Miten ottaa tuki vastaan
Minun on todella vaikea ilmaista ihmisille mitä tunnen. Kaikki viha ja suru vain patoutuvat sisälleni. En ymmärrä miten on niin vaikea sanoa jollekkin, että ”minun on paha olla”. Olen ollut samanlainen pienestä asti. Opin piilottamaan tunteeni kun äitini entinen miesystävä, joka oli hyvin väkivaltainen ja alkoholisoitunut mies, asui meillä. Vain pitämällä tunteet sisällään pärjäsi.
Toisaalta, en tiedä pystyisinkö ottamaan vastaan kenenkään huolenpitoa. Aina kun joku on huomannut jotenkin että minun on paha olla, minulta kysytään että ”onko kaikki kunnossa”, mutta en osaa vastata muuta kuin ”joo, kaikki on hyvin” ja yritän vetäistä naamalleni jonkin hymyntapaisen. Yritän aina viimeseen asti pitää pokkani ja se olisi jo ihme jos minut näkisi itkemässä. Itken vain yksin. Vain silloin kun olen yksin pystyn näyttämään tunteeni – itselleni vain kylläkin. 😞
Minulla on poikaystävä ja minua häiritsee suunnattomasti se, että en edes hänelle pysty kertomaan ongelmistani tai tukeutua häneen. Olemme surustelleet nyt 7 kuukautta ja hän on minulle todella rakas. Pelkään että se miten panttaan kaikki tunteet sisälleni johtaa vielä meidän eroomme. Olen muutenkin jatkuvasti epävarma siitä että pitääkö hän minusta, olenko hänelle tarpeeksi. Minulla on todella huono itsetunto ja uskoisin, että epäilykseni luultavasti johtuvat siitä, koska minulla ei periaatteessa ole edes syytä epäillä.
plöö…Ajatukseni ovat nyt ihan sekaisin ja varmaan hieman sekavan oloista tämä tekstikin.😀 toivottavasti ymmärrätte mitä yritän selittää…
Onko kenelläkään vinkkejä siihen miten saisin itseni puhumaan pahasta olostani ja miten oppisin ottamaan vastaan tukea, sillä tiedän tarvitsevani sitä. En pärjää yksin.
Olen nyt vuoden käynyt psykologilla, mutta sieläkään en pysty olla täysin rehellinen. Minut raiskattiin noin vuosi sitten. Siitä tietää vain muutama läheiseni, mutta sanoin, että en halua enää puhua koko asiasta. En pysty. Haluan vain unohtaa. Psykologini ei tiedä siitä raiskauksesta. Hän myöskin luulee minun lopettaneen viiltelemisen. En vain jaksa enää puhua… 😭
Rohkasen luottamaan psykologiin. Asioiden käsittely voi sattua, mut sillä tavalla niistä vapaudutaan.🙂👍
Hei!
Tiedän kuinka vaikeaa, lähes mahdotonta, joskus on kertoa rehellisesti mitä tuntee. Olen vastikään myöntänyt itselleni, että olen masentunut. Asian myöntämisessä itsellenikin meni kauan, entäs kun pitäisi myöntää muille?
Ainoa joka tietää pahasta olostani, voimattomuudestani ja umpikujastani on poikaystäväni, hänkin vain parhaiden kykyjensä mukaan. Rohkaisen sinua kertomaan läheisillesi, ja mieluummin useammalle kuin yhdelle. Yhden ihmisen kannettavaksi kuorma voi olla liian suuri. Itse en ole ns. paras puhumaan, koska toistaiseksi en ole avautunut kenellekään muulle kuin poikaystävälleni. Hän on mahtava, mutta rajansa kaikella. Olemme molemmat nuoria ja pelkkä toisiimme tukeutuminen on epävarmaa. Vanhoissa on viisautta ja elämänymmärrystä. Jos omille vanhemmille on vaikea puhua, kannattaa harkita isovanhempia. Tai vaikka naapurin mummoa.
Olen pitkään halunnut mennä psykologille tns. ammattiauttajalle, mutten ole ikinä oikeasti uskaltanut. Ehkä se olisi kuitenkin meille molemmille hyvä juttu.
Joskus elämässä pitää myöntää. että tarvitsee muita ihmisiä. Silloin on vain heittäydyttävä muiden varaan ja ottaa apua vastaan. Jo se, että huomaa muiden haluavan auttaa, voi olla käänteentekevää. Äläkä pelkää itkemistä muiden nähden. Itkeminen loppuu vain itkemällä!
no onhan toi ny aika kurjaa... =/ nii jos puhuisit sille kallonkutistajalle, voi auttaa 😉 tai sille sun POIKAYSTÄVÄLLES!!! nehän on sitä varten et niille kerrotaan huolista. ja tota noin kyl mäki suunnilleen tiiän miltä tuntuu ku ei voi kertoo tunteista tai mistään.. mä en taas puhu kellekkään mitään miltä musta oikeesti tuntuu.. sit surkuttelen sitä yksinäni.. mut joo tiiän on todettu oon iha **** olevasta auttaja mitä tulee toisiin ihmisiin.. unohtakaa mitä sanoin, unohtakaa et oon ees olemassa!!! mähän oon vaa haamu täälläkin.. ihan sama mitä sanon ku ei ketää välitä.