Olen tässä miettinyt, mikä minulla oikein on. Alkaapi: En tiedä mitään.
Tässä kun vaihdoin lukioon, on tuntunut, että oikein tein, mutta samalla olen hyvin epätoivoinen siitä tulenko pärjäämään täällä. Minä en tiedä yhtään, että mitäkö minä haluaisin tehdä enää.
Kotona ei kaikki kai ole hyvin.. Tavallaan. Se on muuten hyvä perhe ja kaikkea, mutta vähitellen olen tullut hieman ulkopuoliseksi siitä. Ihan kuin olisi kupla ympärillä. En tiedä yhtään että mitä minä tekisin heidän kanssaan. Tavallaan tuntuu, kun kaikki meidän perheessä luottaa itseensä ja tietää mitä tekee, niin se asenne minulta puuttuu. Sitten kun muut pärjää missä ovatkaan, tuntuu että minunkin pitäisi pärjätä, mutten pärjää. Olen aika useaan otteeseen joutunut pettymään omaan suoritukseeni ja se kuristaa minua..
Lukiossa olen huomannut, etten pidä olostani erityisesti siellä. Se on vain laitos johon minä tulen pariksi tunniksi istumaan ja epätoivoisesti yrittämään, että oppisin asioita. Lukion kuitenkin tahdon käydä, koska ajattelin että lukiosta pääsee sen jälkeen vaihtamaan suuntaa helpommin kuin heti ammatillisesta valinnasta. Myökin kun minun ammatti asiat, jotka voisi olla minua kiinnostavia, on suunnilleen vastakohtia toisilleen. Lukiossa olen myös huomannut etten erityisesti ihmisiin tutustu, saattaa johtua myös minun asenteestaa uusia ihmisiä kohtaan .En erityisesti pidä heistä, mutta ihmisistä joista pidän, he eivät huomaa.
Kaverini ovat missä ovatkaan, mutten ole niin varma, pitävätkö he minusta oikeasti persoonana vai olenko jokin kaupan päällinen?
Tunne minulla on ihan hajalla. Minä ajattelen, ettei elämässä oikeastaan ole mitään mitä minä haluaisin tavoitella. Olen menettämässä otetta jo tähän paikkaan. En tiedä mitä minä tekisin. Huono olo koko ajan ja minua ei ole inpsiroinut yhtikäs mitään. Tunnen olevani epäonnistunut kaikessa, mitä minun olisi pitänyt saada aikaiseksi
En osaa erityisesti pyytää edes apuakaan, kun en ole koskaan opetellut puhumaan suoranaisesti tunteistani. Olen aina vaan käsitellyt asioita karkeasti ja en puhu ystäville, jos niitä on, mikä minulla on, koska en halua olla angsti kakka. Eivätkä he muutenkaan osaa kuunnella minua. Ihmiset käsittää aina väärin asiat, mitä minä yritän sanoa. En halua enää loukata yhtään ihmistä. Sitten on vielä se, etten tiedä mitään mitä haluan. Esimerkiksi en tahtoisi olla yksin, mutta sitten kun on ihmisiä ympärillä, ei ole niinkään väliä, olisiko heitä.

Mitä minun pitäisi tehdä?
Onko tässä ollenkaan järkeä?
Mikä minulla on?
Onko jossain jotain apua mitä minä voisin käyttää?