En edes tarkalleen tiedä mistä kaikki alkoi. Kai se on kasvanut sisälläni niistä päivistä jolloin vain itkin itseni uneen. Olin liian nuori hylättävksi. Minut sivuutettiin. Jätettiin syrjään. Olinko sitten muiden silmissä tarpeeksi vanha selviämään ilman kunnon huomiota? Sitä en tiedä. Tahdon edelleen takaisin sinne mistä kaikki alkoi. Olisin ottanut oman paikkani, huutanut, että edes joku olisi huomannut. Miksei minun olemassa oloni ollut tärkeää ja nykyään minun elämääni puidaan niin julkisesti?
Monestiko pelkään edelleenkin hukkuvani tähän tuskaan? Tahdon sitä. Kuolemaa. En osaisi elää enää oikein, normaalia elämää. Masennus vie liian alas minua. Olen vielä hengissä, mutta mistä roikun kiinni. Siitä, että saan kaverini kaikkoamaan, inhoamaan itseäni. En halua ottaa ketään mukaani, en ketään. Jätän paljon taakseni. Jätän kaiken mitä olen niin kauan yrittänyt kasata. En tahdo nähdä mitään hyvää ja kaunista. Tekee mieleni silloin vaan tuhota sekin pieni hyvyys tässä mustassa maailmassa.
Ehkä äänestäni kuuluu kuinka katkera olen, mutten vain voi sille mitään. Syytän itseäni. Vaikka myös samalla tiedän ettei se ole vain minun vikani. Vanhempanihan minut sysäsivät syrjään. Inhimillinen virhe. Onhan meitä sen verran monta tässä perheessä.
Pitkään minä olin talon voimakastahtoisin, voimakkain henkisesti. Sitten hekin huomasivat, minähän vain nukuin. Tuskin elin. Siitö kaikki lähtikin.
Miksi ikinä sanoin viilteleväni? Miksi koskaan halusin apua? Se vain pahensi tilannettani. Enää en pääse muista ihmisistä eroon. Se on niin vaikeaa. Kukaan ei näe miten paljon kärsin kun olen muiden lähellä. En pysty auttamaan muita mitenkään. En kestä tätä painetta kauaa. Tahdon vain kuolla.
Unelmat sortuu yksi kerrallaan. Töihinkin pääsin juuri -Säästääkseni Japanin matkaan jonka ajattelimme siskoni ja parin kaverin kanssa tehdä ensikesänä. Mutta kuinka voin jaksaa edes elää niin kauan kun yksikin päivä on vähällä tuhota minut.
Odotan lopullista tuhoani. Tuhoten ruumistani hiljalleen.
Toivon odella ettei kukaan muu luovuta. Se ei auta mitään. Kun luovuttaa jo alussa ei ole mitään jälellä. Minulle sanotaan turhaan että sinulla on vielä edessä paljon hyvää. Millainen maailma on jos alaikäinenkään ei usko siihen? Millaista on kuunella kun muutkin ovat sitä mieltä etteivät jaksa? Sitä tahtoo vain auttaa, vaikkei pysty.
Hyvää kesää kaikille, jaksakaa jatkaa!
Itse minä istun juuri koulun koneella. Pitäisi tehdä hissan tutkielmaa. Kaveri tuli toiselta koululta käymään ja siis istuu vieressä. Se helpottaa hetkellisesti koulussa oloani. Ihmeen kaupalla olen jaksanut jäädä hyppärin jälkeen vielä näillekin tunneille. Olen alkanut myös olemaan/viihtymään koulussa enemmän. Siitä on kovaa vauhtia taasen tulossa minulle eräänlainen henkireikä. Ihan kuin pakkomielle laskea kaloreita ja sättiä itseään jos on yli 300kcal syönyt, tai lenkillä käynti joka sekin on vähän jäänyt koulu ja muidenkin kiireiden takia.
Ite en oo koskaan siinä mieles ajatellu niin vakavasti itsemurhaa et oisin pakannu asioita ja käyttäny kaikki rahani, mutta olen istunut lääkkeet ja juomat ja veitsi kädessä uutena vuotena, kuunnellut kun perhe juttelee ja nauraa ja minä istun samalla ihan yksin, pimeässä huoneessa sänkyni vieressä kylmällä lattialla pohtien, mitä se kannattaa, mitä mää siitä hyödyn et lähen nyt. Empä siis muittenkaan takia ole lähtenyt. Mutta kaikkein eniten inhosin juuri tuota hetkeä, hetkeä jolloin jätän tilaisuuden käyttämättä ja annan elämälle hetkellisesti anteeksi. Ja se tilanne että istun yksin ja muut nauraa muualla. En voi sietää ihmisiä jotka on niin pirteitä koko ajan, tai siedän mutten jaksa olla heidän kanssaan paljoa.
Olen muuten hirveän itsekriittinen (onkohan tuo ees oikee sana?). Kirjotusvirheet.. Että inhoon niitä. Pitää olla pisteet ja pilkut oikeissa/sopivissa paikoissa. Isot kirjaimet on kans tosi "tärkeet". Muiden virheillä ei oo niin väliä, mut omat virheet on melkein maailman loppu, ne on noloja -.-'. Oon kriittinen itelleni monessa mielessä. Enkä osaa lopettaa. Monesti mulle on sanottu et mun pitäs "relata", enkä sais olla nii ilkee itteeni kohtaa. Ja koska pitää olla tämmönen perfektionisti niin myös rankasen itteeni aika tavalla.
Itsekkään sin-sa en jaksais normaaleja tunteja, tai en ainakaan jaksanut. Jotkut tunnit tuntuvat ihan ylivoimaisilta. Ja kun ei oo semmosta kaveria tääl koulus joka jaksas pitää mut kasas koko tunnin. Jaksas tukee kun ei jaksas istuu paikoillaan. Sais mun pään käännettyä kun päätän taas vaihteeks lintsata.
Oon huomannu et alan kerätä itelleni taas kauheesti tekemistä. Ajattelin et aijon opiskella joululomallakin, ottaa pari kurssia itsekseen opittavaksi. Saisin ees jotenkin "muita" kiinni. Taistelen että olisin taas "paras" ja kaikkia muita edellä, mikä sinänsä on turhaa ja mahdotonta kun kumminkin olen sen verran jälessä. Mutta pakko on paahtaa, sanoo pääni hyvin vakuuttavasti.
Ja töihinkin tahtoisin. Ihan sillä että nautin siitä että pääsen pois kotoa tekemään jotain josta saa järkevällä tavalla rahaa. Ja rahaahan minä tarvitsen kun on se Japanin matka ja Japaniin muutto ja kaikkea muuta kivaa. Miksi rahan pitää olla niin tärkeää??
Sinäkin sin-sa ollut osastolla? Niin minäkin.... Minäkin haluaisin suurimmaksi osaksi vaan nukkua. Ei oikeen aina jaksaisi tätä "todellisuutta".
Kauhea romaani taas, toivottavasti jaksat/joku jaksaa lukea... 😉
Hei Annie ja Sin-sa!
Tunnistin itseni niin hyvin näistä kaikista kirjoittamistanne jutuista.
Väsyttää aina aivan järkyttävän paljon eikä jaksaisi herätä, ei haluaisi herätä. Ollenkaan.
Olen aina ollut kiitettävien numeroiden oppilas, mutta nyt on alkanut kokeista tulla kutosia, ja olen lintsannut paljon koulusta. Olin tässä muutama päivä sitten tappodrinkki kädessä ja olin todella lähellä juodakseni kaiken sen. Mutta soitin ystävälleni joka sai minut heittämään litkun pois. Nyt kaduttaa. Olisi vain pitänyt kumota juoma kurkusta alas, olinpahan päässyt pois tästä paskasta.
Jotenkin kaipaisin ihmistä rinnalleni tukemaan lohduttamaan ja halaamaan. Mutta jos joku tulee siihen, työnnän hänet vain pois. Se ei vain tunnu oikealta.☹️
Olen tuhlannu vuoden aikana tilin tyhjäks, joten piti lähettää työhakemus lukion ja kaikkien harrastusten lisäks. Kohta ei oo enää vapaa-aikaa lainkaan. Mut jos en keksi tekemistä niin tapan varmasti itteni. Mietin vaan, et onko järkee elää ja haluun eroon ihmisistä, kun ne ei "jaksa" auttaa. Miten ne sitten ihan automaattisesti luulee, että mulle voi kertoa kaiken ja mä totta kai kestän. Mulle saa purkaa kaiken paskan, mähän tässä oon itsekäs kun en muka jaksa.
Mut hei, en voi koulussa mennä opelle sanomaan, et "Sori nyt, en voi tulla tunnille, koska mun on pakko viillellä ja haluun tappaa itteni, et saisinko läksyt". Toi ei vaan toimi, ei onnelliset ihmiset pysty millään ymmärtämään, että mä en ole hullu, vaikka ajattelen itsemurhaa joka päivä. Niin ajattelee moni muukin.
Mulle ei tosiaan ole mitään väliä millään. Voin ajatell tappavani itteni, heti kun teen yhdenkin virheen. Jos saan kokeesta kasin niin se on siinä, heti pakko viiltää ja varmasti joku päivä kun on tilaisuus niin tapan itteni jonkun pienen jutun takia. Mut olen ihan normaali kavereiden ja kaikkien kanssa, nauraessakin voin ajatella itsemurhaa. Ei sitä millään voi kukaan huomata.
Jumalattoman väsynyt ja huolissaan eräästä.
Ei ole helppoa kun ensin totut juttelemaan päivittäin ja sitten eräs joutuukin osastolle eikä voi vastata. On niin paha olla. Kaikki kaatuu niskaan. Lintsailen. En edes jaksa viiltää tai satuttaa itseäni enää. Tunnen outoa syyllisyyttä itsemurha-ajatuksistani. Mutta se on ainoa keino. Kukaan minua voi auttaa. Kukaan minua tahdo auttaa.
RÄJÄHDÄN KOHTAA!!!