Hei.

Mua sun tarinas ainakin kosketti. Mä tiiän miltä tuntuu, kun kaikki kiusaa, eikä varsinaista syytä ole. Mua itteäni kiusattiin koko ala-asteen ajan, ja yläasteella mun onneni koitetiin pilata niin hyvin ku mahollista. Mä sain vihdoin ystävän, joka ymmärsi mua eikä arvostellut. Se välitti musta ihmisenä, omana persoonanani. Mun rakas ystäväni, jota ilman mä en ois näinkään pitkään kestäny. Me ollaan vieläki ystäviä, ja vaikka vastoinkäymisiä on ollu, niistä on selvitty. Toistemme tuella.
Mua kiusattiin yläasteella siitä että yks poika halus olla mun ystävä. Se oli mulle kiltti ja me oltiin aika läheisiä. Mä en ymmärtäny miks mulla ei sais olla onnea. Miksi muilla sai olla ihania ystäviä, joiden kans viettää hauskoja hetkiä, mut mult ariistettiin ne. Mä olin jo vaihtamassa luokkaa, kun sain huonompia numeroita aineista kiusaamisen takia. Sitte myöhemmin se poika hylkäs mut ystävänä, ei enää välittänyt musta. Siihen se sit jäiki.

Sen jälkeen itsetunto on ollu jo kaks vuotta pohjamudissa. Mä oon pitäny itteäni täydellisenä surkimuksena, ollu masentunu ja itkeny kohtaloani monia lukemattomia kertoja. Eihän se paljoa auttanut, mutta itku puhisti. Ei se vieny sitä oloa pois, mut ystävien voimalla mä selvisin. Mä oon nyt ihan näinä lähiviikkoina löytäny itteni ja onnen.

Mä hyväksyn itteni täysin, vikani myös. Eikä kaikkien tarvi mua hyväksyä, en mäkään niitä hyväksy. Mun elämä on turhaa, jos mä en nauti siitä. Mun mielestä itsemurha ei oo ratkasu, se on pakenemista. Mä en halua paeta. Mä oon tosi tunteellinen ihminen ja elän täysillä. Vain niin mä tunnen eläväni. Haittana siinä on, että vastoinkäymiset ottaa liiankin kipeesti, niin kipeesti, ettei yksin jaksa. Mä haluun kohdata kaikki vastoinkäymiset, oli ne sitte miten hankalia tahansa. Kerta mä oon selvinny kaikesta tähän astisesta: lapsuudesta ilman isää, koulukiusaamisesta, torjutuksi tulemisesta, epäonnistumisista, menetin melkein rakkaimman ystäväni tuonpuoleiseen... Mä en halua että muilla olisi paha olla minun takia. Mä en halua, et kukaan joutuu suremaan mun takia. Jos mä lähen täältä ennen aikojani, mä pilaan monen ihmisen elämän, vaikka en sitä uskoisikaan. Mä sekottasin kaikkien elämän, niidenkin, jotka on saanu sen just tasapainoon.

Sun elämässä on ollu paljo kovaa ja vastoinkäymisiä. Mut sulla on ystäviä, jotka välittää susta. Ja vaikka ne ei ääneen sitä sanoisikaan, parhaimmat ja läheisimmät ystävät jopa rakastaa sua. Mä oon pyrkiny kertomaan mulle tärkeille ihmisille, et ne on mulle niin tärkeitä, että antasin melkeen oman henkeni niiden tähden. Sä vaikutat löytänees juuri tien kohti onnellista, parempaa tulevaisuutta. Onnea sille tiellä, minäkin olen löytänyt omani. 🙂🌻

Ja jatka runojen kirjottamista, tee sitä mikä tuntuu hyvältä ja oikealta. Nuo runot on kauniita ja sai mut itkemään..

Hei!

Sandostin tarina kiinnosti heti jo senkin takia, että olemme saman ikäisiä. Jo tekstistäsi huomaa, että olet lahjakas kirjoittaja, osaat asetella sanoja kauniisti ja selkeästi. Tarinasi on kyllä koskettava. Itse en ole kokenut vakavaa kiusaamista, mutta tiedän, miltä tuntuu olla palasina ja epävarma itsestään ja tekemisistään, kun ei voi eikä uskalla elää kuten tahtoisi, kun tuntee olevansa yksin ja elämä tuntuu merkityksettömältä. Huomaan olevani ja olleeni äärimmäisen onnekas tukiverkostani (perhetilanteeni ei ole ollut onnellisimmasta päästä, mutta aina on löytynyt auttajia). Jokainen varmaankin tietää, miten raastavalta kiusaaminen tuntuu, mutta vuosia jatkunut syrjintä on epäilemättä sanoinkuvaamattoman raskasta ja ahdistavaa, niin väärin ja julmaa. Olen pahoillani, etten osaa täysin asettua tilanteeseen, että voin vain kuvitella, miten pahalta kärsimys on voinut tuntua ja miten syvät haavat se on sisimpään jättänyt. Ihailtavaa, että olet jaksanut kahlata eteenpäin kaikki vuodet.

On hienoa lukea, että olette kumpikin Sandost ja kirjoittaja En mä tiiä löytäneet hyviä asioita elämäänne ja suunnan, jota kohti kulkea. Olette selvästi vahvoja kaikesta huolimatta, oikeita selviytyjiä, vaikka parantumisprosessi olisikin kesken, eivätkä syvimmät haavat koskaan umpeutuisikaan. Ihailen voimianne ja voin vain toivoa molemmille hyvää ja onnellisuutta elämässä, jonka haasteita olette joutuneet käymään läpi kovimman kautta. On tosi surullista, että koulukiusaaminen taitaa olla yleistä ja arkipäivää monessa koulussa. Sitä ei saisi tapahtua ollenkaan. Viattomat, arvokkaat, fiksut, suloiset, ihanat lapset joutuvat kärsimään toisten lasten syrjinnästä. 😞 Kun itsetunnon pitäisi kehittyä vahvaksi, se muokataankin lyttyyn ja olemattomiin, mikä tietysti vaikuttaa ihmisen hyvinvointiin tulevaisuudessakin. Uskon, että on monia, jotka haluaisivat ymmärtää ja tukea teitä, ja jotka jakavat samanlaisia kokemuksia. Voimia, iloa, onnea ja rakkautta! 🙂👍 🙂🌻

Kiitos kaikesta, te kaksi ystävällistä ihmistä, ja kaikki jotka ainakin sisimmässään tunsivat jotain tarinaani lukiessaan.
Uskon nyt etten ole yksin, myöskin teidän sanojenne myötä se usko vain vahvistuu.

Päivät ovat nyt vähintäänkin alitajuista rakentamista, kohti jotakin hyvää.
Vaikken sitä tavoittaisikaan.. Niin, se on sitä elämän tarinaa.

Palailen tänne aina silloin tällöin, näen itseäni nyt ehkä enemmän ja enemmän auttajana kuin autettavana.
Mutta sekin vaatii vielä rohkeutta.

Kiitos. *halimus kaikille*

Moi!
Ei minunkaan elämäni ole ollut helppoa. Vuosia olin puhevikainen. Yläasteella kiusattiin, lähipiirissä tapahtui läheisen sekoaminen, myös opettaja kiusasi minua. Sanoi, ettei minun kannata puhua lainkaan kun kaikki muut menevät luokassa niin vaikean näköisiksi. Pelkäsin koko nuoruuteni. En uskaltanut puhua. Kärsin hiljaisesti ja mua ei monelle ollut olemassa. 17-vuotiaana pelastin pappani hirrestä ja 18-vuotiaana katsoin kun samanikäinen koulukaveri haudattiin. Päälle ihmissuhdeongelmat. Sekosin ja menin psykoosiin. Lukiossakin olin vain joku hiljainen pikku friikki, joka pelkäsi kaikkia. Pää sitten petti ja suljetulla olin kahdessa jaksossa, melkein puoli vuotta. Siellä epältiin skitsofreniaa ja lopulta sain diagnoosin skitsotyyppinen häiriö. Kaverit oli ylioppilaita, minä olin vain sekaisin sairaalassa. Kaverit lähti yliopistoo, muuttivat muualle, minä jäin yksin sairaslomalle. Kun sairasloma loppui menin amikseen ja jotenkin sen sain hoidettua ja sain paperit. Kaksi vuotta sitten muutin osittain tuettuun asuntoon ja se on ollut kuntoni kannalta todella tärkeä.

Tänä keväänä sitten kirjoitan ylioppilaaksi. Toivottavasti saan kirjotukset läpi, kun mulla ollut hirveitä tuskatiloja, kun olen koejännittäjä. Ihmissuhteet menee aivan pieleen, en ole elämäni aikana montaa suhdetta aikaiseksi saanut, pisin kestänyt kuukauden. alan jo luopumaan toivosta. Tunnen itseni luuseriksi, joka ei osaa seurustella ja kun ja jos mut jätetään, en meinaa päästä yli millään.

Luonteeni tosin on muuttunut. Puhevikani on itsekseen lähes kadonnut ja ujosta friikistä on tullut räväkkä ja puhelias nuori nainen. Ulkokuori kuitenkin pettää. Heitän kaikki ongelmani läpäksi ja sitten yksin itken, miten huono olen ja etten kuitenkaan pärjää, vaikka tälläkin hetkellä koulu menee ookoosti ja joskus viikonloppuisin olen töissä.

Kun aikanaan olin sairaalassa, mulle annettiin todella huono ennuste. Mun kuntoutumiseen piti mennä vuosia ja periaatteessa voisin vieläkin olla sairaslomalla ja olen kuitenkin saanut ammatin ja normaalissa työssäkin ollut. Silti tunnen itseni luuseriksi, joka ei kelpaa kellekään. Luuseriksi, jota ei kukaan kykene rakastamaan.

Hei, K83.
En ole käynyt läpi aivan tuota kuvailemaasi, mutta tietynlaista helvettiä kyllä.

Minä tiedän että voisin kertoa sinulle vaikka mitä rohkaisevia lauseita, ihania asioita sinusta,
ja olisin varma että jotkut ovat tosia.
Mutta kaikki kuitenkin lopulta, (ehkä julmastikin), riippuu sinusta. Meistä itsestä. Ystävät ja rakkaat olevat ja tulevat, mutta kukaan ei pääse meitä niin lähelle kuin itse olemme. Ja sieltä sen paranemisen täytyy lähteä..
Se on pirun vaikeaa, suoranaista helvetin tuskaa, ja minä tiedän sen. Yhä nykyäänkin epäröin ja epäröin päivästä toiseen, että kannattaako tämä.. Silloin se itsenäisyys tarvitsee tukea.

Itsestä kaikki alkaa, toisista apua saadaan? En tiedä.

Jonkinlainen hyvyys meissä kaikissa vähintäänkin piilee.
Mutta jos pimeään kuiluun katsoo, niin se katsoo takaisin?

Kirjoita joskus sähköpostia? Osote löytyy sieltä rakkausrunojen sivulta, nimmari Ostwind.
Kuten muutenkin, apua tarjoan kaikille tarvitseville.
Miun kokemukset on tuoneet viisautta, jota tahtoisin jakaa muillekin parhaan mukaan.

Täytyy myöntää, että tuo sinun positiivinen asenne muita ihmisiä kohtaan on jokseenkin yllättävä. Kuinka kaiken keskellä ei viitsikkään heittäytyä totaaliseen itsesääliin, vaan miettii muidenkin tunteita, tuskia ja ajatuksia. Ja se, että kovin vilpittömästi tahtoo olla tukena toisille (tuntemattomillekkin!). Ihailen kovin sitä.

Olen samaa mieltä. Ystäviä ei koskaan voi olla liikaa. Samoin kun kuulevia korvia. Vaikka itsensä kokoaminen lähteekin itsestä, on se vaikeaa ilman tukea. Ilman sitä jotakuta, joka katsoo kaikkea ulkopuolelta ja tuo lohdutusta sekä järjen ääntä siihen kaikkein sotkuisimpaankin ajatusmaailmaan.

Ainoa asia mikä ehkä hieman pelottaa on se, hukkaako tuossa itsensä lopulta. Jääkö minulle ketään, joka kuulee? Ehkä, ehkä ei. Toisaalta antaisinko edes sille arvoa, jos kaikki muut menevät itseni edelle.

No juu... Tämä oli nyt tälläistä pohdintaa joka sinun ihmisrakkautta säteilevä kirjoitustyylisi herätti. Ehkä menee aiheen vierestä, myönnettäköön, mutta pointtina oli kai kannustaa ja ihailla 🙂👍

Olen sitä miettinyt mitä tapahtuu jos vain muista välittää.
En tiedä, olen vasta alussa.

Mutta onneksi on niitä ihmisiä, jotka kuuntelevat. Sellaista vuoropuhetta. Ei vain yksipuolista monologia.
Hyvät teot palkitaan.
Kaiken jälkeenkin jaksan uskoa omaan ja toisten ihmisten hyvyyteen.

Matka jatkuu. Viikonloppu kutsuu, ja tulen nukkumaan ja olemaan rauhassa.

Kauniita aamuja teille, ja kauniita öiden unia.
Kiitos.

Luin koko viestirimpsut ja kyyneleet valuivat solkenaan poskillani.

Olen itse kanssa ollut koulukiusattu, olin sitä koko yläasteaikani, eli 3 vuotta elämästäni meni eläen ihan turtana ja henkisesti tyhjänä. Elämäni oli tuolloin yhtä helvettiä, ja olen monet kerrat näin jälkeenpäin miettinyt, että miten oikein olen vielä tässä. Miten se pieni ihminen selvisi siitä kaikesta pahasta, sillä en ole niinkään varma selviäisinkö siitä kaikesta enää nykyään.

En ikinä hakenut apua, ja jokainen joskus koulukiusausta kokenut tietää varmasti omalta kohdaltaan, että apua kannattaa hakea, sillä varsinkin nuo nuoruusajan henkiset arvet ja traumat seuraa ihmistä kyllä läpi elämän, ellei niistä pääse irroittautumaan.
Itse en ole vielä päässyt niistä irti. Itse en ole vielä hakenut apua, vaikka olen kaikki nämä vuodet painiskellut masennuksen, huonon itsetunnon ja identiteettikriisin kanssa.

En ole itse asiassa ikinä edes aikaisemmin keskustellut ihmisten kanssa, jotka olisivat käyneet samoja kokemuksia läpi.
Olen aina vaan saanut kuulla mm. vanhemmiltani, aikoinaan koulussa opettajilta, ja ystäviltäni, miten minun tulisi unohtaa, -silloin aikoinaan he neuvoivat minua olemaan välittämättä - ja nykyään päästää irti menneistä.
Mutta voiko ihmiset, jotka eivät ole moista joutuneet itse kokemaan, ikinä täysin ymmärtämään minua, tai "meitä" ?

Kun yläaste loppui ja elämä jatkui, minullakin ihan suhteellisen normaalina, yritin vaan unohtaa kaiken ja yritin ottaa kaiken sen takaisin mitä noina 3 vuotena olin menettänyt.
(Koulukiusaaminen nimittäin ajoi minut tuona aikana täysin kuoreeni, en käynyt elokuvissa, kaupungilla enkä uskaltanut oikein harrastaakaan mitään, koska en ikinä halunnut vapaa-ajallani altistaa itseäni sille paskalle, mitä koulussa sain kokea.)
Minä häpesin ja suorastaan vihasin koulukiusaamistani ja menneisyyttäni, uskoin tosissani että unohtamalla kaikki paras.

Nyt sitten 20-vuotiaana löydän itseni täältä palstalta, tältä tukinet sivustolta, ja vain ja ainoastaan sen vuoksi että en ole pystynyt unohtamaan. Enkä ole myöskään pystynyt hakemaan apua.
Vielä on kuitenkin sielu ja sydän säröillä.
Uskottelen itselleni, että olen vahva, mutta heikkohan minä olen. Heikoksi minut tekee se, että en esim. pysty päästämään ihmisiä helposti lähelleni. Minulla on muutama hyvin läheinen ystävä, mutta hekin ovat tunteneet minut jo lähes koko ikäni.

Tiedän kuitenkin sen, että olen ihana ihminen, tunnen ja välitän, rakastankin vielä joskus, mutta anteeksi en voi ikinä itselleni kokonaan antaa. Ja nimenomaan en itselleni.

Ja syy mikä sai minut kirjoittamaan tälle palstalle tämän viestin, hyvin sekavankin varmaan, sillä kirjoitin tätä samalla myös itselleni, oli se, että tunnistin sinussa itseni, siis sinä joka aloitit viestirimpsun.

Sinusta välittyi ihana avarakatseinen ja herkkä runotyttö, ja toivon sinulle kaikkea hyvää.

Toivon että meille runotytöillekin elämä tarjoaa vielä paljon ihania kokemuksia, sillä takuulla on paljon jo koeteltukin.

Minäkin olen ollut koulukiusattu, enkä oo päässy siitä vieläkään yli. Sen huomasi, kun yks päivä koulussa jotku tyypit pilkkas mun naurua...mä en enää haluais palata siihen kaikkeen, ku olin avuton pieni tyttö, joka joutu van sietämään kaiken...tuntu et vielä vuosien päästäki mä oon se sama heikko tyttö, joka ei osaa puollustautua.... Kaipa mua kiusattiin siksi niin älytön, ku en näyttäny ikinä heikkouttani kiusaajille..vaikka mitä tekivät niin en itkenyt...
Oon tässä miettiny et millonhan siitä paskasta pääsee yli ja millon mä saan luvan unohtaa....

Mutta sinä Sandost oot kyl vahva ihminen, ku jaksat silti uskoa parempaan vaikka menneisyys on tuommoinen. Kaikkee hyvää sinulle elämääsi, toivottavasti minäkin pääsen vielä yli tuosta... Vaikka mä luulin ettei se enää tuntuis ja sattuis, se tulee aina vaikuttamaan muhun. Kaikki mitä mä teen, tunnen ja ajattelen - se kaikki muovautuu menneisyyden perusteella...

Mut hyvät jatkot sulle 🙂🌻

Hih.
Mie olen runopoika. But that´s okay.

Koska eräs pääasia tässä, (joka viestiketjussakin kenties) on ehkä se
ettei teidän tarvi olla yksin omien ajatusten parissa.

Tai ainakin tiedätte jonkun samankaltaisen ihmisen olevan olemassa.

Tiedän vain että teinpä miten tahansa niin luonteeni itsepäisesti kuitenkin pysyy,
hyvässä ja pahassa sellaisenaan. Joku sitä voi rakastaa ja toinen vihata,
mutta siinä se elämän rikkaus on.

Asiat voi jakaa hyvään ja pahaan, mustaan ja valkeaan,
mutta siinä on sekoittuneena kuitenkin aina sitä kaikkeuden värinää,
harmaata, jota ei voi pyyhkiä. Harmaassa on kaikki värit.

Mitä tuolla merkitsen, en aivan tiedä itsekään, mutta niin ne sanat tulevat..

Hei sandost.

Mä oon miettiny jo jonkin aikaa että miten sulla nykyään menee? Ois kiva saaha tietää sun kuulumisiasi. Vaikutit niin piristyneeltä aijemmassa viestissä. Haluisin tietää miten asiat nyt on? Onko sulla nyt paremmin?
Mulla on asiat jonki verran paremmin...

Olen toki piristynyt. Pirteä ja rohkeampi.
Olin oikeastaan viimeksi pahasti maassa hmm.. viime vuoden keväällä.
Mulle sattui kuitenkin asioita silloin jotka viisastivat mua suuresti.
En tiiä voiko käyttää termiä aikuistuminen (mun tapauksessa 😀 ), mutta kuitenkin.

Toki möhkötän joskus vielä nykyäänkin, mutta ne on aika lyhyitä hetkiä.
Elämäni on sellaista.. tavallista.
Kuljen kaupungilla toisinaan, joskus vietän päiviä itsekseni ja löydän siitä rauhaa,
kuuntelen musiikkia ja sävellän sitä, runoilen työaikana 😉 ja joskus olen tavattoman laiska ja nukun pitkiä nokosia.
Joskus mua hävetti että kun mun elämä on näin.. keskivertoa? Että missä piilee seikkailu, romantiikka, upeat uudet asiat..
Mutta sitten tajusin että tässähän tätä jo on. Tämä riittää.
Asiat tulevat jos ovat tullakseen.

Eittämättä olen voittanut ihan järjettömästi kaikenlaisia asioita, menneisyyteen ja nykyisyyteenkin liittyen,
mutta yksin siitä ei kai olis päässy. Ei ainakaan hyvään suuntaan miun elämässä.

Sanat virtaa niin vapaasti nykyään. Pelkäsin omia sanojanikin joskus. 😟
Runoudessa tää tilanteen muutos näkyy ehkä eniten.

Mutta pelko ei ole häpeä.
Ei ole häpeä olla oma itsensä.
Joskus on vain vaikea löytää itsensä
koska pelkää niin paljon.

On hyvä kuulla et sulla menee paremmin ja voit hyvin. Se jotenki rohkasee myös mua, ku tietää et sun elämässä on ollu vaikeeta, ja varmasti vaikeempaa ku mulla, niin sä oot selvinny niistä vastoinkäymisistä. Ite vielä jankkaan paikoillani, mut jospa se aurinko valottais vielä munki päivääni. Sä oot kyl vahva ku oot jaksanu. Ihailen ihmisiä jotka jaksaa yrittää kaikesta huolimatta..

sandost, haluaisin tietää mitä sinulle nykyisin kuuluu?

Musta tuntuu että sain sun viesteistäsi voimaa jaksaa omien murheitteni kanssa huomiseen ja kohti parempaa tulevaisuutta. Vaikka sulla olikin hankalaa, jaksoit silti nähdä hieman aurinkoa edessä päin. Kiitos siitä, oot ollu osallisena mun nykyiseen olotilani aikaansaamiseen. 🙂🌻
Siksi kiinnostaisi tietää, että mitä sinulle nykyisin kuuluu??

"Koska minä hengitän ja kerron asioita
tahtoisin kuitenkin eniten toistaa sitä
minä tahdon välittää teistä kaikista
uusi aika ja aamu ja huominen teissä kaikissa

nämä surut ovat jotain suurempaa
mitä minä en koskaan tule ratkaisemaan
nämä onnet ovat jotain enemmän
mitä en kaikkea koskaan tule saamaan

voin silti
nyt lopultakin
ehkä edes hetken
nukkua yöni rauhassa
onnen ja surun
ristiaallokossa"

14.02.2006

toi oli niin nätti että halusin laittaa sen näkyviin. Osaat tehdä nuita niin hyvin ja kauniisti. Itkemäänkin olet nuilla runoillasi mut saanut. Toivottavasti et pahastu. 😋

tässä mun elämän tarinaa: yx vuosi syntyi poika jolla oli synnynnäinen sydänvika ja lapsi oli kuolla. Hänelle tehtiin leikkaus jonka jälkeen hän alkoi toipua. Hän oli iloinen, reipas ja elämänmyönteinen lapsi, joka ilahdutti kaikkia. Hän oli myös ns. pikkuvanha ja hän viihtyi itseään vanhempien ihmisten kanssa. Kaikki näytti hyvältä mutta sitten poika alkoi saamaan epilepsia-kohtauksia. Syytä etsittiin kauan ja monilla keinoin. Poika pelkäsi elää koska nukkumaan mennessä ei tiennyt mistä herää, sairaalasta vai kotoa. Koulua poika kävi sen mitä sairaalasta ehti... Vihdoin tekniikan kehittyessä TT tuli käyttöön ja sen avulla huomattiin että pojalla on kasvain päässä. Se leikattiin moneen kertaan(hänelle tehtiin YLI 15 leikkaus). Kun hän täytti 9 vuotta, hänellä alkoi varhain alkanut puberteettiaika. Hän joutui jäämään pois koulun uintitunneilta, syystä jonka hyvin voitte arvata... Kotona ei koskaan puhuttu seksuaalisuudesta, joten se syntyi pojan oman tutkistelun kautta. Yäasteaikana hän uskoutui kavereille omista sairauksista ja siitä alkoi kiusaaminen. nimiteltiin milloin miksikin... Peruskoulun päätyttyä hän meni kansanopistoon, jossa nimittely jatkui... Sen jälkeen hän meni ammattikouluun josta hän valmistui hyvin arvosanoin. tarinan loppu onkin jo toisen viestin kokoinen