Mitä sitten kun ei enää jaksa?
Olen 20 vuotias nuorinainen ja mulla on diagnoosina määrittämätön dissosiaatiohäiriö, skitsotyyppinen häiriö ja epävakaapersoonallisuus häiriö. Kaiken kruunaa vielä anoreksia ja ainakin 6 sivupersoonaa.
Mä en ole enää itsekään kartalla montako ”meitä” on. Monta, se on aivan selvää. Yksi meistä on äärimmäisen itsetuhoinen ja 3 on lapsia, yksi äärimmäisen väkivaltainen ja yksi todella sosiaalinen.
Mä en saa mitään apua sivupersoonien kanssa pärjäämiseen sillä kukaan ei usko niihin. Olen siis ollut jo 13 vuotiaasta asti avun piirissä.
Ja miltä se tuntuu kun kukaan ei usko? Samalta kuin mulle sanottaisiin ettei mua ole olemassa. Mulla on oireita enemmän kuin laki sallii. Viiltely ja syömättömyys on ehkä pahimmat. Välillä tuntuu että kaikki karkaa käsistäni ja sillon kontrolloin tilannetta paastoamalla.
Tällä hetkellä olo on toivoton. Mä en halua olla kotona mutta mulla on takana jo 28 osastojaksoa, eikä ne auta mua. Tuntuu että kukaan ei halua auttaa mua, eikä kukaan välttämättä edes osaa. Mulle vaan lätkitään uusia diagnooseja ja lääkkeitä,mutta lääkkeet ei valitettavasti toimi mun kohdalla. Paitsi psykoosilääke. Mä oon ihan loppu tähän. Olenko ihan toivoton tapaus? Olen ollut jo monta viikkoa ihan osasto kunnossa mutten ole menossa sinne kuuntelemaan hoitajien äkäilyä ja valitusta siitä että olen taas siellä. 😞
Tiedän.😥Itse oon tosi vaikeessa elämän vaiheessa ja samalla taistelen välillä lievän anoreksian ja vakavan masennuksen viiltelyn ja tälläisen kanssa.En jaksa enää.En sitten yhtään jaksa,todennäköisesti kuolen pois lähiaikoina oman käden kautta.
Olin kerran osastolla ja joutuisin sinne uudestaan mutta tapanani on aina valehdella jotta en satuttaisi enää läheisiäni enempää.😔en tiedä olisiko osasto oikeasti minulle hyödyllinen paikka koska en tunne itseäni edes sairaaksi.
Tsemppiä sulle muttei mulle.Tää on mun vakio koska arvostan ja tsemppaan muita mutta itse olen arvoton ja haluan kuolla.