Hei, kirjoitan ensimmäistä kertaa tänne. Päätin nyt tehdä sen, koska haluan jakaa tämän asian, pois sydämestäni. Purkaa sen ulos, sanoa sanottavani.
Luin kerran täällä yhdestä ihmisestä joka sanoi ettei häntä oteta vakavasti koska hänet luettiin ”teiniangstaajaksi”. Oli osuvasti sanottu että pitääkö odottaasiihen luvalliseen 20 ikävuoteen että voi olla masentunut.

Olen 14 vuotias ja elämä on mennyt alamäkeä suurimman osan ajasta jo kolmen vuoden ajan, suurinpiirtein.
1. Paras ystäväni kuoli onnettomuudessa
2. Poikaystävä katosi (hän suri myös, koska paras ystäväni oli hänen serkkunsa ja he olivat läheisiä)
3. Vanhempani erosivat
4. Ystävät hylkäsivät koska epäilivät minun keksineen nuo serkukset
5. Itsetuhoiset ajatukset jatkuivat, viiltely jatkui. En päässyt/pääse siitä eroon.
6. Olin jo yrittämässä itsemurhaa, kuitenkin pääni käännettiin ja jatkoin.
7. Suhteet molempiin vanhempiin heikkenivät.
8. Äidin uusi mies oli väkivaltainen minua kohtaan. Yritin kertoa ja puhua mutta ei hän uskonut minua.
9. Ero pitkäaikaisesta poikaystävästä masentuneisuuteni takia.

Tai se oli varmaan suurin syy tähän kaikkeen. Hän tuki minua alussa. Hän juuri soitti EnsiNeuvoon ja varasi ajan lääkäriltä joka sitten laittoi lähetteen nuorten psykiatriseen keskukseen. Kävin siellä, muutaman kuukauden.
Minulla on aina ollut huono itsetunto, kauneusihanteeni olisi olla hoikka. No en minä paksu ole varmaankaan. 159/45, mutta en ole tyytyväinen tähän tilaani. Olen ulkomaalainen, adoptoitu. En oikein edes tiedä kuka olen. vanhemmista en tiedä muutakuin äitini ja isäni nimen ja sen että äitini oli 15 kun synnyin ja isäni 29. nimetkin saattavat olla kokonaan tekaistuja. Ja minua on petetty, aika raa’astikin. Minua on oikeastaan melko vaivatonta käyttää hyväksi tai saada minut uskomaan kaikkea. Olen aina ollut melko sinisilmäinen ihmisten kanssa. Kun on petetty, olen antanut melko pian anteeksi ja luottanut taas. Uskonut siihen ettei se enää toistuisi. Kerta toisensa jälkeen.
Vähän ennen kuin aloin seurustella poikaystäväni kanssa. Tuon pitkäaikaisen. Luottamus meni täysin miinuksille. Joten sinisilmäisyyteni sai väistyä enkä luottanutkaan. Ja tämä tietysti rassasi poikaa, hän oli erilainen. Tiesin sen kuitenkin.. jotenkin. Rakastuin, mutta silti luottamuspula oli hankala. Kun hän jutteli tyttöjen kanssa, tai laittoi heille sydämiä jossakin. Olin jo valmis tulkitsemaan hänet pettäjäksi. Olen luonteeltani aika tempperamenttinen, joten olin vaisu kun aloin epäillä jotakin. Hän tietysti huomasi sen, muttei osannut liittää sitä itseensä. No sitten eräänä kesäpäivänä hänen ollessaan matkoilla tein tyhmästi. Olin kännäämässä kavereidenki kanssa, tämän porukan kanssa ensikertaa. Minulla on huono viinapää ja menen helposti sekaisin, aamulla lähtiessäni olin riidellyt äitini kanssa ja otin aika kunnolla. Sekaisinhan siinä menin. Ja tein jotain mitä en halua edes sanoa.. Neitsyt olen vieläkin mutta kuitenkin jotain mitä tulen katumaa hautaani asti. Annoin hänen, tuntemattoman pojan, koskea itseäni. Tai näin minulle on kerrottu. Itse en muista tapahtumasta melkeinpä mitään, ja tietysti, poikaystäväni sai tietää. Hän kuitenkin antoi anteeksi, ja ymmärsi että en ollut tietoinen teostani.
Kaikesta huolimatta, vaikka masennus vaivasikin olin melko hyvässä kunnossa. Mutta sitten romahti. Kesällä olin pyöräillyt hurhasti, ja ennen kuin alomme poikaystäväni kanssa seurustella olin alkanut laihtua. Harrastin hirvetästi liikuntaa, oloni heikkeni, en syönyt paljon mitään. (Tämä oli siäpuolelta tulleen väkivallan aikoihin) Laihduin, ja kesän loputtua olin laihtunut noin 13 kiloa. Muutamassa kuukaudessa. Muutos huomattiin, ja vaikka muut sanoivat että tuo alkaa olla jo vaarallista kun laihduit noin paljon.. Sanat, olet laihtunut, toivat jonkinlaista tyydytystä minulle, minulle joka olin ollut 158/54. Laihduin lisää, nyt en enää kuntoilemalla koska en saanut ko’ottua itseeni voimaa lähteäkseni ulos ja lenkille. Aloin oksennella. Söin ja oksensin. Painoni keikkui heitellen muutamilla kiloilla viikossa. Tuolloin omistin mitat 159/43-46. en ollut tyytyväinen tähänkään vaan yritin syömättäjättämisellä saavuttaa 40kg painon johon tähtäsin. En syönyt enää aamiaista, en koulussa. Muistini alkoi jotenkin heiketä ja hiuksia lähti enemmän kuin enne. Pyörtyilin myös. Tässä vaiheessa poikaystäväni pisti minut tilille tilastani, olin tietenkin kertonut hänelle olostani ja muutenkin päästänyt hänet sisään ajatusmaailmaani. Luotin häneen kuitenkin niin että saatoin puhua hänelle melkein mistä vain. Hän oli erittäin huolestunut minusta, terveydestäni. Olisi halunnut tilata lääkäriin ajan mutta en suostunut siihen, en pidä sellaisista paikoista. Masentuneisuuteni alkoi siis näkyä todella pahasti vaikka olin peittänyt sen. Psykiatrisessa keskuksessa käymisen jälkeen tilani hieman koheni. Sitten taas laski, ja koheni. Se seilaili hetken aikaa.
6.11 romahti. Olin tullut päätökseen etten jaksa tätä enää. Tullut tulokseen että minua ei tarvita tässä maailmassa, Minulla ei ole tälle mitään annettavaa. Haluan kuolla. Minun pitää päästä pois. Soitin poikaystävälleni ja parhaalle ystävälleni (he ovat samalla luokalla) ns. viimeisen puheluni ja kerroin mitä olen päättänyt. He kuitenkin saivat muutaman tunnin itkun ja puhumisen jälkeen pääni kääntymään, jälleen kerran. Työnsin ne mietteet taka alalle. Sitten 9.11 luisuin taas alas. Oli syntymäpäiväni. Olin nyt 85% varma halustani lähteä. Soitin ystävilleni ´, en kuitenkaan kertonut heille mitä minulla oli mielessä. Ainoastaan poikaystävälleni ja kahdelle todella hyvälle ystävälleni. Ja yksi tietenkin arvasi mitä aijoin. En lähtenyt sinäkään iltana. Mutta olin jättänyt poikaystäväni. Sanonut että meidän ei kuulu olla yhdessä. Että hänen on parempi ilman minua. Heti sen jälkeen, melkeinpä, kaduin sitä ja olin täysin valmis lähtemään. Kävelin sille sillalle jolta minun oli tarkoitus hypätä. palasin kuitenkin. Tiesin miltä ystävän menetys tuntui, en halunnut omieni kokevan sitä samaa tuskaa. olin kuitenkin päättänyt jättää pojan, tuo päivä oli keskiviikko ja torstaina soitin hänelle, tai oikeeammin tekstasin hänelle monta viestiä. Hän ei vastannut niihin, eikä puhelimeen. eikä mennyt kouluunkaan. (olin silloin tetissä) minua kylmäsi, en tiennyt oliko hän tehnyt itselleen jotakin koska luuli minun kuolleen?! Olin täysin hukassa, ja mietin taas että jos häntä ei enää olisi, ei olisi kohta minuakaan. No tämän torstain aikana saimme kuitenkin asiat suhtkoht selviksi ja palasimme yhteen. Sitä hyvää aikaa jatkui, noin kuukauden..
3.12 järjestettiin konsertti, jonne en päässyt ja minne poikaystäväni meni kavereidensa kanssa. ja arvatenkin ryyppäsivät myös. Hän oli alkanut ottaa lähituntumaa pulloon useana viikonloppuna peräkkäin. Pitkän aikaa, jo kesällä tämä oliu alkanut, oikeastaan ennen kesää. Ja nyt oli jo joulukuu. Hänen tullessaan kotiin, istuin kotona ja koneella. tsättäsin hänelle jotain ja olin aika kylmä.. Lopulta sanoin: En jaksa sua nyt. Ja hän, alkoholia veressään alkoi siinä selittämään että miksi sitten puhuin hänelle.. Tajusin tietenkin heti miten tyhmästi olin sanonut ja yritin perua kaikkea. Mutta hän meni nukkumaan eikä antanut minun selittää. Hän käsitti sen niin että halusin panna kokonaan poikki. En nukkunut sinä yönä ollenkaan. 4.12.. se oli kauhea päivä. Aamupäivällä hän sanoi ettei jaksanut enää jatkaa. Olin masentunut, eikä hän ollut valmis ottamaan vastuuta elämästäni. Että jos ihmisellä ei ollut mitään muuta syytä elää kuin toinen ihminen pitäis hakea kunnolla apua ja saada hoitoa. se sattui. Tätä ennen olin sanonut hänelle että perun päätökseni, päätöksen olla viiltelemättä. Koska se mitä olin hänelle edellisenä iltana möläyttänyt koski minuun niin kovasti. Olin typerä. Sain maksaa siitä.

Sinä iltana, tulin kavereideni luota minne olin jo sopinut meneväni aikoja sitten. Päättäväisenä ja valmiina luopumaan elämästäni. Kuitenkin, olin pelkuri. en tehnyt sitä vaan palasin kotiini ja itkin koko loppuyön. aamulla menin kouluun, ja kuinka mukavaa olikaan, koska tuntimme olivat samassa kerroksessa ja vierekkäisissä luokissa. Olin täysin maassa..

No, nyt on kulunut noin kaksi kuukautta erostamme. Olen lopettanut käynnit psykiatrilla, valehtelin silmät kirkkaina kaiken olevan hyvin ja kieltäydyin jyrkästi tulematta enää paikalle vaikka hän soittaisi äidilleni. Masennuslääkkeitä hän yritti minut saada ottamaan, tai menemään lääkärille jolla olisi oikeudet reseptin kirjoittamiseen,En kuitenkaan saapunut milloinkaan paikalle. En pystynyt käymään siellä, koska poikaystäväni oli aina tukenut minua, sanonut välittävänsä ja rakastavansa. Ja olen heikko, kuten sanoin.. En pystynyt siihen. Nyt näiden kuukausien aikana. En ole nukkunut paljoakaan, ehkä noin 5h yössä. seitsemän on maksimi, eikä noin pitkä uni ole kuin heräilyä sängyssä. Olen taas ollut syömättä. Ei aamiaista, ei kouluruokaa. Illalla kasa ruokaa nälän tyydyttämiseksi, sitä jatkui vähän aikaa, nyt on kaksi viikkoa eletty ruoan jälkeen oksentamalla. jälleen kerran. Olen taas ihan lopussa, viiltelyn olin päättänyt jo lopettaa. Eilen sorruin siihen, tai oikeastaan tein pieniä, ohuita viiltoja kaulaani.
Punaiset jälet solisluideni päällä. vaikeasti peitettävissä.
Olen siis täysin maassa, en tiedä miten jaksan jatkaa. Kaikki vaikuttaa minuu niin voimakkaasti. Tämä ei ole teiniangstailua: ”poikaystäväni jätti, viillän ranteeni aukia ja kuolen. en koskaan saa ketään jne. jne.” Sairastan vaikeaa, pitkäaikaista masennusta, niin minulle on sanottu. Alan vihdoin tuntea että se olisikin ehkä totta. eikä keksitty juttu.
Mutta kuitenkin, minulla on perhe, ystäviä jotka tukevat, ruokaa, koulu menee niin että kyllä varmaan pääsen läpi kahdeksannesta, katto pään päällä. Minulla on paljon, mutta silti puuttuu kaikki. tarkoitus tälle kaikelle, syy jatkaa. En tiedä kuinka kauan enää jaksan jatkaa. Toivoisin että voisin olla vielä parhaan ystäväni tukena ja kokea vielä asioita elämässäni. Mutta yksinkö? Ehkä. Te varmasti tiedätte lukuisia syitä jatkaa, lopettaa valitus ja nousta ylös. Mutta tältä minusta tuntuu:

Kuin istuisin puussa, sahaten oksaa.
Oksaa jolla istun itse.
Varmasti, sahaten sen katki.
Kohta putoan.
Enkä pääse puuhuni enää takaisin.
Toisin sanoen, kuin tekisin tämän itselleni, mutta silti en tiedosta sitä.. ja kun huomaan sen, on liian myöhäistä, koska olen jo pudonnut.

Tämä oli minun tarinani, ja varmaankin se lähenee loppuaan kovaa vauhtia. Välillä kiihdyttäen, välillä hidastaen. En tiedä olenko tässä maailmassa vielä kuukauden kuluttua, tai viiden vuoden kuluttua. Vai päätänkö lentoni elämän taivaalla muutaman viikon sisällä..

Tämä oli varmasti pitkästyttävä pätkä luettavaksi. Mutta en ehkä kirjoittanut sitä siksi. Vaan saadakseni purkaa kaiken ulos… Eikä tuossa edes ollut kaikki mitä haluan sanoa, mitä minulle on tapahtunut. Saattaa vaikuttaa vähäpätöiseltä, mutta ei se todellisuudessa ole. Minä, minä joudun elämään tuossa elämässä. Itse olen tuon kaiken kokenut..

Voimia kaikille,
yrittäkää vain jaksaa vaikka olisittekin masentuneita<3
Kyllä se valo
vielä paistaa teidän tunnelinne päässä<3