lapsellinen, että uskoisin kaikkiin kirjoihin ja elokuviin, joissa kun yksinäinen nuori mies istuu yksin koulun käytävällä, kivannäköinen ja juuri samanhenkinen tyttö tulee viereen istumaan. Siinä välissä on vain henkinen muuri, jonka läpi päästän hyvin harvoja ihmisiä, enkä itse pääse siitä läpi.
Kiitos paljon sonrisalle ja IisaMarille lohduttavista viesteistänne🙂
moi taas 🙂
Kirjoitit että "Olen monta vuotta katsonut maailmaa juuri tuollaisten lasien läpi, mutta mielestäni aina pahimman odottaminen on parempi vaihtoehto kuin optimismi, sillä silloin ei odota turhaan suuria ja voi yllättyä, kun joskus tapahtuukin jotain hyvää. "
Minä voin tässä täysin samaistua sinuun, minun lasini on aina puoliksi tyhjä. Ajattelen aina juuri samalla tavalla esimerkiksi ajattelemalla "en kuitenkaan saa asuntoa.." Näin yllätyn paljon enemmän iloisesti jos sitten sen saankin..
Ja siitä tyttöjen kanssa juttelusta, täällähän sinä meillekin tytöille kirjoittelet, ja me vastaamme. Tiedän, se ei ole sama ollenkaan kuin lähestyä tyttöjä koulussa tai muualla. Oletko koittanut vaikka ihan jutella niitä näitä, saada naispuolisia kavereita? Ihan vaikka kouluasioista/opettajista/tehtävistä yms varmasti jo löytyisi jotakin puhuttavaa ja se olisi varmaan hyvää "harjoitusta" sinulle, ihan vaan jutella tytölle.
Se keskustelun aloittaminen vaatii ison kynnyksen ylittämistä, mutta kun uskaltautuisit sille toiselle puolelle tarpeeksi monta kertaa, saisit varmasti itseluottamusta siitä.
Kokeilisit jutella samalleen kun miespuolisille kavereillesi, jos jännitätkin, se ei haittaa ollenkaan...
Tavallaan se keskustelun/lähetymisen aloittaminen on semmoista "laastarin repäisyä", tuntuu kauhealta hetken ennenkun uskallat repäistä mutta sit se on ohi 😉
Pidätkö musiikista? Musiikkitapahtumat ja illat voisivat myös olla keino tavata uusia tyttöjä, ja puheenaihe olisi helppo aloittaa musiikista? Tai jotakin vastaavaa, kirjoitit että elokuvakerhossa ei ollut sinun ikäistäsi väkeä niin jos etsisit sellaista harrastusta josta löytyisi sinun ikäisiäsi ihmisiä..
Hei taas! 🙂
Pessimismissä on tosiaan niitä hyviäkin puolia, kuten juuri mainitsemasi jalat-maassa -asenne. Kuitenkin liiallisuuksiin mentäessä pessimismi voi estää sinua näkemästä mahdollisuuksia ja yrittämästä asioita. Ajattelulla ja asenteilla on myös yllättävän suuri vaikutus elämään, sillä ne näkyvät sinusta vaikka miten yrittäisit niitä peittää 😉 Itse olen todennut positiivisen realismin toimivan parhaiten.
En tarkoittanut, että ehkä varsinaisesti yrität iskeä jokaista tyttöä, vaan riittää että näet tytöt vain mahdollisina tyttöystäväehdokkaina. En siis sano, että teet näin, enhän voi millään tietää sitä. 😀 Mutta kuulostaa siltä, että haluaisit todella paljon tyttöystävän, ja tiedän monia ihmisiä, jotka lopulta haluavat vain jonkun, ihan sama kenet.
Suurimmalle osalle ihmisistä tuottaa vaikeuksia puhua toiselle sukupuolelle. Ainakin se jännittää useimpia. Ja olethan jo saanut luotua syvällisempiä "suhteita" edes kahteen tyttöön! Tunnen monia poikia, jotka eivät vielä minun ikäisinäkään kykene minkäänlaiseen normaaliin kanssakäymiseen tyttöjen kanssa...
Valitettavasti meillä Suomessa on todella vaikea saada uusia ystäviä. Jos joku aloittaa keskustelun esimerkiksi kassajonossa tai vaikka junassa, häntä pidetään outona. Ulkomailla tämä olisi ihan normaalia. Täällä helpointa tutustua uusiin ihmisiin on varmastikin tilanteissa, joissa toisilleen vieraat ihmiset joutuvat viettämään aikaa keskenään. Tällaisia tilanteita ovat esimerkiksi uuden koulun tai työn aloittaminen. Sanoisinkin, että kannattaa ehdottomasti hakeutua aina kun mahdollista uuteen tilanteeseen (mielellään yksin, jotta on helpommin lähestyttävä, eikä voi tarrautua keneenkään muuhun). Näistä tilanteista (esimerkiksi työskentely ulkomailla viime kesänä) olen löytänyt eräät parhaista ystävistäni. Tällaisessa tilanteessa tutustuminen on helppoa, ja voit jopa valita, keneen haluat tutustua paremmin ja kuka tuntuu samanhenkisimmältä.
Ja vielä tuosta mainitsemastasi muurista... Voi kuinka hyvin pystynkään samaistumaan! Olen kuitenkin huomannut, että itsensä likoon laittaminen kannattaa aina, tuli vastaukseksi mitä tahansa (tiedän, helpommin sanottu kuin tehty). Eikä tämä tarkoita sitä, että sinun tarvitsee heti avata koko sisimpäsi toiselle.
Inhoan itse sitä, kun ihmiset sanovat näin (ehkä siksikin, että nykyään tiedän heidän olleen oikeassa silloin 😀), mutta luulen, että nämä "identiteetti"- ja tyttöongelmasi menevät ajan myötä ohi. Inhoan psykologian lokeroimista ikäkausien mukaan, mutta yleensä juuri tuossa iässä etsitään itseä ja opetellaan näitä ihmissuhdetaitoja syvällisemmin.
Toivon, että opit antamaan muille tilaisuuden. Kukaan ei ole täydellinen, mutta on mahdollista löytää ihminen, joka ajattelee samalla tavalla. Saa olla aika älykäs ihminen, jos kaikki ajatukset ovat niin erilaisia kuin kenelläkään muulla, ettei löydä samanhenkistä ihmistä. 😉
kyllä niitä naisia vielä tulee, odotat ehkä liikaa, muistan kyllä miltä tuossa iässä tuntui tulla jätetyksi. tai ylipäätänsä iässä kuin iässä. mutta silloin se tuntui maailmanlopulta. no loppua ei tullut ja olen 25vuotiaana onnellisesti parisuhteessa. kyllä niitä tyttöjä tulee väistämättä niin paljon vastaan että jossain vaiheessa joku sinut itsellensä kaappaa! ehkä kannattaisi keskittyä johonkin muuhun tällä hetkellä! on elämässä niin paljon kaikkea jännää.
Haha, joo en tosiaan osaa sanoa, kummasta aktiivisuuteni täällä johtuu enemmän: siitä, ettei minulla ole elämää vai siitä, että tulee hyvä mieli muiden auttamisesta (tai ainakin sen yrittämisestä). Mutta no, ihan sama, on joka tapauksessa hauskaa vastata sinulle. 😀
Selität kyllä hyvin syytä pessimismiisi, mutta haluan vielä huomauttaa, että pessimistin ilonaiheetkin ovat usein pienempiä kuin optimistin. Jos hänelle sattuu jotakin hyvää, ei hän silti välttämättä osaa nauttia siitä täysin siemauksin, vaan alkaa tuota pikaa ajatella: "Ei tämäkään onni varmaan kauaa kestä". Kärjistettynä siis. Ymmärrät kuitenkin varmaan pointin.
Oletko muuten kuullut sanontaa: "Jos petyt odottaessasi hyvää, petyt vain kerran, mutta jos petyt odottaessasi pahaa, petyt kaksi kertaa: kerran silloin kun odotat pahaa ja toisen kerran kun petyt"? 😉 Toivottavasti en nyt ilmaissut tätä ajatusta liian monimutkaisesti... 😀
Se tyttö siis loukkasi sinua joulukuussa? Siitä on aika vähän aikaa, pettymys on siis aika tuore. Kunpa kuitenkin voisit jotenkin unohtaa asian, sillä ihmiset loukkaavat toisiaan loppujen lopuksi todella usein, eikä sen vuoksi kannata menettää uskoaan kaikkiin ihmisiin.
Niin ja niistä harrastusryhmistä: ei kannata luovuttaa niittenkään suhteen. On vaikka mitä erilaisia ryhmiä, kannattaa kokeilla monia erilaisia. Joskus tulee huti, mutta ei se haittaa, uutta yritystä vain!
Olen ollut itse tosi ujo vielä joskus... viitisen vuotta sitten, mutta päätin silloin alkavani rohkeasti mennä tilanteisiin, jotka pelottavat. Olen tehnyt niin jo sen viisi vuotta, ja vaikka en enää ole ujo - päinvastoin, rakastan uusiin ihmisiin tutustumista - teen niin edelleen. Kaikilla on asioita, jotka pelottavat, niin minullakin. Mutta menen tilanteisiin, jotka pelottavat näyttääkseni itselleni, että pystyn siihen.
Pelkojensa kohtaamiseen jää muuten koukkuun: löydän jatkuvasti uusia tilanteita, jotka jännittävät, ja menen niihin nykyään mielelläni! Näin siksi, että olen huomannut rakastavani tunnetta, mikä syntyy, kun haastaa itsensä ja huomaa, ettei se pelottava tilanne loppujen lopuksi niin pelottava ollutkaan.
Ole hyvä vain. 😉
Huh huh, asiaa tulee ettei ehdi kaikkeen vastaamaan...😀
Aina syylliselle: Olen monta kertaa ajatellut ja yrittänyt kerätä rohkeutta juuri tuollaisesta arkipäiväisestä asiasta puhumiseen. Yksi suurimmista ongelmista on se, että yleensä ne tytöt, jotka minua saattaisivat kiinnostaa, ovat aina porukassa ja väkijoukon ympäröimänä. Jos hän istuisi yksin, saattaisin jopa uskaltaakin. Tiedän sen toimivan toisinpäin: itsekin olen koulussa loppujen lopuksi aika usein kavereiden ympäröimänä, joten jos joku olisi kiinnostunut minusta, hänenkin olisi vaikea tulla juttelemaan minulle.
Pidän myös musiikista, mutten tiedä mihin musiikkitapahtumaan voisin mennä. Kuuntelen suomipoppia, enkä käy ikinä missään keikoilla. Mieluummin valitsisin juuri tuollaisen elokuva/kirjakerhon. Eihän siellä kuitenkaan tämänikäisiä liiku.
Sonrisalle: Olen täysin samaa mieltä, että meissä suomalaisissa on tuo asenne. Joku kirjailija, en muista kuka, ilmaisi suomalaisten kulkevan metrin levyinen vanne ympärillään, jonne päästetään harvat ja valitut. Mielestäni se on osuvasti sanottu. Suomalaista ahdistaa, jos joku tuntematon tulee kosketusetäisyydelle. Olen siinä mielessä aika tyypillinen suomalainen.
Nuo kaksi tyttöä, joiden kanssa olen puhunut "syvällisesti", heistä toinen oli viime kesänä kesätöissä vanha lapsuuden kaveri, joka kuitenkin asuu aika kaukana, toisella paikkakunnalla. Ja tuosta toisesta tapauksesta voin nyt avautua, sillä tukihenkilöni ei ole vastannut neljään päivään. Haluan purkaa pahaa oloani jollekulle.
IisaMarille: Se tyttö ei varsinaisesti loukannut minua. Sehän minua siinä ärsyttääkin. Jos hän olisi suoraan loukannut tai ollut vittumainen, minulla olisi täysi syy vihata häntä.
Tapaus alkoi viime lokakuussa, kun osallistuin luovan kirjoittamisen verkkokurssille. Tapasin siellä tytön, jolla oli samanlainen tyyli kirjoittaa kuin minulla ja muutenkin samanlaiset aiheet. Pitkän pohdiskelun jälkeen uskalsin kirjoittaa hänelle yksityisellä sähköpostilla viestin. Me aloimme kirjoitella toisillemme ja vähän yli kuukauden päästä tapasimme. Hän asui viereisessä kaupungissa, joten hän tuli aluksi minun luokseni. Voitte vain arvata, kuinka iloinen olin. Vihdoinkin minulle löytyisi tyttö, joka ymmärtäisi minua ja olisi kiinnostunut samoista asioista!
Viikon päästä menin hänen luokseen. Siellä hän kertoi minulle asioita, joista en olisi halunnut tietää. Hän kertoi täysin avoimesti entisistä seurustelusuhteistaan ja sellaisista asioista, joista minulla ei ole kokemusta tippaakaan. Olin lopputapaamisen ajan hiljainen. Kirjoitin hänelle illalla viestin, jossa purin pahaa oloani. Siihen hän vastasi olevansa paraikaa kihloissa.
Olen pikkuhiljaa alkanut parantua tuosta tapauksesta. Minä en kestänyt nähdä edessäni ihmistä, joka on noin paljon minua kokeneempi ihmissuhdeasioissa. Olen täysin katkaissut välit tuohon tyttöön, mutta minua painaa se, ettei hän sanonut minulle ikinä mitään pahaa, oli aina kiinnostunut mielipiteistäni ja vastaili erittäin sympaattisesti.
Nyt tuli pitkä viesti. Yritän saada itsestäni ulos kaiken pahan olon mahdollisimman nopeasti. Kiitos että jaksatte kuunnella.🙂
Itse en oikein ole koskaan perustanut kaveriporukoista... Tykkään mieluummin tutustua monenlaisiin ihmisiin kuin määritellä itseni jonkin ryhmän jäseneksi. Toisaalta monessa lukiossakin on vielä tällaiset porukat sen sijaan, että ihmiset tutustuisivat avoimesti kaikkiin. Meidän lukiossamme tällaisia ryhmiä on vähemmän.
Itse en välitä siitä, vaikka minua pidettäisiin outona: saatan aloittaa tuntemattomien kanssa keskustelun melkeinpä missä vain. Aina löytyy tekosyy aloittaa se: voi valittaa huonoa säätä, kysyä kelloa, päivitellä "miten paljon nämä bussit ovat aina myöhässä" jne. Ja yleensä ihmiset lähtevät leikkiin nopeasti mukaan: hekin alkavat päivitellä vallitsevaa säätä tai tilannetta. 😀 Ja siitä on helppo mennä muihin puheenaiheisiin, jolloin muutaman minuutin päästä tajuaa jutelleensa tuntemattoman kanssa asioista maan ja taivaan väliltä. 🙂
Tiedätkö: minusta tuntuu, että se tyttö ajatteli saavansa sinusta hyvän ystävän, kun taas sinä odotit enemmän. Joskus käy noin, kun itse haluaa jostakusta enemmän kuin tuo toinen itsestä. Hänen käytöksensä olisi ollut todella törkeää häneltä, jos olisitte vaikkapa seurustelleet vakavasti. Silloin sitä voisi kutsua jopa pettämiseksi.
Mutta niinhän ei käynyt sinun tapauksessasi? Tiedän: tosi kurja juttu, mutta noin käy ihmisille niin usein! ☹️ Odotamme jostakusta paljon, ja sitten tämä joku murskaa unelmamme paljastamalla, ettei hän ole valmis vastaamaan odotuksiimme.
Joskus voi käydä niinkin, että kun juttelet jonkun tytön kanssa odottamatta häneltä mitään, hän yllättääkin sinut positiivisesti. Monesti käy niin, että kun odotamme liikaa, petymme. Mutta kun suhtaudumme toisiin neutraalisti ilman pilvilinnojen korkuisia vaatimuksia, huomaammekin nauttivamme heidän seurastaan sellaisenaan: ilman mitään romanttisista leffoista poimittuja elementtejä ("katseemme kohtasivat ja rakastuimme palavasti silmänräpäyksessä..."). Ihan vain siitä, että saamme jakaa hetken elämästämme heidän kanssaan jutellen niitä näitä, ilman paineita.
Ja ehkä jopa tällaisesta tuttavuudesta voi myöhemmin syntyä jotain vakavempaakin, kuka tietää? Elämä on arvaamatonta, niin hyvässä kuin pahassakin. 😉
Kiitos paljon neuvoista. Olen minä monta kertaa ajatellut yrittäväni juuri jotain tuollaista. En vain ikinä saa itseäni niskasta kiinni. On se viimeinen askel, joka on niin suuri, että sitä ei ikinä saa astuttua loppuun. Pelkään että polkaisen tyhjää ja putoan pimeyteen.
Olen kanssasi samaa mieltä tuosta tapauksestani. Minä odotin selvästi liikaa, ja se on saanut pääni aivan sekaisin. Kysymys on vain siitä, että koska minä niin katkerasti kaipaan toista ihmistä, näen liian monta tyttöä tyttöystäväehdokkaana, kuten sonrisa tuolla aiemmin mainitsi. Silloin odotan liikaa, enkä kestä pettymystä. Joskus mietin, että jos olisin jo aiemmin seurustellut, vaikuttaisiko se siihen, että näkisin tytöt vain tyttöinä enkä odottaisi heiltä mitään sitoutumista tai kaiken maailman huolten kuuntelemista. Tälle tytölle minä kerroin avoimemmin asioistani kuin varmaan kenellekään aiemmin, ja näinhän siinä kävi.
Olen yrittänyt omaksua nyt tämän pessimistisen asenteeni, että eihän siitä mitään tule. Minä olen täysin on/off-ihminen, minulla ei ole siitä väliltä yhtään mitään.
Taidanpa myös kadehtia sinun kykyäsi suhtautua noin uusiin ihmisiin. Kyllä minä tiedän että minulla olisi tilaisuuksia, mutten vain pysty.
Olen huomannut, että minusta tuntuu vähän paremmalta. Se on harvinainen tunne. Jos sittenkin joskus tapahtuisikin jotain todella hyvää. Mutta kuten totesin, ei pidä odottaa liikoja.