se on ahdistava tunne, haluis kuolla tai vaan nukkua ja unohtaa ympäröivän maailman ongelmineen, haluis sulkee ittensä sen kaiken ulkopuolelle.
Monesti vaan itkettää ja ahdistaa ja masentaa, ja välil melkein lamaantuu ettei pysty tekee mitää, ku ongelmat tuntuu nii isoilt. Mut aina oon tähän päivään mennessä niistä lopulta selvinny🌻🙂🌻

Ootko sä nyt umpikujassa, jos oot nii kerro tarkemmin? Mua auttaa se, että just kertoo siitä muille ja saa muitakin näkökulmia asiaan🙂

Heippa
Minulla on ollut elämän varrella kyllä vaikeuksia mut olen kyllä ratkaisun keksinyt.
Mut kysyisin sinulta että mitä vaikeuksia sinulla on ????
Sen tiedän että kyllä elämä järjestyy
Kaunista syksyä sinulle

Hei!

Zena kuvailikin tunnetta hyvin, itse olen huono tunteitani kuvailemaan ja ajatuksiani hakemaan, mutta kyllä kai sitä aika umpikujassa on jos kuolema tuntuu ainoalta ratkaisulta. Kaikki vaan ahdistaa, ei jaksaisi millään. Tekisi mieli käpertyä itseensä ja antaa kaiken muun olla (en tätä kuitenkaan tee, kun minä en osaa lopettaa tekemistä). Mutta minulla umpikujassa olemiseen liittyy hyvin voimakas ahidistus ja masennus sekä itsetuhoiset ajatukset hyvin voimakkaina.

Hiirulainen

Mmm. ☹️

Itse kuvaisin samoin. On vaan kamalan hankala luoda sanoiksi omia tunteita, niin hankalilta nämä tuntuu.
Oma umpikujani on ahdistusta, ja kun tuo pahin ahdistus ilmaantuu, tuntuu ettei millään ole mitään väliä, etten jaksa enää taistella. Eikä kukaan ymmärrä tahi takuulla tunne samoin kuin minä. Umpikujani on mieletön tyhjyys ja yksinäisyys pelossa ja "olemassaolemattomuudessa". Umpikujani on ylisuuria ja vieraita tunteita, jotka pelottaa. Elämän hallitsemattomuutta ja ymmärtämättömyyttä. Jopa epätodellisuuden tunnetta ja paniikkia - lamaantuneisuutta.
En ymmärrä. Enkä ole osannut tuntea juuri mitään useampaan vuoteen - mielialalääkkeet turruttivat aiemmin kaiken, useamman vuoden. Niihin en enää tahdo turvautua, koska haluan jossain vaiheessa löytää myös ilon ja onnen, vaikka se vaatisi kulkemista myrskynsilmän läpi - rauhoittavat onneksi tasaavat nykyistä oloa.
Vaan tämä kaikki tapahtui niin kertarysäyksellä, totaalinen romahdus yhtenä päivänä, josta en ole vieläkään päässyt yli (aikaa on kulunut n.pari kuukautta).

On paljon käsiteltäviä asioita menneessä, mutta niitä on vaikea yhdistää tämän hetken oloihin.
Järki tottakai kertoo, että mennyt paha on muokannut minusta minut, vaan en todella tiedä, kuka olen. Olen aina ollut, mitä muut on halunnut. En osaa yhdistää asioita.

Tuntuu, etten kuulu tänne. Olen puun ja kuoren välissä.

Aika hyvin tässä on asiaa jo kuvattukin. Mutta omallakin kohdalla se on sitä, että yksinkertaisesti on hukassa. Ahdistaa, masentaa, kaikki tuntuu liian vaikealta. Tuntuu, että tahtoisi vaan pois, tahtoisi kuolla. Yksinkertaisesti on hukassa. Tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä ja ongelmat painaa päälle.