Olen uusi täällä, joten en tiedä vielä oikein miten kirjoittaa, mutta kokeillaan.
Minun tarinani:
Ensin kaikki oli hyvin, ja olin tosi onnellinen. Kunnes sitten äitini aloitti karaten, ei se ollut paha sinänsä, muttakun sen aikaiselle isäpuolelleni se oli paha, sillä sen jälkeen hän kävi salilla joka päivä, ja veti tietenkin hormoneita, (viinakin rupesi maistumaan useasti, silloin koin vähän väkivaltaa.) , ja se sekos. Jossain vaiheessa, (varmaan jonkun riidan takia), äiti sano että se ei tule nyt vähään aikaan käymään, (isäpuoli siis), no tajusin et ne eroo. Sitten kuulin kun äitini puhui puhelimessa, kuulin kuinka isäpuoleni uhkaili ampua äitiä päähän, no tottakai silloin muo rupes pelottaa mutta en tajunnut että tilanne menee pahaksi. Siitä joku päivä tai kaks eteen päin, päivänä jolloin pikkuveljeni täytti 1-vuotta, äitini oli hakemassa kotoa pikkuveljeni kanssa jotain juttuja pikkuveljeni synttäreille, (jotka päätettiin pitää mummillani). Isäpuolen päätti juuri tuolloin tulla humalassa yhden kaverinsa kanssa vähän ammuskelemaan, (koska halusivat julkisuutta). Äitini ja pikkuveljeni pääsivät pois talosta, koska isäpuoleni kaveri saatteli heidät ulos, äitini ja pikkuveljeni pääsivät piiloon pihojen toiselle puolelle. Miehet antautuivat sitten lopuksi. Silloin en tajunnut koko juttua, ja äitini hankki apua koska en sen jälkeen uskaltanut kulkea pimeässä, koska pelkäsin isäpuoleni tulevan, kaiken lisäksi pelkäsin monia miehiä sen jälkeen. Isäpuoleni on nyt vankilassa murhasta, koska murhasi yhden miehen velkojen takia,(siitä on aikaa jo joku 3-4vuotta. Mutta 4-5vuoteen minulla ei ole ollut ongelmia sen kanssa, mutta nyt olen ymmärtäny asian, (silloin en ymmärtänyt koska olin niin nuori, nykyään olen 12-vuotta). Nykyään olen kai lievästi masentunut, pelkään pimeää koska pelkään että se tulee, pelkään jopa laittaa kädet silmien eteen, ja viiltelen kun on paha olo, olen todella herkkä joten yksikin väärä sana saattaa saada minut itkemään, ja sitä myöten jopa viiltelemään. Olen miettinyt itsaria monesti, mutta aina jokin on estänyt. Olen huomannut että moni täällä ei jaksaisi käydä koulua tai töissä, mutta minä saan sieltä voimaa. Välillä olen kyllä henkisesti todella loppu, ja itken itseni monesti uneen ja tuntuu välillä että maailmalla ei ole minulle enään mitään annettavaa, sillä olen ruma ja minulla ei ole kuin 2kaveria, mutta ne eivät ole kavereita joille viittisin mennä puhumaan sillä me ollaan tunnettu vasta siitä asti kun yläaste alkoi, ja esitän yleensä hyvin iloista ja esitän että minulla ei olisi miokään hätä. Minun ongelmani taitavat olla pieniä ja mitättömiä, mutta kiitos jos joku viitsi lukea. Anteeksi vuodatukseni ja olisi kiva kuulla teidän tarinoita ja miten ne ovat alkaneet.
Hei
Enpä olisi heti uskonut, että olet vasta 12-vuotias. Sinulle on tapahnut todella paljon. Itse olen ollut 10-vuotias, kun olen ajatellut itsemurhaa ensimäisen kerran. On todella hienoa, että olet osannut täältä jo hakea apua. Itse en osannut hekea apua kuin vasta 21-vuotiaana ja silloin niitä ongelmia olikin jo kasaantunut. Minulla todettiin pitkäaikainen vakava masennus. Vaadittiin kolme romahdusta elämässäni ennen kuin uskalsin hakea apua.
Olin ala- ja yläasteella tosi yksinäinen ja minua kiusattiin paljon. Yritin hakea apu vanhemmiltani ja opettajilta, mutta kukaan ei osanut tarttua asiaan. Silloin en tiennyt mistä olisin enää voinut apua kysyä ja sen takia olenkin näin jälkeenpäin miettinyt asiaa ja ottanut siitä selvää. Teilläkin varmaan löytyy koulusta koulukurattori tai ainakin terveydenhoitaja. Niille voi mennä puhumaan. Musta oli tosi vaikee mennä puhumaan lääkärille mut siitä se asia sit lähti eteenpäin. Onneks sitä ei tarvinnu sanoa ku et on paha olo ja ne osaa sit siitä jatkaa. Musta olis tosi tärkeetä et sä hakisit myös sitä kautta apua. Ei se oo helppoa mut niillä ihmisillä on vaitiolovelvollisuus et ne ei voi puhua niistä sun asiaoista sit muille. Tulostat sinne vaikka mukaan ton mitä olit tälle sivulle kirjottanu, siinä oli monta asiaa mihin esimerkiksi se koulukuraattori osaa tarttua. Puhuminen on vaan joskus niin uskomattoman vaikeaa. Ei sun tarvi edes kavereille kertoa, miksi olit siellä. Valkoiset valheet on sitä varten, vaikka muuten ei saiskaan valehdella. 😉
Mä luulin pitkään et se paha olo vaan menis joskus pois. Ei se menny. Mulla se meni vaan huonompaan suuntaan ja mukaan tuli myös ahdistusta. En edes ymmärtäny sillon mistä oli kysymys. Oli vaan niin paha olla, vaikka kaikki olikin päällepäin hyvin. Toki välillä oli parempia sellasia vähän helpompia aikoja ja olin myös joskus iloinen, ehkä sitä sen takia ajatteli et kyllähän tämä tästä. Ensimmäisen kerran tosiaan masennuin siinä ala-asteen aikana. Olin tosi yksin. Oli mulla jotain kavereita mut ei ne ollu oikeita ystäviä. Musta tuntu et kaikki välttelee mua, koska mua kiusattiin ja olin aina tosi hiljanen. Harvoin se kiusaaminen oli fyysistä et ehkä sillä opettajat ei osannu siihen puuttua. Mulle vaan aina sanottiin et kyllä se siitä. Kyllä se kiusaaminen aikanaan loppu kun pääsi koulusta pois mutta ne arvet mitkä jäi mun mieleen oli todella pahat eikä niitä kukaan nähnyt.
Moni asia meni vuoristorataa mun elämässä myöhemmin ja olen monta kertaa toivonut että olisin osannut hakea apua aikaisemmin. En voi muuta kuin tsempata sua tekemään näin. Mä voin olla täällä sun tukena. Virtuaali-isosisko. 😀
Tervehdys!!!
Olen todella pahoillani siitä mitä olet joutunut kestämään. Olisit ansainnut parempaa. Valitettavasti vanhempamme tekevät virheitää jotka vaikuttavat joskus liikaakin elämäämme. Minun isänilläni oli mielenterveysongelma. Hän hakkasi aina siskoani tuolilla ja käsipainoilla. Lopulta hän heitti siskoni ulos kotoa kun hän oli 13v. Äitini oli hämillään ja muutti siskoni kanssa pois. Minä muutin sitten myöhemmin perässä. Isä soitteli usein kotiini uhaten minulle että maksaa äidille palkkamurhaajan.. välillä hän uhkasi tappaa itsensä. Olin silloin todella masentunut ja peloissani. Pelkäsin myös silloin pimeää sekä paljon muita käsittämättömiä asioita.
Nyt alan olemaan jo ehkä hitusen voiton puolella asiasta. Aluksi vain keskityin vihaamaan isääni ja suunnittelemaan hänelle kostoa. Itken ja vihaan häntä. Myöhemmin tajusin että elämässä voi ehkä olla muutakin kuin isäni. Ei hän ole koko elämäni. Hän elää omaansa ja minä omaani. Nyt kun hän ei ole kanssani tekemisissä voin tarkastella mitä muualla näkyy ja vaikuttaa kohtalooni.Hänet voi jättää sinne jonnekkin. Tietysti tarvitsen asian kanssa edelleen ammatti apua ja paljon vielä tukea koska asiat tulevat kuiteskin vielä sillointällöin esille. Mutta olemme nuoria ja usko tai älä mutta putken päässä on aina valoa. Kannattaa taistella oman itsensä takia eikä suoda niille paskiaisille sitä iloa että meidän elämä menis heidän takia pilalle.
Valtavasti voimia ja iso halaus🙂🌻