Miten auttaa ystävää selviytymään?
Olen seurannut foorumia ja jonkin aikaa, mutta nyt tarvitsen itse apua, Teidän apua.
Ystäväni on kärsinyt syömishäiriöstä jo n. 3 vuotta ja sen seurauksena masennuksesta. Hän on käynyt terapeutilla ja syönyt masennuslääkkeitä mutta lopettanut molemmat koska on koennut ettei niistä ole hänelle apua, vaan ennemminkin haittaa. Muuten hänellä meneekin erittäin hienosti: hän opiskelee yliopistossa, hänellä on kavereita ja aluillaan oleva suhde, hänen perheensä tukee häntä taloudellisesti (merkittävästi!) ja rakastaa häntä. Ongelmana kuitenkin äiti joka on huomautellut ystävälleni syömisestä.☹️
Välillä on ollut helpompaa ja elämä on hymyillyt, mennyt jopa todella hyvin!🙂 Mutta sitten taas parissa päivässä mielialat vaihtuvat täysin.😭 Nyt ollaan tultu jälleen siihen tilanteeseen, ettei mikään kiinnosta, kaikki tuntuu pahalta ja haluaisi vain jäädä sänkyyn makaamaan koko päiväksi. Kun kysyn ystävältäni että mikä tuntuu pahalta niin hän ei osaa vastata. Täydellinen tyytymättömyys omaan vartaloon pahentaa oloa entisestään.Viimeksi tavatessamme hän sanoi ajatelleensa taas pelottavan paljon kaiken tämän lopettamista.😞
En tiedä lainkaan kuinka minun tulisi toimia ja mitä tehdä. Siksi tarvitsenkin Teitä. Mitä haluaisitte ystävänne sanovan/tekevän tällaisessa tilanteessa. Minkä olette koenneet itse hyödyllisimmäksi apukeinoksi? Kuinka auttaa niin ettei omat voimat lopu? Olen aivan neuvoton!😯🗯️
Yritä puhua ja kuunnella.
En osaa muuta neuvoa..Valitan
Minkä ikäinen hän on??
Voisiko joku osastohoito olla?
Terapia ym??
Juttele hänen äidin kanssa.
Tietääkö äiti edes?
yritä pärjäillä
Ihanaa, että joku on vaivautunut vastaamaan!
Hän on 20 vuotta, minä 17. En usko että osastohoito auttaisi, hän lähinnä sulkeutuu yhteiskunnan ulkopuolelle. Jää kotiin nukkumaan koko päiväksi, itkee ja murehtii, jättää koulun jne.
Kyseessä on ehkä tällainen lapsuudesta opittu negatiivisten tunteiden piilottaminen. Hän ei siis edes välttämättä lähetä tällaisia avunhuutoja kuten viiltely tai liiallinen alkoholin käyttö ym.
Hän aloitti terapian jälleen viime viikolla ja käy siellä vaikka kertoo edelleen ettei siitä ole apua.
Ongelmana ehkä juuri on että emme kuitenkaan ole niin läheisiä, hän on minulle tärkeä ja koen olevani hänelle tärkeä mutta ystävyyssuhde ei ole kovin pitkä (reilu vuosi) ja se ei ole aina ollut kovinkaan intensiivinen. Lisäksi koska hän ei asu enää vanhempiensa luona, en oikein tunne hänen äitään. Myönnän. Minulla ei ole kanttia mennä puhumaan asiasta vaikka minun pitäisikin.☹️ Se tuntuu liian isolta minulle ja ajatuskin pelottaa ja tuntuu väärältä.
Kyllä tässä roikutaan elämässä hyvin kiinni, pelottaa.
Bambi-88 kirjoitti 01.11.2005 klo 15:04:
Ihanaa, että joku on vaivautunut vastaamaan!
Hän on 20 vuotta, minä 17. En usko että osastohoito auttaisi, hän lähinnä sulkeutuu yhteiskunnan ulkopuolelle. Jää kotiin nukkumaan koko päiväksi, itkee ja murehtii, jättää koulun jne.
Kyseessä on ehkä tällainen lapsuudesta opittu negatiivisten tunteiden piilottaminen. Hän ei siis edes välttämättä lähetä tällaisia avunhuutoja kuten viiltely tai liiallinen alkoholin käyttö ym.Hän aloitti terapian jälleen viime viikolla ja käy siellä vaikka kertoo edelleen ettei siitä ole apua.
Ongelmana ehkä juuri on että emme kuitenkaan ole niin läheisiä, hän on minulle tärkeä ja koen olevani hänelle tärkeä mutta ystävyyssuhde ei ole kovin pitkä (reilu vuosi) ja se ei ole aina ollut kovinkaan intensiivinen. Lisäksi koska hän ei asu enää vanhempiensa luona, en oikein tunne hänen äitään. Myönnän. Minulla ei ole kanttia mennä puhumaan asiasta vaikka minun pitäisikin.☹️ Se tuntuu liian isolta minulle ja ajatuskin pelottaa ja tuntuu väärältä.
Kyllä tässä roikutaan elämässä hyvin kiinni, pelottaa.
mut eihän ketää voi pakottaa hoitoon tai parantuu lainausmerkeissä. No eihän tollasesta asiasta oo helppo puhuu kellekkään.. oli sit ystävä tai ei. Ehkä typerä kyssäri mut mitä meinaat et sulkeutuu yhteiskunnalta? Ja miten muka tuntuu väärältä? pakkohan sun on sen kanssa puhuu asioista, tai yritä ainakin. Enempää en osaa auttaa.. =/ (tai mitä mun sanomiset ny auttaa ketää)
Jos sie olet 17v ja kaveri 20v, niin mitä sie paljon voit tehdä. Jos se käy terapiassa, niin kyllä se osaa katsoa tarviiko se hoitoa vai ei. Vaikka sanotaankin usein, että ei terapia auta, niin auttaa se kuitenkin, sitä apua ei vaan heti huomaa.
Oo sie vaan sen ystävä ja anna sen puhu mitä haluaa, sie vaan kuuntelet. Etkä edes yritä olla mikään neuvoja, oot vaan ystävä.
Ymmärsit ehkä väärin tekstini ujom86, tarkoitin että on vaikea mennä puhumaan asiasta hänen äidilleen ja että se tuntuu hankalalta. (Sori jos selitin epäselvästi)
Siksi se tuntuu mennä väärältä koska silloin tunnen pettäväni jollain tavalla ystäväni ja hänen luottamuksensa
Yhteiskunnalta sulkeutumisella tarkoitan juuri sitä että hän jätti esim. nyt koulusta jakson kesken, lopettaa harrastukset ja sulkeutuu kotiinsa, eikä halua nousta sängystä ylös. (ihan hyvä kyssäri, osaan olla niin epäselkee)
Ainiin ja en todellakaan ollut pakottamassa häntä minkäänlaiseen hoitoon tai "parantumaan", vaan haluan olla tukena.
Kyllä sinun sanomasi asiat ainakin minua auttavat! Ne auttavat minua pohtimaan!
maanvaiva, en ymmärrä miksi en voisi auttaa jos olen 17 ja hän 20? Eikai iällä tällaisessa tilanteessa voi olla merkitystä?