Moikka! 🙂 Mulla on ihan samoja ajatuksia...Mietin että tarvinko sitä oikeasti vai onko tää kaikki vaan ohimenevää ja että ovatko ongelmani ns. liian pieniä siihen että ammattiapua hakisin. Ja en kanssa tiedä tulisiko siitä mitään että alkaisin tuntemattomalle puhumaan omista henkilökohtaisista ja vaikeista asioista. Ja itse olen 18 vuotias ja ei ainakaan varaa maksaa terapiasta ym.

Taitaa olla aika yleistä tuo, että miettii meneekö riittävän huonosti, että pitäisi hakea apua. Itse mietin monta monituista vuotta ennen kuin uskalsin hakea minkäänlaista apua. Pelotti, että mut nauretaan pois sieltä, siks ettei mulla olis mitään ongelmia, kunhan vaan valitan.

Sitä vaan vertaili itseään muihin, noilla menee "huonommin" ku mulla, eikä nekään viiltele eikä oo masentuneita, onhan mulla hyviäkin päiviä. Rupesi tuntemaan vaan syyllisyyttä siitä, että ei osaa elää niin kuin ihmiset. Viimein tajusin, että ei saa verrata itseään muihin. Jos ongelma tuntuu minusta suurelta, niin se sitten on sellainen. Ehkä se on sitä omien heikkouksiensa myöntämistä itselleen.

Jos yhtään tuntuu, että ei pärjää yksin, niin kannattaa pyytää apua. 🙂

Voimia sulle! 🙂🌻

Itsellänikin on nyt ollut jonkun aikaa ajatus että pitäisikö hakea apua.. Viimeksi tuossa muutama päivä sitten selasin jo numeroita, mutta jotenkin ahdistun jo pelkästä ajatuksesta soittaa sinne ja varata aika. En tiedä minne soittaa ja mitä sanoa. Tuntuu etten uskaltaisi edes astua koko paikkaan sisään.. Lopulta sitten tekstiviesti harhautti ajatukseni ja asia jäi hetkeksi muhimaan taka-alalle. Tänään taas tuli olo että tarvitsen apua. Kuinka te olette valinneet mistä haetta apua?

Rohkaistuin ja hain apua. vihdoinkin.
Soitin sinne TÄNÄÄN. Katsoin tvtä ja tajusin yhtäkkiä et mun on ihan oikeasti nyt vaa haettava sitä. Niimpä otin tuolta net-tuesta keskustelun esiin, jossa yhden näistä tukihenkilöiden kanssa olin jutellut avun hakemisesta ja sivun jossa numeroita oli.

Soitin eka nuorisopsykiatriselle osastolle, mutta sieltä neuvottii että mun pitää joko terkkarin tai oman lääkärin kautta hakea lähete sinne. Niimpä sitten paljoa miettimättä etsin terkkarin numeron käsiini ja soitin sille. Nyt on aika ens viikolle sinne terkalle. Pitäis sille vähän kertoa, että mikä on ongelma ja toivon et se sen lähetteen kirjottaa ilman et tarvii sen suuremmi avautua.

Tietoa sain siis täältä Tukinet:n tukihenkilöltä. Ja tosta ekasta kirjotuksesta on nyt aikaa ja huomasin että ei se odottaminen mitään auta. Asiat ei vaan enää korjaudu itsestään. Nyt ei sit auta ku toivoa et tuolla terkalla käynti laittaa asiaan potkua ja pääsen todella sinne avun piiriin.

Teille jotka mietitte pitäisikö, niin sanon että PITÄISI. Vaikka en ole vielä kenenkään luona käynyt niin koen silti että nyt sain sen tehtyä ja tää alkaa varmasti sujumaan tästä eteenpäin.

Ja vaikka ongelmat omasta mielestä toisten ongelmiin verrattuna tuntuis pieniltä, niin ne voivat olla henkilölle itselleen vaikeita. Ei tarvitse olla afrikan nälkää näkevä lapsi tarvitakseen apua. Ei tarvitse olla itsemurha-ajatuksissa kieriskelevä viiltelevä ( en sano tuota pahalla ! ) vaan riittää että on asioita joita ei itse saa käsiteltyä ja tarvitsee siinä ammattiapua.
Ja ei tarvitse hävetä, että hakee apua, kun ei siinä ole mitään pahaa. Ei sille vaan voi mitään että asiat lähtee alamäkeen.

Nyt ei kun ensi viikon odottelua.
Jaksamista teille kaikille ! Ja jos pohdit pitäisikö soittaa, niin eiköhä se ole jo tarpeeksi iso syy siihen soittamiseen. Jos et tee sitä tänään, niin tee se heti huomenna. Turha jäädä odottelemaan että ihme tapahtuu, se on aika turhaa.

VOIMIA KAIKILLE ! 🙂

Belive
Tottahan toki se arveluttaa, että pitäis omista ajatuksista puhua ventovieraalle, mutta ehkä se onkin vain hyvä juttu ? Pari vuotta sitten pelkäsin samaa, mutta kävin siellä koulu kuraattorilla eikä se ollutkaan yhtään paha juttu etten tuntenut häntä aikaisemmin. Ja jos ei ole varaa maksaa terapiaa, niin eikö Kelalta sais jotain tukea ? Kun soittaa (vaikka johkin sairaalaan ym) ja kysyy että mitähän tässä nyt pitäisi tehdä kun tarvitsisit apua, mutta kun ei ole rahaa, niin eiköhän ne ammattilaiset osaa neuvoa.

jescahoop
Muakin ahdisti ihan hulluna soittaa sinne ja pelkäsin et mitähä tästä tulee, mut mun kaveri rohkas et se on vaa ihminen niinku sinäki joka siel vastaa. Hyvinhä se menikin ja oli tosi mukava täti siellä vastaamassa ja neuvo hyvin.
Mullaki oli usein jo numero esillä ja kännykkä kourassa, sydän hakkas tuhatta ja sataa ja sit ajatus vaa jotenki karkas ja siirsin sitä soittamista, mutta eihä se mitään auttanut..Nyt sitten vaa yksin kertasesti otin sen puhelimen ja painoin 'soita'.
Kantsis ottaa ihan omaa rauhaa ja aika sille ko soittaa. Ettei oo muuta meneillää siinä ja toivoa ettei tuu tekstaria kesken kaiken ! 😀
Mutta edelleen kannustaisin soittamaan, ties kuinka hyvin ne asiat lähtis siitä rullaa.
Eipähä tarvis enää yksin olla ongelmien kanssa.

Ja tuo tukihenkilö laittoi mulle mun sivun, missä ois numeroita mihi voisin soittaa ja sit vaa valitsin yhden, koska kyllähä ne osaa toiseen numeroon ohjata soittamaan jos ei osunu ihan oikeaan. Et reippaasti vaan. Ja vaikka ihan terveyskeskukseenki, kyllä ne sielläki osaa hommansa.

Kiitos Hippo, kirjoitukses toi lisää varmuutta, että tein oikein soittaessani sinne. Ongelmat ovat ongelmia, olivat ne isoja tai pieniä.

Mulla on viimein varattu aika!!!! 😀 Aivan mahtava tunne. Ajattelin, että aloitan uuden keskustelun,mutta tulin viime hetkellä vilaisemaan mitä tänne kuuluu. Ja oli ilo huomata, että sinä Sivustakatsoja, johon samastuin heti aluksi, olet kanssani samalla viivalla 😀

Vaikka olen intoa piukassa, että sain vihdoin soitettua ja aika järjestyi, olen samaan aikaan kovin huolissani siitä, saanko kaiken tämän myllerryksen avattua jotenkin järkevästi vai menenkö tuppisuuksi. Kaikkien näiden vuosien vaikeneminen on luonut sisälleni sekaisin menneen ja solmussa olevan valtavan lankakerän, jonka minun pitäisi nyt avata ja tehdä siitä siisti uusi kerä. Löydänkö tapaamisen aikana lankakerän pään, josta avaaminen pitää aloittaa, vai vedänkö päämäärättömästi lankaa sieltä täältä ja homma menee vain sotkuisemmaksi? Vai turhaudunko ja nakkaan lankakerän olkani yli ja totean "kokeilen taas vuoden päästä uudestaan"?

Koska olen niin intoa piukassa, en pysty keskittymään mihinkään olennaiseen. Pitäisi tehdä opinnäytetyötä, mutta koneella aika menee kirjoittamisen sijasta kaikkien ptsd- ja raiskaus/hyväksikäyttö sivustojen etsimiseen ja lukemiseen (ptsd-forum.org on muuten mahtava sivusto, jos sinulla on todettu ptsd!!!). Viikko sitten oli kohtalainen kriisi vaihe, jonka avulla hain lopulta myös apua, mutta nyt masennus ja paniikki oireet ovat vaihtuneet tähän hulvattomaan innostukseen. Enkä taaskaan saa mitään tehtyä 🙄

Perheenjäsenen masennuksen vuoksi olen joskus istunut psykiatrin kanssa samassa huoneessa. Tai oikeastaan useammankin kanssa. Inhoan sitä heidän "koiranpentu-ilmettään", jolla he katsovat ja yrittävät viestiä, että kuuntelevat ja välittävät. Toivottavasti tällä terapeutilla ei ole samaa katsetta 🙂 Kaverini opiskeli psykiatriaa ja huomasin, että josskin vaiheessa opiskeluja hänenkin katseensa muuttui sellaiseksi kp-katseeksi. Opetetaanko heille se?! 😋

Jos vain muistan ja jaksan, tulen kertomaan miten eka kerta sujui. Toivottavasti siitä on apua jollekin, joka jännittää sen vihreän luurin painamista. Olisi kiva kuulla myös sinun Sivustakatsoja kokemuksia kun terapiasi on alkanut!

Upeaa takapajula !
Mulla samoja tuntemuksia: auttaako se ? Alkaako kaikki avautumaan ? Onko psyka tarpeeks pätevä ja huomaa mikä mua vaivaa vai onko se vaan sellainen ''jaa no voi voi ompas kurjaa''- tyyppi josta ei ole mitään hyötyä. Mä toivon et jaksan siellä käydä, kuhan nyt eka sinne pääsen, koska aikaahan se parantuminen vaatii.
Ja mäkin olin tosi innoissani ja kaikki meni hyvin, mut kuten normaalia, taas tulee sellanen mystinen 'ei jaksa ei kiinnosta ei huvita olen lihava olen tyhmä olen huono mulla ei ole elämää'- fiilis ! Sinänsä ihan hyvä et nyt tuli taas kakkafiilis ku mietin et kantsiiko sittenkää mennä ku meni jo ihan hyvin, mut näin se vaa menee.
Miks nää hyvät ja huonot ajat menee tälläi aaltoina ? Hyvää kuuluu ja sit pikku jutut musertaa sen taas huonoksi ja huonoa pitkän aikaa kunnes joku pieni hyvä juttu nostaa ylös taas hetkeks. se on tosi puuduttavaa.

Mulla ei onneks ole mitään koulujuttuja tai muitakaan mitä pitäs nyt tehdä, koska aika varmasti jättäisin ne tekemättä niin vakituisen perustelun ''ei kiinnosta'' nojalla.
Olen itse lähihoitajaksi opiskelemassa ja käyn lukiota siinä sivussa. Kovin rankkaa se ei ole, koska viime vuonna kävin koko vuoden pelkkää lukiota, johon kyllästyin ja päätin sitten vaihtaa paikkakuntaa ja opiskelupaikkaa. Lukiota oli kuitenkin niin vähän jäljellä et päätin ottaa kaksoistutkinnon. Katsoo nyt miten jaksaa sitä kun hiihtoloman jälkeen alkaa tosi tosi rankka jakso.

Kuten oon varmaa aikasemminki sanonu, niin en kellään psykiatrilla ym ole ollut. Vain koulukuraattorilla ja häntä ei kovin kummoista koiranpentu katsetta ollut.. Kaippa se tulee ihan luonnostaan, tosin noi mun ei sitä ole tehneet..
Mä itse olen ajatellut että suuntaan mielenterveys- ja päihdetyöhön ja ehkä sitten musta joskus tulis psykologi. Jostakin sain sen isnpiraation et sitä haluan tehdä, auttaa ihmisiä. Mut se ilme on varmaan just niinku sanoit niin sitä välittämisen osoittamista varten..KAtotaan millasen koiranpennun mää saan vastaani kunhan eka sen lähetteen jonnekkin saan! 😀

Ja ihan ehdottomasti ois upeaa kuulla miten eka kerta meni ja mitkä fiilikset siitä jäi! Ja kyllä aion tulla kertoo, mut voi olla et kestää vähän aikaa ennenkuin sen ekan ajan saan ku tulee tuo lomakin ens viikolla.

Edelleen: kaikki jotka harkitsette pitäisikö soittaa ja pyytää apua, niin kyllä kannattaa !
Voisi Garnier mainoksen tapaan sanoa: OLET SEN ARVOINEN 😉

Nyt se on takana. Siis eka kerta. Aamun yritin keskittyä kaikkeen mahdolliseen mikä ei muistuttaisi tapaamisesta. Matkalla yritin nauttia auringon paisteesta, mutta panikointi nosti päätään. Sydän hakkas niin, että meinasi tulla rintakehästä ulos. Mutta siellä sitten lopulta istuin! 🙂

Terapeutti oli kanssani aika saman ikäinen ja mukavan tuntuinen. Luulen, että seuraavalla kerralla/kerroilla voi tulla jopa tunne, että puhun kuin kaverin kanssa.

Ensimmäiset sanat olivat vaikeimmat. Hän tosin tiesi vähän mistä oli tullut juttelemaan ja aloitti puhumisen, ja vaikka hän sen "langan pään" minulle ojensi, oli siihen tarttuminen aluksi vaikeaa. Mutta sitten aloin vain päästelemään merkityksettömiä, irrallisia lauseita. yritin saada niihin jonkin yhteyden. "miten ihmeessä saan järkevästi tiivistettyä mitä kolmen kuukauden aikana tapahtui" kysyin itseltäni. Jossakin vaiheessa pölinäni välissä totesin, että vaikka pelkäsin, etten saa sanaa suusta, olin puhunut jo tauotta 20 minuuttia. Terapeutti vain totesi anna tulla vain mitä mieleesi juolahtaa. Ja sitä tuli. Pieniä asioita. Mitä pelkäsin. Mitä inhosin. Mitä yksittäisiä asioita tapahtui. Itkuhan siinä usein tuli. 😭 Mutta tulkoon! Nyt hoidetaan minua,turvallisessa ympäristössä, paikassa jossa voin huoletta avautua.

Reilun puolen tunnin päästä alkoi lauseet loppumaan. Terapeutti kirjoitti jo toista a4:sta. Hän alkoi pikkuhiljaa kyselemään jotakin ja kommentoimaan ja ehdottamaan. Mutta samalla antoi minun purkautua, jos jostakin asiasta tuli taas enemmän muita asioita mieleen.

Kaikenkaikkiaan kokemus oli todella hyvä. Olo oli tietenkin heikko sen kaiken tunteiden tulituksen ja itkemisen jälkeen. Oli omituinen tunne palata sieltä pienestä suojaisasta kopista ihmisten ilmoille. Kotiin kävellessä kaikki asiat pyörivät mielessä. ÄLKÄÄ MENKÖ AUTOLLA TERAPIAAN!!! Olin itse ainakin sen verran pyörällä päästäni, että oli hyvä olla vain jalkaisin liikkeellä. Aika oli aamupäivällä, joten olin puolen päivän jälkeen kotona. Sen jälkeen olen vain lukenut hyvää kirjaa sängyllä, syönyt jäätelöä ja nukahdellut pari kertaa. Nälkä alkaa tulla nyt vasta (klo 20). Mutta hyvä, että ruoka odottaa jääkaapissa vain lämmittämistä. Ruuanlaittoon voimat eivät vielä riitä. Onneksi ei ole lapsia! Kaikki kunnioitus teille, jotka painitte näiden asioiden kanssa ja hoidatte samalla lapset!!! 🙂🌻

Yhteenvetona voin sanoa, että terapeutin avulla langanpää löytyi, kerä jopa hieman selveni, mutta paljon on tietenkin vielä työtä edessä. Suosittelen. Ensi viikolla uudestaan. Toivottavasti saan silloin suustani vähän järkevämpiä lauseita 😉 Tsemppiä sinulle Sivustakatsoja oman "koiranpennun" saamisessa! Ja kaikille muille rohkeutta sen vihreän luurin painamisessa!!!

Mä kävin keskiviikkona terkkarilla. Kun piti se lähete saada sinne psykiatriselle osastolle.
No se siinä jutteli ja kyseli ja näin ihan ok. Kävi läpi ihan normi terveystarkastukseen kuuluvia juttuja ja sit kyseli et miks olin ylipäätään soitellu sinne ja näi.

Sano et oli aikasemmi laittanu lähetteitä sinne osastolle, mut ne oli tullu pumerangina takasi ja siirtyny sellaseen 'kolikkoon'. se on sellai mis kaks ihmistä tuolt kolikko yhdistyksestä tulee sinne terkan luo ja sit pitäs puhuu niille kolmelle. Mut sanoin et ehdottomasti vaan yks henkilö. Se ois aika ahdistavaa jos siin kolme ois tenttaamassa ! Se sit soitti sinne ja neuvotteli sen kolikko tyypin kanssa nii onneks se puhelime toises pääs oli viisas naine ja se sano et kuulostaa pitempi aikaselta et laita vaa lähete. Ku toi kolikko tapaaminen ois ollu vaa 1-5 kertaa. Noh sit se laitto lähetteen, et ei auta ku odottaa.

Meinas mulla monta kertaa tulla itku ku se rupes vanhempie erosta kyselee, mut en sit alkanu 'pillittää' ku koin et se ois ollu jotenki tosi typerää. MUt noh, ei auta ku odotella !
Mut ainaki toi meni ihan ok ja pystyin puhumaan niin josko se eka oikea tapaaminenkaa ei ois niin paha..

No niinhän minä sinne poliklinikalle lähetteen sain ja tnää oli eka aika.
Jännitti hurjasti ja aluks huomasin itte ku mun ääni oli sellai toooosi pieni ja hentonen ja sanoin kyllä tai ei ku se jotn kysy. Aluks itte selitti miten homma toimii et on pari alku näkemistä ja sit katotaan et miten jatko.
Noh sitten ku puhelias ihminen olen niin ku se kysy nii minä vastasin ja sitä asiaahan riitti. Joskus tuntu et putosin aiheesta mut ei se sitä haitannu. Selitin minkä itelle koin tärkeäks.

Ja ei, sillä ei ollu koiranpentu ilmettä! 😉 Kuunteli niin et sen näki ihan selvästi ja kyseli tarkemmin tai esitti lisäkysymyksiä. Lähinnä vähän pohjustettiin et miks oon täällä, mistä oon tullu, millanen perhe mul on ja millaset välit keneenkin. Sit miten päätin muuttaa toiseen kaupunkii opiskelee ja sit vanhempien erosta. Noh itkuhan siinä kesken jonkun jutun tuli, mut ojenti paperin ja odotti et saan ääneni takas ja sit jatkoin vaan.

Tosi hyvä kokemus, eikä ahdistanu sen aikana ollenkaan. Sille oli jotenki helppo puhua ku tuntu ainaki et se todella niinku välittää ja haluaa kuulla. Sit ku se ei mistään alkanu tinkaa vaa sain kertoa just sen verra ku tuntu hyvältä. Mukava keski-ikänen nainen, joten vähän helpompi kertoa ku esim. miehelle. Niin ja ihan psykologi koulutukseltaa vissiinki.

Sano jotenki '' sä oot tosi ymmärtäväinen isääs kohtaan ''. Ku selitin yhestä meidän riidasta ja sanoin et se varmaan vaa raivos ku oli väsyny ja stressaantunu ja näin.
En sit tiedä et oonko liian ymmärtäväinen vai oliko niinku positiivinen juttu.

Vähän mua häiritsi et piti joskus sellasen pikkusen pitemmän tauon ennenku kysy jotn. Et ku oli selittäny nii ehti tulla sellanen hissukka hetki jossa mietti et pitäskö viel jatkaa vai aikooko se kysyä jotn. Sit kans se et se aikalailla kahto koko ajan..Ei mitenkää kyyläävästi. Ite tuijottelin seiniä ja maisemaa ku ei huvittanu koko aikaa napittaa sitä sen pärstää 😀

Ja sit kans kysy alkoholista ja näi ku oon alaikänen, et oonko juonu ja näin. Sanoin et joo pari kertaa, vaikka nyt ku itte miettii niin iha liikaa. Et voisin vähemmänki juoda.
Sano se sit et ku oon viel alaikänen et jos havaitsee hengenvaaraa niin laki velvoittaa ilmottamaan siitä vanhemmille. Mut en usko et se nyt mitn kuitenkaa ilmottelee tai soittelee ja sano et ihan kaikki mitä siel puhutaan nii on vaitiolovelvollista eikä niistä saa kukaan kuulla, ellen anna lupaa. Sit khyl sano et ois hyvä jos jompikumpi tai molemmat vanhemmista pystyis tulee käymään siel. En sit tiiä siitä. Viimeks se ei menny kovin hyvin, mut jos se siit uusiks puhuu niin sanon sitte että ei oikein houkuta 😀

Mut sellai positiivinen kokemus ja uskon et khyl tää kaikki tästä nyt lähtee sit parempaa päin. Sovittiin kaks seuraavaa aikaa ja pyritään aina joka viikko näkee et saadaan homma käyntiin.

Tsemppiä kaikille joilla on jotaki vastoin käymisiä, khyl niistä viel yli päästään! 🙂👍

Vaikkei tänne kukaan enää ookkaa mitää kommentoinu niin aattelin viel raportoida tästä toisestaki käynnistä

Elikkäs edelleen tuntuu ihan hyvältä vaik ei ns. edistystä ookkaa tapahtunu..vaan eihän kahdessa tunnissa ihmeitä tehdä!
Mukava nainen..ihmettelen vaa et miksköhän se pitää sellasia hiljasia taukoja joka välissä. Pohtiikoha se mitä kysyis ku joskus ärsyttää ku en tiedä et vieläkö pitäis siitä sanoa vai aikooko se aukasta suutaan. Noh ehkä siihe ajan kanssa tottuu.

Kaippa tää tästä jotenki lähtee etenee ku ensin saadaan pohjustettua mun historia ja sit ruvetaan miettii et miten lähdettäis tilannetta parantaa.
Mut odottavaisin ja positiivisella mielellä jatkan siellä käymistä 🙂

Hei!
Näin äitinä ja juuri lapseni saattaneena psykiatrian osastolle pakkohoitoon haluaisin kysyä esim. Sinulta sivustakatsoja...Miksi et halua vanhempiesi tietävän?
Itsen olen tyttäreni takia potenut syyllisyyttä, että miksi lapseni ei ole kertonut minulle asioista mitkä häntä painaa....
Hän sanoo, että haluaa suojella minua. Mutta tämä tuska, joka minulla nyt on...on pahempaa tietää jälkeenpäin. Haluaisin ymmärtää!?

mamma66 kirjoitti 1.4.2011 16:15

Hei!
Näin äitinä ja juuri lapseni saattaneena psykiatrian osastolle pakkohoitoon haluaisin kysyä esim. Sinulta sivustakatsoja...Miksi et halua vanhempiesi tietävän?
Itsen olen tyttäreni takia potenut syyllisyyttä, että miksi lapseni ei ole kertonut minulle asioista mitkä häntä painaa....
Hän sanoo, että haluaa suojella minua. Mutta tämä tuska, joka minulla nyt on...on pahempaa tietää jälkeenpäin. Haluaisin ymmärtää!?

Olen pahoillani että olet joutunut kokemaan tuollaista. Sitä ei toivo kenellekkään. Rankkaa se on niin läheiselle kuin henkilölle itselleen.
Ensimmäiseksi kuitenkin sanon, että älä pode huonoa omaa tuntoa, että miksei sulle ole puhuttu. Se on ollut sun lapsesi oma valinta, jonka hän on tehnyt jonkun syyn nojalla. En usko että se on sinun vikasi.
On turha miettiä mitä olisi voinut tehdä aikaisemmin. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Tärkeintä onkin nyt tukea ja olla läsnä. Yrittää kertoa mahdollisimman paljon kuinka paljon hänestä välität ja että haluat auttaa. Voithan pyytää anteeksi ettet ehkä ole ollut niin paljon tukena kuin olisit voinut, mutta ethän voinut tietää kun ei hän sinulle kertonut.
On vaikeaa pysyä lujana kun kuulee asioista yhtäkkiä. Pitäessäsi huolta lapsestasi, muista pitää huolta myös itsestäsi. Asia on vaikea, joten katso että myös sinä saat apua. Kukaan ei jaksa moista asiaa käsitellä yksin. Eikä sinusta ole paljoa apua, jos murrut itsekkin yrittäessäsi liikaa. Onhan lapsesi nyt hoidossa, joten voit hieman huokaista helpotuksesta, apua on saatu. Kaikki kyllä järjestyy. Se vie aikaa ja voimia, mutta on varmasti sen arvoista. Älä pelkää siis itsekkään hakea apua kun tuntuu pahalta. Vertaistuki on varmasti tälläisessa tilanteessa hyvinkin toimivaa. Mm. täältä löydät varmasti ihmisiä joilla on samanlaista tapahtunut. Jos ei sopivaa keskustelua löydy, niin tee itse sellainen.

Nyt yritän omalta kohdaltani selventää, että miksi asiat ovat niinkuin ovat:

Oma kokemukseni asiasta: Haluaisin, mutta en vaan voi.
Mulla on hirveän huonot välit vanhempiin. Heillä on ollut riitoja useita useita vuosia ja olen jotenki saanut sellaisen päähän piston, etten halua rasittaa heitä yhtään enempää. Ja heillä on aina ollut omat asiansa, joten miksi heitä kiinnostaisi kun on niin paljon huolia muutenkin.
Nythän mun vanhemmat eros, eivätkä enää riitele. Rahat ovat kuitenkin todella tiukalla enkä halua kitistä omista fiiliksistäni kun heillä on omiakin ongelmia. Isälle on huono puhua mitään, koska hänellä on erittäin typeriä asenteita ja oon aina ollut sitä mieltä että isän mielestä itkeminen on säälittävää. Se myös herkästi puhuu asioista eteenpäin joten en luota tarpeeksi. Eikä hän ymmärrä..ollut hänellä niin erilainen lapsuus. Ja kyllähän se alkoholi vaikuttaa aika paljon. Miten luottaa ihmiseen joka vaan juo perheensä? Kyllä mä kuitenki tajuan ja nään kuinka paljon sitä sattuu, kun se näkee et mun on paha olla. En mä kuitenkaan voi sille mun asioista puhua, ne ei kuulu sille. Ei oo koskaan kuulunut.
Äidille en myöskään voi puhua. Sillä on ollut niin vaikeaa isän juomisen takia ja kaiken näköstä työuupumista, nii en halua senkään niskaan enempää kaataa. Se näkee kyllä mun läpi ja joskus sanonutkin ihan suoraan että kyllä se tietää ettei kaikki ole ok, mutta ettei voi auttaa jos en anna. Ja en mä anna. Ku mun asiat ei kuulu sille. Joskus ala-asteella kun olisin halunnut puhua tunteistani ym asioistani, niin äiti sanoi aina ettei ehdi tai jaksa. Niimpä mä lopetin edes yrittämästä. Enkä mä tänä päivänäkään koe tarvetta sille kertoa.

Joskus suuttuessani huudan ja mesoan, sanon asioita joista heil ei oo ollu aavistustakaan. Olen mm. huutanut että eivätkö he tajua että mä haluaisin vaan kuolla ku täällä on niin paska olla ja mikään ei tunnu hyvältä. En koe mitään tarvetta enää hengittää ja en onnistu missään. Onhan niide ilmeet ollu näkemisen arvoisia.

Mä en halua syyttää mun vanhempia huonosta kasvatuksesta, ei tää siitä johdu.
Meillä ei vaan puhuta tunteista. En oo sitä oikein koskaan osannut enkä osaa nytkään. Eikä meillä pyydetä anteeks, ikinä missään tilanteessa. Kiitoskin kuuluu niin harvoin, että toisinaan yllättyy todella kun sellaisen sanan kuulee. Eikä vanhemmat oikeastaan voi estää jos masennus ym on tullakseen. Vaikka mun porukat oiski kuunnellu mua enemmä nii en usko et se olis auttanu. Siihen liittyy kuitenkin niin paljon. Ja itsehän suljin heidät ulkopuolelle, tiedottomuuteen mun olosta. Turha niitä syyllistää kun itse heidät ajoin pois.

Ja se on sitä suojelua. Mä halusin vaa et mun porukat olis onnellisia. Yritin suoriutua koulusta niin hyvin ku pystyin. Podin useasti huonoa omaa tuntoa ku en tehnyt kotitöitä. Mutta kun en vaan jaksanut. Ja kaiken salasin. En itkenyt heidän nähden. Jos viilsin, niin tein sen niin etteivät he saa tietää. Rääkkäsin itseäni lenkkeilyllä ja rajoitin syömistäni, kaikki niin etteivät he huomaisi. Halusin olla parempi, kelvata heille.

Mä toivon että pystyn vielä jonakin päivänä puhumaan heille, niinkuin tulisi voida. En kuitenkaa usko että niin käy, joten en ainakaan pety jos en siihen ikinä kykene.
Se maailma missä mäkin olen käynyt, on yksinkertaisesti liian raaka kerrottavaksi. Mitä he voisivat tehdä, jos sanoisin että olen itkenyt itseni uneen satoja kertoja, koska tunnen olevani lihava, mitätön ihminen, josta ei ole mihinkään.
Kuinka voisin kertoa heille että olen raapinut jalkaani sanoja ja ollut kuin toisessa todellisuudessa sillä hetkellä.
En voisi kertoa että olen juoksuttanut itseni niin väsyksiin, että olen kotiin tullessa nukahtanut, koska olen niin uupunut. Kuinka selität omalle äidillesi, että haluat kuolla. Ettei millään ole mitään väliä ja pelkkä herääminen on kuin iskisi puukolla itseään useita kertoja.
Ei sellaista voi omalla vanhemmalle kertoa. Se on oma salaisuus. Vähän kuin bulimikko salailee oksentelua, salailee masentunut oloaan. Pitihän minun olla parempi, pärjätä, mutta epäonnistuin. Kuka kertoo epäonnistuneensa ? Ei kukaan. Tässä maailmassa kehutaan vain onnistumisesta, siksi peitämme sen mitä häpeämme, vaikkei siinä häpeämistä olisikaan.

Ja tiedän että vanhempani miettivät varmasti samoja asioita kuin sinä: miksi hän ei koskaan puhunut pahasta olostaan? Olenko niin huono kasvattaja ? Mitä olen tehnyt väärin ? ym. Se ei kuitenkaan johda mihinkään, itsensä syyttely. Toivon että vanhempani sen tietävät.
Näistä psykologi käynneistä tietää äitini. Isälle en ole vielä kertonut..tuskin kerron pitkään aikaan. Mutta ei äitikään tiedä kuin että käyn siellä kerran viikossa juttelemassa. Eikä hän ole kysellyt, kun tietää etten halua kertoa.

Hyvin paljon voimia sinulle ja jaksamista lapsellesi. Kaikki järjestyy kyllä, vaikka ei siltä välttämättä tunnukkaan. Älä syytä itseäsi ja muista ettet ole yksin ongelmasi kanssa.