Tämä on ensimmäinen viestini tänne, toivottavasti saan asiani kirjoitettua ymmärrettävästi..

Olen aina ollut rillipäinen ja hieman ailahtelavainen persoona. Kavereita on riittänyt, vaikka melko usein epäilenkin ovatko he vain säälistä kanssani. Miessukupuolta en ole koskaan kiinnostanut ja yhtä ainoaa ihmistä kohtaan olen joskus tuntenut jotain suurelta tuntuvaa. Yritin kyllä parhaani tutustua kyseiseen henkilöön, mutta ei aikaakaan, kun tuli erilaisten sattumuksien kautta harvinaisen selväksi, että en kiinnostanut häntä ollenkaan. Kaiken lisäksi yksi hyvänä kaverinani pitämä henkilö meni ja iski silmänsä kyseiseen henkilöön, vaikka tiesi, mitä tunsin tätä jätkää kohtaan. Heidän suhde oli lyhyt, mutta satutti sitäkin enemmän. Kaverini sanoi minulle silloin näin ”sinä yritit tätä jätkää 10 kuukautta ja minulla meni sen saamiseen vain pari tuntia.” Se taitaakin olla yksi syvimmälle satuttaneista lauseista, mitä olen kuullut. Tämä tosin on vanha juttu (noin puoli vuotta sitten), mutta uskon tämän kyseisen kuvion vaikuttaneen aika vahvasti siihen, mitä nyt tunnen.

Asun tasapainoisessa yrittäjäperheessä, jossa kaikki on päällepäin oikein hyvin. Teen yrityksessämme töitä, autan kotona, pääsen matkustelemaan.. Kuulostaa hyvälle, mutta jatkuvasti tunnen vanhempieni määräävän elämääni enemmän, kuin se olisi tarpeen. Ensinnäkään en ole koskaan ollut kaverin luona yötä tai kaupungilla illalla, sillä äiti uskoo tämän pitävän minut pois huonoilta teiltä. ”Työt pitää sinut sillä tiellä, joka johtaa pitkälle”. On noloa, kun joudun aina keksimään syyn, miksi en pääse minnekkään. en voi sanoa, että joo vanhempani eivät päästä koskaan minnekkään ”luuhaamaan”. Opiskelen unelma-alaani ensimmäistä vuotta ja olen saanut koulusta paljon uusia kavereita. Viihdyn opinnoissani ja ne sujuvat hyvin. Silti minua ahdistaa, koska vanhempani eivät ole koskaan kysyneet mitä haluan elämältäni. He ovat päättäneet, että opiskelujen jälkeen jatkan heidän yrityksessään. Tällä hetkellä sen lisäksi, että he päättävät tulevaisuuteni, pakottavat he minut käymään kaksoistutkinnolla lukionkin. Joulun jälkeen alkaa siis ns lukiojakso ja en tiedä miten kestän sen, saati ne muut tulevat jaksot. En ole lukijatyyppiä, en usko pärjääväni. Lukiossa ei ole minulla kuin yksi kaveri. Ja ammattikoulun kaverit voivat pitää omat piirinsä, joihin en ole varma, olenko tervetullut lukiojakson jälkeen. Olen yrittänyt puhua vanhempieni kanssa, mutta he eivät suostu asiasta keskustelemaan.

Kohta on pikkujoulut, joissa joudun kohtaamaan tuo ihastukseni, sillä oppilaitoksillamme on pakolliset yhteiset juhlat. En tiedä miten selviän siitä. Muistan jälleen enemmän ja enemmän kuinka säälittävä olen ja ne tunteet voivat pompata taas pintaan..

Ulospäin olen lähes aina positiivinen, vahvan oloinen ja iloinen, mutta viimeisen vuoden aikana olen viillellyt pahaan olooni, harkinnut karkaavani.. Elämää arvostan, enkä olisi missään nimessä valmis sitä heittämään hukkaan. Puhuin yhden hyvän ystäväni kanssa viiltelystäni ja se silloin helpotti. Olen huimasti vähentänyt ja pari viimeisintä kuukautta olen ollut ns kuivilla (ilman minkäänlaista ammattiapua!) Minua pelottaa, että lukion alettua ahdistus käy sietämättömäksi. Enkä aina vain voi edes niille luottoystäville puhua ”kuinka minua taas ahdistaa”, sillä eihän kukaan sellaista jaksa kuunnella.

Miksi en voi olla yhtä nätti kuin muut, miksi en kiinnosta ketään, mikä minussa on vikana, miksi en saa päättää itse elämästäni? Hirvittävän paljon kysymyksiä, joihin en tiedä vastauksia..

Uskon, että kai joskus minunkin elämä tasottuu ja osaan olla tyytyväinen. Silti minua pelottaa olenko koskaan normaali ja miten kauan elän elämääni niinkuin muut tahtovat. Äsken tuli taas perinteinen itkukohtaus, kun en koe riittäväni mihinkään ja olen niin väsynyt kaikkeen.