Miss_Furiou kirjoitti 16.05.2007 klo 12:50:

Mä en tiedä muuta kuin viiltelyn,itkemisen,juoksemisen,seinän hakkaamisen,vatsalihakset,pään hakkaamisen seinään ja tyynyn hakkaamisen...Ja osat noista on itsensä satuttamista...Vittu kun ois nyrkkeilysäkki!!Helpottais vatusti...Ääh,puhun kuin teiniangsti...Oon jo kuitenkii 19...paljastan jo ikänikin..vaikka eihän se oo ees vakavaa...

Jooh,mäkin kuulun luokkaan masennus...Ajoittain iskee ahistus ja paha olo ja siitä laukee sitte masennus..Välillä ahistaa niin helvetisti...Silloin tulee mieleen saksia kädet auki...Mikä mun tarkotus siinä on? Noo, pääsis pois helvetistä....Pahaa oloo mä en enää pura viiltelemällä, mutta houkuttaa aika vitusti....Jooh,välillä mä haluun kuolla...Sillon mä jopa 60%;n todennäköisyydellä vetelen kädet auki...Ja voi kun kuolisin niihin...En kestä...Mutta paskat,en tee niin pahoja viiltoja,että niihin kuolis...Päinvastoin...Voisin toki tehäkin,mutta ajattelin,että jospa en sittenkään...ITSEMURHA ON AIKA ISO RATKAISU!Joten teen siis keskivertopahoja viiltoja ja lievempiäkin ja toivon,että kuolen niihin joko sillä hetkellä,jos on oikein synkkä hetki tai sit joku pv...

Hei!

Ihan ensimmäiseksi mun täytyy sanoa, että tietyllä tasolla toi sun kirjoitukses kosketti aika syvästi meikäläistä. Minulla on diagnosoitu dysfasia, mutten osaa sanoa, onko se sitä. Olen yrittänyt päästä uusiin tutkimuksiin joidenkin oireiden eroavaisuuksien vuoksi, muttei siitä ole tullut vielä mitään 😞
Minullakin on tuollaista, sen verran tiedän varmaksi että olen masentunut. Nyt käynnissä lääkitys, josta ei tunnu olevan apua.

Mutten tod. kuole....Mutten viitti pudottaa mun läheisten niskaan sitä pommii,että menen pois...Vois olla niillä aika vitunmoinen tuska...Kuolen kuiteski viimeistää lähemmäs 100-vuotiaana,joten enköhän mä jaksa kitua täällä sen aikaa..Hampaat irvessä...Nyt ikävöin vielä yhtä poikaa,jonka kanssa mulla oli juttua viime vuonna...Tämä poika seurustelee nyt vakavasti mun ystävän kanssa ja on sanonu sille rakastavansa tätä...Se tekee niin helvetin kipeää...Mä olen varmaan ollut siihen mieheen rakastunu,jos mua sattuu näin paljon...Tai ihastunu ainakin...

Minäkin toivon, että löytäisin jonkin keinon päästä eroon tai edes hetkeksi unohtaa aiemman kivun... Minulla ei ole riittävästi rohkeutta vahingoittaa tai tappaa itseäni.. Itselläkin nimenomaan huoli ystävien ja läheisten tunteista estää tuon. Olisi helpompaa, jos tietäisi ettei kukaan välitä... Mutta kun asia on juuri päinvastoin... ☹️ Tiedän kyllä, että pitäisi olla onnellinen siitä tiedosta, mutta se tuottaa lisää kipua silti.

Mulla ei oo vielä yhtään vakavaa suhdetta ja perkule, noloa tunnustaa-oon vieläkin neitsyt....miestä oottelen..Ei oo enää mitään järkee roikkuu siinä pojassa.. kun on muitakin kaloja meressä...Mutta se sattuu niin helvetin paljon...En kestä sitä tuskaa...Toivosin,että se rakastaa mua...Mutta ei...Sattuu nii paljo,että tulee jopa itsari mieleen...Mutta elämässä tulee vastoinkäymisiä,ja jos joka vastoinkäymisen takia pitää tappaa ittesä,ei pitäis tänne sillon ollenkaan syntyä,näin mä ajattelen...

Miehet tuo sydänsuruja välillä,mutta niistä pitää vaa selvitä,jos kerran miesten kanssa on tai niitä metsästää vai miten mä sen nyt sanoisin...Kuulostan nyt varmaan teiän lukijoiden mielestä ihan teiniltä,mutta minkäs sitä sille voi,että kehittyy omaan tahtiin..Enkä mä nyt varmaa 100%;sesti teiniltä kuulosta....Vielähän mä vähä teini oon,oonhan kuitenki vasta 19...Kaiken lisäks mulla on dysfasia,joka tuo omat ongelmansa opiskelussa sun muussakin ja saa muut vähän ihmetteleen,mutta minkäs sille teet...Kukin omien kykyjenja parhaansa mukaan,mitää sellasta taikakeinoa ei oo,jolla poistaa adhd;t,dysfasiat sun muut neuropsykiatriset vaikeudet...masennus ja dysfasia ja jollain taval sos. mongoloidi oon...mutta voi voi...No,nyt on kiire,meen kai tässä itkeen tuskaani....Viiltelykin on mielessä,mutta perkule paha olo pitää purkaa muulla tavalla...Kun en tätä tuskaa kestä...Kiitän kovasti vastauksista ja sanon muillekin,että taistelkaa...Se tuottaa tulosta,vaikkei se helppoo ole,tiiän...🙂👍

Mun mielestäni neitsyydessä ei ole mitään hävettävää, ja jos sinua se nolottaa, niin voin kertoa: minä olen 23 ja edelleen neitsyt... Periaatteessa olen ollut sängyssä mutta käytännössä olin niin hermostunut ettei yhdynnästä tullut mitään. En tiedä sillä tavalla tilanteestasi, myönnettäköön, mutta epäonnistuminen tuntuu tosi pahalta.

Tämäkin on aika vaikea juttu sillä tavalla, kun miettii sitäkin, että joskus asiat, jotka satuttavat kovaa, ovat ne kaikkein parhaat ratkaisut. Ensimmäiset naisjutut minulla oli vasta 21- vuotiaana, se ensimmäinenkin osoittautui ihan pelkäksi leikkimiseksi. Me tunsimme vain pari päivää, minä olin hyvää vauhtia rakastumassa mutta hän ilmeisesti halusi vain seksiä. Kun en halunnut heti samaa, hän jätti minut. Yritin vielä korjata tilannetta, mutta hän ei edes halunnut ottaa yhteyttä. Minun oli pakko luovuttaa, niin pahalta kuin se tuntuikin.

Kuitenkin, myöhemmin eräs toinen tyttö alkoi osoittaa mielenkiintoa minua kohtaan. Epäröin omaa suhtautumistani, mutta päätin olla ennakkoluuloton ja antaa hänelle mahdollisuuden. Muutama viikko sen jälkeen aloimme seurustella, ja hän osoittautui aivan upeaksi ihmiseksi. Nyt olemme seurustelleet jo yli puolitoista vuotta. Hän on yksi niistä harvoista asioista, jotka saavat minut uskomaan siihen, että kannattaa taistella vielä, että tulevaisuudella on jotakin annettavaa. Se, mitä tällä haluan sanoa, on se, että välillä rakkaus tulee vastaan aika odottamattomasti. Ja ehkä tähän osittain pätee sekin juttu, mitä isoveljeni joskus puolivakavissaan totesi: Jos oikein hakemalla hakee toista, se ei tahdo onnistua, mutta jos asian antaa olla ja ajattelee jotain muuta, niin sekin helpottaa ennemmin tai myöhemmin.

Mitä tohon "teinimäisyyteen" tulee, niin aikuistumistahti lienee aika yksilöllinen juttu. Tunnen joitakin 16-vuotiaita, jotka ovat jo harvinaisen kypsiä ikäisikseen, kun taas itse tunnen ajoittain olevani edelleen aikamoinen kakara 😀 Eikä noita ihastumisen/rakastumisen tunteita voi aina miksikään teinistelyksi sanoa. Itse esimerkiksi suhtauduin aika vakavasti ensimmäiseeni, vaikka se kesti vain pari päivää.

Erityisen paljon huomiotani kiinnitti mainintasi dysfasiasta. Itselläni on myös sama diagnoosi. Tiedän, että minun pitäisi olla onnellinen tilanteestani sen suhteen (pystyn puhumaan ja ymmärtämään puhetta, motoriikkani on suhteellisen ok, minusta ei niin näy päällepäin), mutta unohtelu, keskittymiskyvyttömyys ja herkkätunteisuus ahdistaa. Nyt en edes ole varma, onko tämä nimenomaan sitä vai onko minulle annettu väärä diagnoosi. Monesti olen kysynyt "Miksi?" ja jäänyt ilman vastausta. Täytyy vain toivoa, että huominen näyttää tietä.. ☹️

Voimia sulle. En tiedä helpottiko tämä yhtään, mutta toivottavasti edes tieto siitä, ettet paini tämän asian kanssa yksin, toisi vähän jaksamista.😉

Mussakin on paljon samaa kun teissä on, paitsi että olen asperger. Mulla syntyy kyllä puhetta, kun satun oleen sillä päällä mutta voin hyvinkin olla puhumatta montakin päivää. Enkä yleensä pahemmin ymmärrä mitä ihmiset puhuu, siksi käyn puheterapiassa, mitä häpiän perhanan paljon. Koska olen jo 20v ja luulisi tuota olevan siihen edes oikeutettu, että ymmärtäisi mitä ihmiset puhuu.

Olen myös neitsyt mikä asia myös ottaa päähän. Olen seksistä jo täälläkin vuosia puhunut mutta en sitten sen pitemmälle päässyt. Nyt, kun yksin istun koneella, haluaisin todellakin paljon, että kykenisin menemään sänkyyn poikakaverini kanssa kun se tulee lomille viikonloppuna. En vaan saata, tiedän sen. En harrasta mitään itsetyydystä tässä välillä, ettei vaan himot menisi pois. Ikään kuin valmistelenn itseäni koko ajan siihen hetkeen, että nyt sekstaillaan. paskat sitten ei tee kuitenkaan mieli tai rohkeus ei riitä, että sekstailisin. Jotenkin luulisin, etä miehelle on helpompaa, kun sanoo naiselle, että sorry ei seiso. Sitten nainen sanoo ettei se mitään haittaa, yritetään myöhemmin uudelleen. Mutta mitä sanoo nainen, kun ei uskalla vaikka esileikki on jo leikitty. Voi saakeli, kun kirjotan taas tyhmää ja olen aivan selvä jopa. Se siitä.....

Ennen ahdistuslääkettä minäkin purin pahaa oloani satuttamalla itseäni aika tavalla. sitten kirjotin net-tukeen, se auttoi paljon. Nykysin en enää tiedä mitä tekisin, mulla ei olekaan enää kai niin paha olo, että pitäisi ihan jotain tehdä.

miss_foriour:
Ensimmäisenä voin sanoa, että samoja tuskia kärsin minäkin, et ole todellakaan ainut. Tuntuu etten enää jaksaisi: tänään romahdin lopullisesti, jotenkin kaikki stressi, masennus ja ahdistus vain kasaantus ja yhdistys ja vajosin niin alas et luulin kuolevani vaan siihen tuskaan, ahdistukseen ja omiin kyyneliini. Enkä tiedä miten purkaa se paha olo kun haluaa vaan kuolla. Olen siinä tilassa nyt, ja kirjotan tähän viestiketjuun.. Et tiedä häntä. Kirjoittaminen ehkä auttaa, mä puran itseeni runoihin, mut ei ne oikestaan auta enää. Kunhan vaan puran sen pahan olon runoiksi.

Ja et ole ainut,joka on neitsyt. Mä olen myöskin, en ole seurustellut vakavasti vielä, ja olen 18, täytän tänä vuonna 19. En koe että mulla olisi siihen kiire. Musta tuntuu et teen sen sitten kun löydän sen oikean ja olen siihen valmis.
Olen niin hajalla nyt etten jaksa ajatella koko asiaa.

En vaan tiedä miten mä jaksan. Romahdin täysin, enkä tiedä miten nousen pinnalle. Mikään ei onnistu. Mistään ei tule mitään. Haluaisin vain kuolla. Tekis mieli viiltää, olen tehnyt sitäkin, mut en voi, ainut mikä estää on se etten sit vois pitää kesällä hametta.. VIillän siis reiteen, yleensä.. Kuolla haluaisin, mut sama tunne kun sulla: en voi aiheuttaa sitä tuskaa läheisille ihmisilleni.

Jaksetaan yhdessä, jaetaan tuskat ja lopulta voitetaan ne..

Et kertonut mistä sulla johtuu noi kaikki.. Itse en enää oikein tiedä mistä mulla johtuu, en jaksaisi ajatella koko asiaa, en halua edes tietää. EN jaksa mitään.. Mutta yhdessä aina parempi. VOimia!

Mulla itselläni on 2 hyvää kaveria, ja poikaystävä, ja näille voin kertoa oikeastaan kaiken.

Kellonajasta riippumatta soitan parhaalle ystävälleni, jos alkaa ahdistaa liikaa.
Hänen äänensä, pelkkä hänen hengityksensä saa minut rauhoittumaan.

Minulla on hyvät välit myös kaikkiin sisaruksiini ja vanhempiini.
Kirjoitan usein, jos en pysty puhumaan, paperille ahdistavat asiat, ja annan jollekkin, esim äidille luettavaksi.

Minulla on myös koira. Sen turkkiin on hyvä itkeä ja sitä on hyvä halata.

Kunpa voisin antaa jotakin neuvoja pahan olon kanssa toimeentulemiselle, mutta itsekin olen tällä hetkellä samanlaisessa avuttomuuden tilassa jolloin en tiedä mitä tekisin ja miten toimisin silloin kun syvä masennus valtaa koko olemuksen... Minulla on välillä hirvittävä halu satuttaa itseäni, en tiedä millä ihmeen kieroutuneella logiikalla ajattelisin että se auttaa. Toistaiseksi olen vielä saanut pidettyä tuon satuttamishalun suhteellisen kurissa, korkeintaan olen lyönyt itseäni nyrkillä reiteen. Itse en jostakin syystä "tunne vetoa" viiltelyyn, vaan ennemminkin haluaisin lyödä ja ruhjoa ja hakata itseäni niin että veri lentäisi. Kuitenkin tunnen päivä päivältä lähestyväni sitä rajaa milloin teen oikeasti itselleni jotakin - enkä oikein tiedä että mistä ammentaisin voiman vastustaa tuota halua.

Välillä on sellainen olo että toivoisi että pahan olon saisi vain jotenkin oksennettua ulos sisuskaluista, ettei se jäisi kiertämään ja kasaantumaan elimistöön... Yritän kyllä jotenkin saada purettua masennusta esimerkiksi piirtämiseen, kirjoittamiseen tai tanssimiseen, mutta en tiedä miten paljon se auttaa, sillä on vain sellainen olo että ei kykene, ei pysty millään keinoin ilmaisemaan sitä miltä tuntuu ☹️

Kun olo on aivan hirveä, on tullut itsemurhaakin mietittyä. En tosin usko että haluan suorastaan kuolla, mutta en myöskään elää näin kurjassa olotilassa. Ajatuksissani ehkä haluan vain ylipäätään jonnekin "pois", tai niin kuin ranskalaisen kirjailijan Charles Baudelairen proosarunossa sanotaan: "Any where out of the world", "Missä tahansa maailmasta poissa " . Ehkä siitä johtuu että minulle yksi keino paeta pahaa oloa on myös vain yrittää nukkua, jotenkin paeta - no - todellisuutta.

Voimia teille - meille kaikille tämän ongelman kanssa painiville...

Joo'o,tää on kyllä yleistynyt ihan hirveästi,siis viiltely.Ja sitä tekee tosi monet,joka on aika harmillista ☹️
Kun mulla on paha mieli,mä laitan musiikin soimaan,yleensä kuulokkeiden kautta ja kuuntelen jotain kappaletta ja itken siinä samalla.Ennen määkin harastin tota viiltely osastoa,mutta nytkyään oon todennu ton paljon paremmaks keinoks.Yks päivä kun olin todella alamaissa,menin keittiöön ja hain laatikosta veitsen.Menin sitten sen veitsen kanssa omaan sänkyyn ja tuijotin sitä veistä ja olin jo viiltämässä,kun yht'äkkiä en pystynytkään sitä tekemään.Mä en vaan saanut siitä veitsestä otetta.Palautin sen veitsen sitten kiltisti takaisin laatikkoon ja menin sängylle makaamaan,laitoin kuullokkeet korville ja suljin silmät.Itku tuli helpotuksesta.

Silloin kun kaipaan kuollutta isääni,otan hautajaiskuvat esille ja selailen niitä sitä musiikkia kuunnellessa.Saatan useasti nukahtaa siihen itkuuni ja kun herään on jo paljon parempi olo. 🙂
Oonhan mä toki miettiny et pitäis vetää kunnon kännit,että sillähän sitten lähtis muistikin...mut en oo pystyny.