En edes tarkalleen tiedä mistä kaikki alkoi. Kai se on kasvanut sisälläni niistä päivistä jolloin vain itkin itseni uneen. Olin liian nuori hylättävksi. Minut sivuutettiin. Jätettiin syrjään. Olinko sitten muiden silmissä tarpeeksi vanha selviämään ilman kunnon huomiota? Sitä en tiedä. Tahdon edelleen takaisin sinne mistä kaikki alkoi. Olisin ottanut oman paikkani, huutanut, että edes joku olisi huomannut. Miksei minun olemassa oloni ollut tärkeää ja nykyään minun elämääni puidaan niin julkisesti?
Monestiko pelkään edelleenkin hukkuvani tähän tuskaan? Tahdon sitä. Kuolemaa. En osaisi elää enää oikein, normaalia elämää. Masennus vie liian alas minua. Olen vielä hengissä, mutta mistä roikun kiinni. Siitä, että saan kaverini kaikkoamaan, inhoamaan itseäni. En halua ottaa ketään mukaani, en ketään. Jätän paljon taakseni. Jätän kaiken mitä olen niin kauan yrittänyt kasata. En tahdo nähdä mitään hyvää ja kaunista. Tekee mieleni silloin vaan tuhota sekin pieni hyvyys tässä mustassa maailmassa.
Ehkä äänestäni kuuluu kuinka katkera olen, mutten vain voi sille mitään. Syytän itseäni. Vaikka myös samalla tiedän ettei se ole vain minun vikani. Vanhempanihan minut sysäsivät syrjään. Inhimillinen virhe. Onhan meitä sen verran monta tässä perheessä.
Pitkään minä olin talon voimakastahtoisin, voimakkain henkisesti. Sitten hekin huomasivat, minähän vain nukuin. Tuskin elin. Siitö kaikki lähtikin.
Miksi ikinä sanoin viilteleväni? Miksi koskaan halusin apua? Se vain pahensi tilannettani. Enää en pääse muista ihmisistä eroon. Se on niin vaikeaa. Kukaan ei näe miten paljon kärsin kun olen muiden lähellä. En pysty auttamaan muita mitenkään. En kestä tätä painetta kauaa. Tahdon vain kuolla.
Unelmat sortuu yksi kerrallaan. Töihinkin pääsin juuri -Säästääkseni Japanin matkaan jonka ajattelimme siskoni ja parin kaverin kanssa tehdä ensikesänä. Mutta kuinka voin jaksaa edes elää niin kauan kun yksikin päivä on vähällä tuhota minut.
Odotan lopullista tuhoani. Tuhoten ruumistani hiljalleen.
Toivon odella ettei kukaan muu luovuta. Se ei auta mitään. Kun luovuttaa jo alussa ei ole mitään jälellä. Minulle sanotaan turhaan että sinulla on vielä edessä paljon hyvää. Millainen maailma on jos alaikäinenkään ei usko siihen? Millaista on kuunella kun muutkin ovat sitä mieltä etteivät jaksa? Sitä tahtoo vain auttaa, vaikkei pysty.
Hyvää kesää kaikille, jaksakaa jatkaa!
Tunnistin itseni hetkittäin sinun tekstistäsi. Siitä, että yrittää saada muut ihmiset ympäriltään pois. Haluaa olla yksin, mutta ei kuitenkaan. En tiedä, mutta jotenkin tuli sellainen olo että sinä parhaasi mukaan haluat että kaikki jättävät sinut, niinhän ne aikaisemminkin tekivät. Mutta kuitenkin, jossain pimeässä nurkassa pieni ääni sanoo, että "ottakaa minut syliin, pitäkää minusta huolta". Lyyhistyt polvillesi ja joku ottaa sinut syliinsä. Yrität rämmetä itsesi pois tuosta ahdistavasta otteesta, mutta se ei anna periksi. Olet siinä ja lopulta luovutat. Voimattomana itket olkapäätä vasten. Tuota olkapäätä, joka on joskus jättänyt sinut mutta on tullut takaisin.
On paljon ajatuksia, mutta en osaa pukea niitä sanoiksi.
Sinä et ole yksin. Älä luovuta. Ota avoimet sylit vastaan.
Mie aattelen just noi.
Mut en salli kenenkään tulla liian lähelle.
En salli kovinkaan monen tulla niin lähelle et ne sais jopa luvan halata.
Mun elämä kuluukin siinä että ajattelen etten kauaa jaksa ja istun hetken ja sit jotenkin hypähän ylös tuolista ja oon valmis lähtemään tekemään sen mitä oon pitkään halunnu tehä. On vain ajan kysymys millon.
Yritän elää muiden takia. Mutta sekin alkaa hiipua.
Kiva että edes joku tuntee samoja asioita.
Hei Annie!
Pelkäätkö, että satuttaisit itseäsi, jos päästäisit jonkun lähellesi? Etkö uskalla luottaa siihen, että joku pysyisi vierelläsi? Menneet ovat satuttaneet sinua, ja sinun olisi vaikea kestää luottamuksesi pettämistä. Vetäytyminen suojelee sinua pettymyksiltä mutta estää läheiset ihmissuhteet. Niitä tahdot syvällä sisimmässäsi. Haluat kokea antamisesta ja saamisesta tulevaa iloa.
Huomaathan, että muiden huoli hyvinvoinnistasi, kertoo, että sinusta välitetään! Kertoessasi pahasta olostasi olet toiminut rohkeasti. Olet antanut toisille mahdollisuuden. Ansaitset ja tarvitsetkin kaiken mahdollisen tuen.
Pelkään. En usko ihmisten pysyvän lojaalisti vierelläni. En vain pysty luottamaan ihmisiin enää niin sokeasti kuin ennen. Ehkä tahdonkin, mutten siltikään halua ketään lähelleni, koska se petetyn tunne on liian voimakas, se pelko. En tiedä tuosta ilopuolesta. Tahoisin vain että joku on hiljaa vierelläni kun en enää jaksaisi. Tukisi kun kaadun.
Omasta mielestäni ansaitsen vain kaiken tämän tuskan. Ansaitsen kuolla.
Muiden huoli on vain uteliasuutta, niin minä sen näen. Ärsyttävää kyselemistä.
Annie, paha olosi huolestuttaa. Ihan kuin olisit elänyt oloissa, joissa sinulla ei olisi ollut tilaa tunteillesi. Sinulla on selvittämättömiä, kielteisiä tunteita. Surullista, että sinuun sattuu niin paljon, ettet usko kenenkään välittävän. Älä loukkaannu, mutta masentuneena saatat kääntää myönteisetkin asiat negatiivisiksi.
Ole itsesi vuoksi rehellinen terapeutillesi ja vanhemmillesi! Muutoin et saa apua, jota niin kovasti ansaitset ja tarvitset. Se että sinulla on vaikeaa, ei tee sinusta huonoa ihmistä. Herkkyys on paljon kauniimpaa kuin kovuus ja välinpitämättömyys. Kova ja välinpitämätön et ole.
Toivon elämääsi paljon myönteisiä ja luottamusta herättäviä kokemuksia! Toivottavasti ne korvaavat ne kielteiset kokemukset, joita parhaillaan työstät.
En minä helpolla loukkaannu ja tiedän asian olevan niin kuin sanoit. Käännän joskus ihan tarkotuksellakin asiat negatiivisiksi, koska en kestä jos hyvät asiat kääntyvät huonoksi.
En minä vanhemmilleni oloistani puhu. Enkä enää kyllä terapeutillekkaan.
Eivät he auta.
Kova olen koska osaltani sillä olen pärjännyt. Enkä luovu siitä helpolla. Se on muuri minun ja muun maailman välillä.
Annie, tiedätkö, että vielä jokin aika sitten ajattelin, etten uskaltaisi kiintyä kehenkään. Olin joutunut pettymään moniin ihmisiin. Pelkäsin, että minua satutettaisiin jatkossakin ihmissuhteissani. Siksi en uskaltanut puhua muille henkilökohtaisista asioistani. Tämä ehkä suojeli minua, mutta tunsin itseni yksinäiseksi. Sitten jotkut ihanat ihmiset löysivät minut. He jaksoivat kerta toisensa jälkeen kannustaa minua seuraansa. Vähitellen luottamukseni heitä kohtaan kehittyi. Aiemmat pettymykseni ovat jättäneet minut jälkensä; olen ujo ja varautunut. Ystävieni kanssa keskustelemme kuitenkin aroistakin asioistamme. Hyvät ihmissuhteet ovat jakamista. Nyt olen tyytyväisempi.
Annie, minusta tuntuu, ettet pohjimmiltasi ole kova. Sinussa on herkkyyttä, jota et vielä ole uskaltanut näyttää. Kuten minäkin, sinäkin tarvitset aikaa, jotta uskaltaisit luottaa toisiin. Onko joku, joka on ystävällinen silloinkin, kun siitä ei ole hänelle hyötyä? Tämä kertoo hänestä hyvää. 🙂👍
Kaikennäköstä on taas tapahtunu. Enkä todellakaan jaksa ruveta kaikkea selittämään.
Pää asiat:
Koulu ei alkanu kovin hyvin. En pitkän (5,5kuukautta) taonkaan jälkeen pystynyt menemään tunneille. En vaan enää pysty olemaan siinä koulussa vaikka mun ois pakko. Ja eihän siin sinänsä mitään vikaa, siin koulus oo, mut en vaan pysty olee siellä. Se rakennus itessään tuhoo mut! Opiskelen siis nyt niin että mulla on kaks kurssia itsenäisenä ja sitten liikunta. No kurssitehtävät alkaa olla myöhässä ja liikunnasta olen yhen kerran jälkeen jo kaksi kertaa lintsannut. Mulla on kaikkiin niihin selvityksenä "flunssa" jonka "sain" tullessani siskon luota etelämmästä tänne kylmempään. Mutta entäs miten minun käy kun en usko uskaltavani mennä seuraavassa jaksossakaan tunneille vaikka niin on sovittukin. Mistä tämä johtunee, enkä edes ole tälle asialle oikeen kuvaavaa nimeäkään kekkassu?
Sitten ku kotona en jaksa mitään tehä nii äitillä keittää muhu kiinni. Oon iha sairaan saamaton. Tiiän et mun pitäs tehä vaik mitä kotitöitä ja et mun pitäs hoitaa koirani ja leikkiä sen kaa, mut entä jos mää en jaksa.
Mut eniten kummastuttaa et miten kovasti oon oikeesti aatellu sitä et tartten apua ja äkkiä. Tartten jonkun jolle puhua. Joka ymmärtää. Jonkun aikuisen, auttavan ihmisen joka vie mut vaik rannalle heittelee kiviä. Joka rohkasee mua tekee asioita. Semmosen joka pitäs mua pystyssä. Johon voisin turvautua ku en jaksa. Jolle voisin jutella kaikesta. Joka ei näkis mua vaan angstaavana kakarana. Joka ei ois ihan niin liukuhihnamainen ku mun omahoitaja oli sillo ku olin osastolla. Ongelmana tosin on myös se etten osaa enää hankkia apua. En enää uskalla. En halua myöntää etten oo okei. Etten jaksa. 😭
Tunnen olevani jälleen ihan yksin.
Aivan kuin kukaan ei lähelläni minua ei kaipaisi.
Ihan kuin olisin vain ilmaa.
Ei ole helppoa yrittää selvitä ongelmiensa kanssa kun tuntee olevansa yksin, jätettynä lovumaan tänne.
Kauanko tämmöistä voi muka jaksaa??!!
Samoja ajatuksia. toivon sinun jaksavan, vaikka itse en jaksaisi. Otin lauantaina yliannostuksen, en kuitenkaan tappavaa, Olin vain niin yksin. Ei ollut ketään kelle soittaa. Ei ketään. Ja minulla on ikävä opettajaystävääni, vaikka tiedän, ettei hän jaksa minua auttaa. Jään aina kiinni johonkin ihmiseen ja haluan vain hänet lähelleni. Se tappaa minut vielä.
Paljon halauksia.
Minäkin sin-sa jään aina vääriin ihmisiin kiinni. Jonkin sortin läheisriippuvaisuus kehittynyt. Eikä tälläkään hetkellä ketään joka lähelläni olisi. Ihan yksin olen. Kaikenlaiset järettömät ajatukset pyörii päässä. Tekee mieli tehä vaikka mitä itelleen. En vaan meinaa jaksaa tätä kaikkea.
On niin paha olla.
Mää en jaksa tämmöstä.
Eikä oo ketään kelle puhua, kehen turvautua.
Yksinäinen ja turvaton olo.
Niin, niin, niin paha olla...
😯🗯️
Väsyttää. En edes jaksa viiltää tai mitään... Kai se sitten on hyvä juttu. Mutta hengissä ollaan.
<3Halaus<3
Hyvä että olet hengissä sin-sa, niin taidan minäkin olla, mutta missä tilassa, se on sitten eri juttu. Jotenkin olen aina ennen harkkoja tottunut viiltämään. En tiedä miksi siitä on tullut semmoinen "tapa", kertoisiko se siitä miten paljon mua ahistaa mennä sinne hyppii ja pomppii muitten seuraan...
Viime tiistaina viilsin kylkeen taas, pitkästä aikaa. Edellis kerrasta kylkeen onkin aikaa. Mutta viime kertanen viiltäminen sinänsä oli reilu 40 haavaa vasempaan käteen.. Olin taas niin tyhmä että oli pakko viiltää.
Miten mua ahdistaa näin paljon? Itseasiassa tiedän. Kaikki tuntuu kaatuvan. Ei se ole helppoa elää koko ajan tietämättömänä mitä se yks tyttö siel oikee ajattelee. Mitä se musta tahtoo, mitä se musta alunperintääkn tahtoi?! Enkä mää osaa päästää irti. En sitten millään...
Ja koulussakin on niin rankkaa. En jaksa oikeen olla siellä. Olen luuseri kun en jaksaisi joka päivä koulussa olla. Kun en meinaa jaksaa edes hengittää saatikka päästä sängystä ylös. Ja sit pitää viel pitää koirastaki huolta ja pitäs kotitöitä tehä. Miten mää voin muka jaksaa enää eteenpäin? Mut en voi hyväksyy et jäisin taas sairaslomalle, en vaan kestäs itteeni enää sen jälkee. Pakko jaksaa, enää pari vuotta vaan.
Tänään olin yksin kotona koko päivän. Siivosin vähän, mutten jaksanut lähteä minnekään. Ei tunnu miltään, koskaan.
Haluaisin vaan nukkua...
Tänään taas pakkasin pahvilaatikkoon tavaroita, joita en tarvii ennen kuin muutan jonnekin muualle. Sillon kun suunnittellin itsemurhaa ihan järjestelmällisesti, kulutin kaikki rahani ja pakkasin tavarani. Ja sitten jouduinkin suoraan osastolle. Nyt mietin, pitäisikö/jaksaisiko mennä töihin...
Koulussa olen joillain tunneilla, mutta yhden aineen tunnit olen lintsannut ja yks aine on itseopiskeltavana. En jaksaisi normaaleja koulupäiviä.
<3 Voimia