Mistäköhän tässä on kyse?
Noniin…Yritän kirjottaa mahdollisimman selkeesti ja monipuolisesti, että saisitte jonkun kokonaiskuvan tilanteestani…
Eli oon ollut työttömänä tän vuoden alusta saakka irtisanouduttuani edellisestä työpaikastani. Sain syksyllä 2004 paniikkikohtauksen, tai sellaiseksi sitä kuvailin lääkärille. Musta tuntui että sekosin päästäni, tosta noin vaan, parissa sekunnissa. Sain siihen Cipralex- nimisen lääkityksen. Jonkun ajan kuluttua lääke rupes kuitenkin väsyttämään tosi paljon, enkä oikeen muistaakseni nukkunutkaan hyvin. Olo oli jotenkin tosi tuskainen ja lamaantunut koko ajan. Osittain varmaan johtui masennuksesta mutta lääke todella turrutti mua.
Jatkoin kuitenkin lukion loppuun, vaikka kävi mielessä että olisin keskeyttänyt sen, koska olin niin hukassa sen kohtauksen jälkeen itseni kanssa ja oli kirjoituksiin luettava jne. Kuitenkin päätin kirjottaa ja suorittaa lukion loppuun. Aloitin lääkkeen kanssa samoihin aikoihin terapian, mutta varsinainen lyhytterapiani alkoi vasta ”normaaliterapiaistuntojen” jälkeen.
Sen kohtauksen jälkeen musta tuntui että jotenkin minä ihmisenä olin ”ei mikään, ei kukaan”…Tuntui kuin kaikki aikaisempi elämäni olisi pyyhitty pois elämänkartaltani. Nyt myöhemmin tässä oon alkanut miettimään, kun oon lueskellut päiväkirjojani menneiltä vuosilta, että jospa mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö tai jokin persoonallisuushäiriö, tai sitten olen ”vain” läheisriippuvainen.
Joku tässä kuitenkin mättää tälläkin hetkellä, koska en koe saavani itsestäni mitään irti, ja töihinmeno jotenkin pelottaa mua. En oikeen enää tiedä mitä juttelisin esim. kavereideni kanssa eikä hekään varmaan tiedä mitä mun kanssa juttelis. Yhä harvemmin oon tässä viime aikoina soitellut niille (muutamalle kaverille…), koska mietin vaan jatkuvasti, oonkohan ihan kunnossa yms.
Se miks epäilisin kaksisuuntaista (siis sitä kakkostyypin…) johtuu siitä että viime vuosina mielialani on todellakin heitelleet, ja tuntuu että varsinkin ennen sitä ”paniikkikohtausta” olin lähes aamusta iltaan ”meno päällä”, ajattelin että elämästäni tulee upea ja pystyn mihin vaan. Kuitenkin jossain sisimmässäni tajusin etten kyllä tunne itseäni, ja se ajattelutapani oli ”virheellinen”. Nyt oon kuitenkin menossa (toista kertaa) psykiatrian erikoislääkärille. Viime kerralla hän kirjoitti mulle Cymbalta nimisen lääkkeen. Hän kun kuunteli minua, oli sitä mieltä että kohdallani voisi olla jonkinlainen riippuvainen luonne. Isäni on alkoholisti, tosin nyt ollut juomatta lähes puolisen vuotta (yhtä repsahdusta lukuunottamatta…).Päiväkirjoistani mitä oon lukenut, niin uskon että oon jo pidemmän aikaa ollut vähintäänkin masentunut.
Mutta siis, tosiaan, lopetin silloin lopulta sen cipralexin ja sen jälkeen vielä kokeiltiin pari muuta ssri-lääkettä, mutta aikalailla samoin tuloksin. Kuitenkin musta tuntui tavallaan koko ajan siltä etten ole päässyt eteenpäin siitä tilanteesta mikä oli sillon alussa, vaikka olin käynyt terapiassakin siinä jo jonkin aikaa. Mulla on koko ajan sellanen ”kutina” että tässä on jotain muutakin!? Mutta en ole varma, mitä. Psykiatri tehköön diagnoosinsa sitten mut jotenkin tää on vaan tosi epämääräistä ja ahdistavaa kun ei tiedä kuvitteleeko/liioitteleeko joitain asioita vai onko oikeesti jotenkin sairas!? Ainakin mulla on aina ollut aika hyvä mielikuvitus, ja välillä saatan suurennella tai tehdä asioista monimutkaisempia, tai ”jännempiä” mitä ne oikeesti on…Mutta tuskin haluisin olla tässä olotilassa jos ihan kunnossa olisin..??
Jos jollain on jotain samantapaista niin ois tosi kiva jos kommentoisitte jotenkin tai kertoisitte oman tarinanne, kiitos!🙂🌻
Moi, Lostgirl! Tarinasi muistuttaa tosi paljon minun sairauden alkuvaiheita. Minulla sairaus alkoi nimenomaan paniikkikohtauksista, joita sain pian erottuani työpaikastani. Ensin minulla todettiin masennus ja sitten sitä seurasi seuraavana keväänä psykoosi, joka oli intensiivisen terapian aloittamisen ja masennuslääkityksen lopettamisen ansiota. Olin silloin sinun ikäisesi kun sairastamiseni alkoi. Itsemurhakin oli silloin vaihtoehtona mutta miksi olin niin raukka etten sitä tehnyt. Nyt en enää pysty sitä tekemään... Myöhemmin minulla on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Muutamat maniat ja masennukset on koettu ja vielä minä elän, en tiedä onko se hyvä vai huono asia... Varmaan huomaatte tekstin luonteesta että masennus on hiipimässä, luultavasti..?😞
moi lostgirl. mulla on kanssa samanlaisia tuntemuksia kun sullakin. Olen saanut lieviä paniikkikohtauksia, mutta nyt niitä ei ole ilmennyt. Yleensä ne tulee tilanteissa, jossa on paljon ihmisiä ja paljon hälinää. Sydän alkaa jyskyttämään, tulee kylmä hiki, kädet tärisee ja tuntuu todella epätodelliselta. Kun ensimmäisen kerran sain tälläisen kohtauksen, minut viettin terveysasemalle. Silloin olin ehkä kaks- kolmetoista vuotias ja minua pelotti, kun en tiedostanut mikä minulla on. Olen kuitenkin oppinut elämään asian kanssa, eikä varsinaisia kohtauksia ole tullut. Nyt viime päivinä on ollut TODELLA epätodellinen olo. Ihan kun olisin vieraantunut itseltäni. En ole enää läsnä elämässäni. Minustakin tuntuu, että menneisyys on pyyhkiytynt pois. Asiat mitä tein viime viikolla, tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. Asiat mitä tapahtu tänä aamuna, tuntuu kuin siitäkin olisi valovuosi. Asiaan voi vaikuttaa se, että isäni sai reilu viikko sitten sydänkohtauksen. Silloin en osannut reagoida tilanteeseen. En antanut itseni itkeä. Ikään kuin sivuutin asian. Keskityin vain pitämään huolta äidistäni ja veljistäni. En ollut silloin kotona kun tapaus sattui, olin silloin lomalla sukulaisteni luona. Tätini kertoi tilanteen ja muistan, kuinka minut hetkeksi valtasi paniikki. Tuli kylmä ja täirisin. En kuitenkaan itkenyt. Jotenkin kokosin vaan itseni. Mieleeni tuli miljoonia kysymyksiä. Kun isä pääsi kotiin sairaalasta, pelkäsin hieman olla hänen lähellään, kun hän oli niin muuttunut. Pelkäsin, jos hänelle sattuu jotain sillä välin kun olemme koulussa ja äiti töissä. Kuitenkin pystyin jatkamaan normaalia elämää ja pelkoani lievitti se kun puhuin isän kanssa sairaudesta. Tunteistamme emme puhuneet. Mutta hieman alle viikko tapahtuneen jälkeen, minut valtasi tämä epätodellinen olo. Pystyn siis muistamaan kaiken, mutta en pysty olemaan läsnä kun just tässä hetkessä. Hetken kuluttua tämä hetki tuntuu jotenkin kaukaiselta ja vieraalta. Minua ei itketä, eikä naurata, enkä osaa oikein pelätäkkään. Mikään ei tunnu miltään. Olen puhunut psykologin kanssa puhelimessa ja hän epäilee, että minulla tällänen jälkishokki tilanteesta. Olen todella epätoivoinen, kun minusta tuntuu että kukaan ei osaa auttaa ja tämä ei voi johtua tästä isäni tilanteesta, koska olenhan jo päässyt sen yli. Minullakin on ollut vilkas mielikuvitus. Olen kuvitellut itselleni ihanan elämän, tyyliin, olen seuraava madonna🙂 Nyt kuitenkaan mikään ei tosiaan tunnu miltään. Mietin vaan, että pystynkö enää ikinä palaamaan normaaliin arkeen?
Joo...Kiitos Daniel ja Niiina että kirjottelitte!🙂
Tosiaan, kävin nyt eilen siellä psykiatrilla toisen kerran, ja eilisten juttujeni perusteella (jotka ei parissa viikossa paljoa ole muuttuneet, aina se sama perusolo jotenkin...?) sen mielestä mun menneet jutut ja lähiaikojen tapahtumat viittais epävakaaseen persoonallisuuteen (tai sen mielestä se on ennemminkin tila eikä mikään persoonallisuus, koska siihen on olemassa hoitoakin..ja siitä olotilasta/käyttäytymis/ajattelutavasta voi tervehtyä.). Otti myös esille kakssuuntasen mut kuitenkin sulki sen vaihtoehdon pois (?), jotain se siitä selitti mut en enää muista tarkalleen..😑❓Se kirjoitti mulle vielä illaks Seroquel nimistä lääkettä, koska mulla on ollut myös tollasta psykoottista/vahvaa epätodellista oloa jo aika pitkään, vaihtelevasti...Oon pelännyt töihin menoakin (tai en varsinaisesti pelännyt...), koska oon jotenkin ajatellut etten kuitenkaan jaksa sitä tai kykene siihen pidemmällä tähtäimellä jne. Välillä tuntuu että keksin jopa jotain tekosyitä, en tiedä...
😟
Tohon epävakaaseen (rajatila) "persoonaan" osuu monikin mun toiminta/ajattelumalli, ja tunnistan itseni kyllä monelta osin siitä kuvauksesta, voi olla että toi diagnoosi tulee vielä osittain muuttumaan, epäilen et tässä vois olla estynyttäkin persoonaa mut lääkäri tehköön lopullisen diagnoosin joskus...Sanoi myös että selvästi mulla on riippuvaistakin tässä mukana. Yhdessä vaiheessa mulla oli paljon yhden illan juttuja, lähes aina poikkeuksetta oli pakko lähteä jonkun matkaan tai raahata joku kotiin baarireissuilta, johon poikkeuksetta kuului alkoholi. Monesti oli aika tyhjä olo kuitenkin seksin jälkeen mut silti se tapahtui aina uudelleen...Koskaan en ajatellu että niistä jutuista ois tullut jotain enemmän, monesti ajattelin ettei ne jätkät edes katselleet mua kuin sillä silmällä, että saisivatkohan mut sänkyyn mutta todellisuudessa se ei läheskään aina varmaan pitänyt paikkaansa. Se oli mun OMA tulkinta itsestäni, etten tavallaan kelpaa muuna kuin jonain seksiobjektina tai halujen tyydyttäjänä...😞 .
Mulla on ollut aina aika "heikko" isäsuhde, just johtuen isän juomisesta ja "näkyvästä näkymättömyydestä". Mun isä ei oo koskaan oikeen osannut puhua tunteistaan, saatika näyttää niitä. Kännissä ainoastaan itkenyt miten surkea ihminen se on ja miten sillä on paha olo jne. Niitä juttuja oon valitettavasti joutunut joskus kuuntelemaan ja yrittänyt auttaa...Loppuaikana mulla oli jo sellanen turta olo, ettei mikään enää pahemmin tuntunut liikuttavan, oli myös just sitä epätodellista oloakin...Muutenkin mulla on ollut aika paljon seurustelusuhteitakin, oon seurustellut pari kertaa mua vanhempien jätkien kanssa (5-9 vuotta vanhempien...), vaikken tavallaan koskaan ole edes ollut rakastunut niihin, halunnut vain jotain turvaa, kun on tuntunut ettei kotoa ole saanut vanhemmanmallia tiettyyn aikaan...
Mulla kans tossa viime keväänä, kun soitin poliisit isäni perään, kun se lähti kännissä katsomaan jotain asuntoa aika pitkän matkan päähän (varsinkin humalaisen ajamana...). Poliisit nappas sen kiinni jollain motarilla, ja siihen loppu ajot. Tietysti se arvas että ollaan soitettu perään, ollaan sillä ennenkin uhkailtu..Nyt meillä on autossa alkolukko, kun faijani tarvii autoa töissä kuitenkin, ja se oli edellytys että kortin sai nopeammin takaisin. Törkeä rattijuopumus se kuitenkin oli, ja ehdollista vankeutta tuli vissiin pariksi vuodeksi..Sen jälkeen kun faijani heitettiin kotiin poliisiasemalta (tai mistä nyt tulikin) niin hän lähti läheiselle kalliolle, ja soitti sieltä että aikoo tappaa itsensä...En kyllä uskonut että hän sitä olisi tehnyt mutta pitihän se lähteä katsomaan mitä se siellä puuhaa...Linkkuveitsi kädessä istui siellä surkeana, pieni naarmu kädessä...Soitettiin hätäkeskukseen ja selitettiin tilanne, poliisit tuli sitten paikalle ja otti iskän mukaan...Sieltä se meni pariks päiväks hoitoon (tuli kyllä ennenaikasesti pois sieltä, se piti kuitenkin maksaa itse se hoito, tai jotain...).
Nyt ollut puolisen vuotta juomatta (oli tosin repsahtanut toissaviikonloppuna työmatkalla, äiti kuuli puhelimesta että se oli taas ottanut...) ja käynyt aa-ryhmissä. Todella iso saavutus siltä ihmiseltä mikä on maailman lukossa olevin ihminen ja muutenkin todella itsepäinen, vaikka aina välillä viimeisen kymmenen vuoden aikana myöntänyt tarvitsevansa apua, mutta aina lopulta perunut koko jutun..Mutta ton viime kevään tapahtuman jälkeen olin jotenkin ihan turta, se ei edes tavallaan enää tuntunut miltään, kuitenkin oli sellanen epätodellinen olo siitä..ei enää itkettänyt eikä mitään...Tätä on katteltu jo niin pitkään että nyt maksetaan sitten omasta terveydestä...Äitini on monta kertaa meinannut erota, ja ollaan avoimesti puhuttu menneistä jutuista, ja silloinkin kun ne oli ajankohtaisia niin kyllä äidin kanssa juteltiin, mut itse ongelmainen on aina ollut vastentahtoinen kaikkeen apuun.
En tiedä miten tossa tulee lopulta käymään mut nyt yritän keskittyä itseeni, ja ottaa selvää mitä itselle todella kuuluu tänä päivänä...😑❓
Kirjotellaan...🙂🌻
Lostgirl kirjoitti 31.10.2006 klo 16:00:
Mulla on koko ajan sellanen "kutina" että tässä on jotain muutakin!? Mutta en ole varma, mitä. Psykiatri tehköön diagnoosinsa sitten mut jotenkin tää on vaan tosi epämääräistä ja ahdistavaa kun ei tiedä kuvitteleeko/liioitteleeko joitain asioita vai onko oikeesti jotenkin sairas!? Ainakin mulla on aina ollut aika hyvä mielikuvitus, ja välillä saatan suurennella tai tehdä asioista monimutkaisempia, tai "jännempiä" mitä ne oikeesti on...Mutta tuskin haluisin olla tässä olotilassa jos ihan kunnossa olisin..??
kuulostaa niin tutulta... mä ajattelen myös tosi usein että koko tää sairaus on tekaistua. itkeminenkin tuntuu usein siltä kun sen voisi lopettaa millä hetkellä tahansa vaikka sisällä tuntuis kuinka pahalta. aivan kun ei olisi lupa olla niin "viaton" kun mitä sairas ihminen on.
Moi Lostgirl!
Olin tässä juuri laittamassa nukkumaan kun tekstisi pisti silmään. Itse kärsin paniikkihäiriöstä ja sosiaalisista peloista ja olen n. kuukauden syönyt juuri tuota cipralex lääkettä. Olo ei vielä kauheasti ole helpottanut ja olen myös työttömänä tämän vaivan takia. Ajattelin että jos vaikka haluaisit kirjotella paremmin vaikkapa sähköpostin kautta ja jakaa ajatuksia enemmän. Voisin kertoa myös oman tarinani ja ehkäpä löytäisimme apua toisiltamme. Elikkä jos kiinnostaa niin pistä postia tulemaan osoitteeseen sassu85@gmail.com
Hei kaikille...
Päädyin tälle nettisivulle muutaman ahdistavan yön jälkeen. Selailin keskusteluja, mutta en oikeen löytäny itteeni niistä ennen tätä viestiketjua. Lueskelin noita teidän juttuja ja niissä oli paljo samaa ku mun viime aikaisissa ajatuksissa. En kylläkään usko olevani erityisen masentunu tai ainakaan lääkeiden tarpeessa. Jotain on kuitenki vialla ja kun mietin omaa elämääni taaksepäin niin asiat on lähteny meneen väärään suuntaan jo aikaa sitte.
Eli ensimmäinen muistikuva jonkun asteen masennuksesta on ala-asteen lopusta. Syitä en osaa alakuloisuuteeni sanoa... Ehkä se oli vaan murrosikää tai jotain. Sitte mentiinki toiseen suuntaan. Yläasteen alku oli yhtä juhlaa. Asiat suju hyvin tai ei ehkä äidin mielestä 😀 Meillä oli oma pieni kaveriporukka, jonka kanssa tuli tehtyä luvattomuuksia. Viinaa ja muita jännittäviä kokeiluja. Tätä jatku ripariin asti. Ysistä en sitten muistakaan mitään, oon nukkunu kaiken vapaa-aikani eikä mikään kiinnostanu. Kouluun piti aina yrittää piristyä, että ei tarvis vastailla ihmisten kysymyksiin. Teeskentely väsytti enitsestään.
Ysin jälkeen tuli kaupungin vaihto (omasta alotteesta). Lukio oli ihan ok, mutta mieli pysy maassa vielä hetken aikaa. Keväällä alko näkyä valoa tunnelin päässä ja kesällä olinki jo taas täydessä vauhdissa. Tätä vauhtia jatku yks ja puol vuotta. Sinä aikana kulu viinaa ja voimat, ja tulin tunnetuks hmmm...irtosuhteistani näin nätimmin sanottuna. Mulla ei kuitenkaan jääny niistä tyhjä tunne vaan lähinnä päinvastoin. Aamulla oli kunnon voittajafiilis. Nyt kyllä nään, että olin täysin holtiton, edes ehkäsy ei tuntunu niinä hetkinä tärkeeltä. Lukion viimenen vuosi loppu tähän ahdistukseen.
Yhtäkkiä tajusin, että vanhenen. Iski kamala ahdistus, itku tuli. Ajatus vastuusta ja muusta ei ahdista. Ennemminki se, että mun pitää siirtyä elämässä eteenpäin ja jättää asioita taakse. Se, että en voi jatkaa näin ikuisesti.
Hmmm... pikkuhiljaa paha olo alko vaan hiipiä takas. Viimeaikoina ahdistus on iskeny muutaman kerran. Taas mennyt-tuleva asiasta ja kerran jostain ihan muusta. Varsinaisia fyysisiä oireita en voi väittää näihin mun ahdistuskohtauksiin liittyvän lähinnä vaan itkua jota en voi hillitä. En pidä niitä paniikkikohtauksina. Se on enemmänki tunne, että joku tunkee mun sisältä mun päähän ajatuksia, jotka antaa mulle syyn pahaan oloon. Ottakaa nyt tostaki selityksestä selvää.
Tässä noin suurpiirteisesti... Oon tosi ailahtelevainen persoona ja huono nukkuja, ehkä tää on vaan sitä. Ja pelkään tosiaan tekeväni kärpäsestä härkäsen. 😟
Ehkä tarvin vaan jonku potkimaan mua perseelle...