Asiahan on niin, että tosi tilanteessa ystävyys punnitaan. Aidot ystävät eivät katoa mihinkään vaikka mitä tekisit.
Oletko yrittänyt kertoa ystävillesi, että välillä sinulla on niin paha olla, ettet hallitse tekojasi tai sanojasi? Tietävätkö he pahasta olostasi?
Itse olen kokenut, että mitä rohkeammin kertoo itsestään, sitä helpompi on olla oma itsensä vaikka olisikin paha olla. Jotkut eivät ymmärrä, mutta siitä ei kannata välittää, maailmassa on niitäkin, jotka kyllä ymmärtää. Ystävyys ei ole ystävyyttä, mikäli erilaisuutta ei voida hyväksyä.
Mä itse olen tosi yksinäinen, johtuen siitä että olen erilainen. Mulla on epävakaa persoonallisuushäiriö diagnoosi ja olen ihan pienestä saakka ollu yksinäinen, erilainen ja syrjitty. Kyllä se tuntuu pahalta, mutta en mä kyllä halua sellaisia ihmisiä viereeni, jotka ovat kamuja vaan sillon kun on hyvä päivä. Itse tarvitsen ihmisiä, jotka pysyvät vierelläni vaikka maailmani kaatuisi - ja sitä tapahtuu lähes päivittäin.
Tunnistan itseni helposti kirjoituksestasi, on päiviä jolloin on hyvä olla ja seuraavassa hetkessä kaikki romahtaa. En minäkään ole kaksisuuntainen, mutta epävakaassa on hyvin paljon samoja piirteitä.
Mulla on yks sellanen ystävä, joka on mua hyvin paljon vanhempi, mutta juuri siksi mä hänestä niin paljon tykkäänkin. Hän ymmärtää kyllä mun pahan olon purkaukset, jotka voivat olla joskus hyvinkin loukkaavia. Olen kertonut, että joskus en osaa purkaa itseäni muuten kuin riehumalla ja silloin saatan haukkua hänetkin lyttyyn, mutta sitä ei saa ottaa itseensä, koska en voi asialle mitään. Ja että se on kenties parempi kuin että viiltelisin tai ottaisin yliannostuksen lääkkeitä. Monta vuotta ollaan tunnettu, eikä hän ole vieläkään mihinkään kadonnut.. Harmi vaan, että hän asuu kaukana ja nähdään vain muutamia kertoja vuodessa. Mutta, parempaa ystävää en voisi saada.
Mun neuvo on ainakin se, että älä yritä miellyttää ihmisiä, ole oma itsesi ja katso mitä tapahtuu. Ne häipyy joiden on tarkoitus häipyä, ei sellaisilla ihmisillä mitään tee. Ne pysyy jotka ovat ystävyytesi arvoisia 🙂🌻

Terve L. asiasta onkin jo niin kauan, että osa ystävistä lopetti ystävyytemme mun viimeisen hulluuden jälkeen mutta osa jatkaa aivan normaalisti.
Kyllä kaikki mun kanssa olevat jo tietävät etten joka tilanteessa hallitse tunteitani ja menen sekasin. Ei ne sitä silti hyväksy, en minä itsekään hyväksy asiaan.
Minä olen asperger ja myös erilainen. Minulla nykysin on hyviäkin ystäviä, koska he ovat ensin olleet poikakaverin ystäviä, sitten ne ovat mutkin ottaneet mukaan. Jotenkin olen alkanut häpeämään todella paljon raivareitani, yritän niistä päästä keinolla millä hyvänsä eroon. Kun menee kuukausin etten ole raivonnut, niin luulen jo olevani normaali.
Mutta sitten kun taas raivostun, niin haluaisin kuolla, koska kaikki tuntuu niin tyhjältä, kun aina vaan palaan entiseen käyttäytymiseen.
Hassua, kun vielä pari vuotta sitten raivosin lähes joka päivä, enkä yhtään sitä hävennyt. Nyt häpiää, jos silloin tällöin sekoaa.

Tere maanvaiva!

Olen itse kanssa samankaltainen ja itselleni on diagnosoitu kaksisuuntainenmielialahäiriö ja sen lisäksi kaikki alkoi vakavasta masennuksesta ja ton kaiken päälle vielä asosiaalisuus ja sitten epävakaa persoonallisuus.
Olen itse kanssa ollut koko peruskoulun ajan koulukiusattu ja syrjitty osa on tosiaan kaikonnut lopullisesti pois elämästäni mut ne e on jääny sen tkia kun oon muuttanut sen verran usein ja mä en halua enää vanhoihin ystäviin yhteyttä pitää koska niitten ei tarvitse tietää nykyistä tilannetta musta.

Itse olen kanssa raivonnut lähes joka päivä tai ainakin kerran viikkoon niittaa kii viiimisen kerran. Itsellä on ollut neljä kaveria jotka ei oo häipänny vaikka riehuisin ihan väkivaltaan asti itsekseni tosin ne koittaa kannustaa ja saada asiat musta ulos jotka kiusaa sisälläni ja sitä myöten sitten koittaa keksiä keinoja raivareitten hallintaan. Viimesin raivoominen johti siihen et sain jonkun vaurion kait käteeni ku hajotin yhen kipsi levyn täydessä vihassa nyrkillä tosin et onneks oli levy eikä ihminen.
Mulla on noita kaiken vihaamis kohtauksia päivittäin en vaan jaksa itse aina kaikkea mut kuitenkin jokin kipinä laittaa jaksamaan sisälläni. HYvin tiedän mitä olla kiusattu, syrjitty ja mitään häpeämätön ja sitten viel sen lisäks väkivaltainen osittain.

Mulla on todelliset kaverit vaan säilyny vuodesta toiseen vaikka tekisin mitä ja hyvä niin koska ilman ystäviä en olisi tässä. Suosittelen opettelemaan tarkkaa analyysiä itsestään. Tarkoitan tuolla että osaat tunnistaa kun sulla nostaa vihaksi niin heti jo alkuunsa sun pitäisi puhua jollekkin kaverilles jotta se viha laantuisi. Puhumalla olen oppinut tässä 20 vuoden aikana olen itse oppinut selviämään kaikesta puhumalla ja varsinkin silloin kun tunnistan itsessäni vähääkään raivoa.