Hei!

Mielestäni kirjoittamassasi on jo tarpeeksi syytä mennä psykologille. Kunnallisessa terveyskeskuksessa se ei maksa alle 18-vuotiailta mitään, joten rohkeasti vain ottamaan yhteyttä🙂

Minullakin alkoi niin, että peruskoulun viimeisenä vuonna uskaltauduin kuraattorille ja kävin kevään juttelemassa siellä. Menin lukioon ja seurasi noin puolen vuoden jakso, etten käynyt kenenkään luona juttelemassa. Sitten alkoi kuitenkin tuntua, että pakko saada keskustella jonkun kanssa ja varasin ajan nuorisopsykologille. Minulla todettiin lievä/keskivaikea masennus ja sain unettomuuteen lievän masennuslääkkeen, jota syön vieläkin.
Ensimmäisen psykologin kanssa en tullut toimeen ja huomattuaan sen hän sanoi ettei osaa minua auttaa. Kului muutama kuukausi ilman hoitosuhdetta, kunnes varasin ajan toiselle psykologille ja sen luona kävin juttelemassa kolme vuotta. Viime syksynä hän siirsi minut psykiatrian erikoislääkärin vastaanotolle, joka puolestaan ohjasi minut psykoterapiaan. Tällä hetkellä siis käyn psykoterapiassa juttelemassa kaksi kertaa viikossa psykologille ja välillä aina psykiatrille.
Tällä haluan sinulle sanoa, ettei tarvitse olla suurta syytä hakea apua. Kun pääsin hoidon piiriin, minulla on todettu muitakin oireita mistä en itse ole ollut tietoinen, esimerkiksi ahdistushäiriö. Sinullakin voi tietämättäsi olla muitakin oireita, joita et vain huomaa.

Varaa ihmeessä aika psykologille. Jos et tule hänen kanssaan hyvin toimeen, kerro se hänelle ja pyydä voisitko käydä jonkun muun luona. Psykologi kyllä yleensä tietää miten voi auttaa. Välillä voi olla vaikea käydä puhumassa mutta yleensä se helpottaa. ja aina voi lopettaa hoitosuhteen jos tuntuu ettei siitä ole itselle apua. Voimia pimeneviin iltoihin🌻🙂🌻

Sitten taas tulee päiviä, että kaikki onkin oikeastaan ihan ok eikä enää huvita ajatus sen avunhakemisesta. Tai tuntuu että teinpäs ison numeron taas kaikesta, vaikka tiedän että ne on vaa niitä hyviä päiviä, että huonoja tulee vielä.

Pelkään myös, että mulla todetaan todella olevan jokin ns. sairaus.
Kyllä mä tiedän, ettei kaikki mitä pääni sisällä käsittelen, ole ihan normaalia ja että on piirteitä masennukseen ym. mutta en siltikään halua että kukaan leimaa mua sairaaks. koska en mä ole ja silti tavallaan olen, ehkä en vain halua myöntää sitä. Enkä halua missään nimessä alkaa syömään mitään lääkkeitä. Tuntuu että sinne mennään vaa hakemaan nappulaa naamaan ku oikeasti tarvis juttelu apua..

Ja osaisinko puhua siellä ? Jotenki tuntuu, että häpeilen omia ajatuksia ja tunteita, enkä osaisi niistä kertoa. Tavallaan itsekkin tiedän mistä osa tuntemuksistani tulee, mikä sen aiheuttaa ja mitä asian parantamiseks vois tehdä, mutta en tee silti mitään. Tarvitsenko vain jonkun ulkopuolisen sanomaan että se johtuu siitä tai tästä, ja että sulla sellasia ja tälläisia oireita, kun tiedän ne oikeastaan itsekkin ? vaikeaa, mutta sinänsä houkutus kokeilla on suuri..

Jos et halua avautua heti niin voit avautua kaverillesi pikku hiljaa kertomalla lisää. Jos se alkaa käydä ystäväsi mielestä tylsäksi tai ärsyttäväksi niin sitten kannattaa alkaa hakea ammattiapua(Minä olen tätä mieltä.)🙂👍

no olen mä kavereille jotain jo kertonukki, mut en mä vois niitä ns. pahimpia asioita niille kertoo. et ehkä se nyt ois rohkaistuttava ja haettava jotaki kautta sitä ammattiapua.

Jos kahtelis viel ens vuoden puolelle, et jos edelleen jatkuu tällasena niin sitte alan tekee asian eteen jotain. Eiköhä loma mee iha hyvi ku saa vähä rentoutua ym.

kiitti vastauksista

ja lisää saa toki laittaa 🙂

Hyvä kun kirjoitit asiasta! Painin itsekin samanlaisten tuntemusten kanssa. Itselläni tosin "hyviä päiviä" on noin 90 % ajasta, mutta nuo loput ovatkin sitten täyttä helvettiä... Minua hyväksikäytettiin muuuutamia vuosia sitten työnanatajan toimesta. Muistot ja paha olo alkaa yleensä jostakin minimaalisesta asiasta, kuten hajusta tai tv:ssä sanotusta asiasta. Viimeksi kun minulla oli ns kriisivaihe, poikaystäväni patisti minua hakemaan keskustelu apua. Lopulta sain aikaiseksi sovittua paikallisen papin kanssa keskustelu tuokiosta, mutta sairastuin edellisenä iltana ja peruin aamulla tapaamisen. Kun sairaus oli vihdoin nujerrettu, oli kriisivaihe ohi ja maailma hymyili. Nyt en ole vain saanut aikaiseksi sovittua uutta tapaamista, sillä "eihän minulla mitään ongelmia ole" 😋 Eihän...? 😐

Olen myös niitä ihmisiä, jotka mielummin kantavat toisten murheita kuin avautuvat itse. Kuten sanoit, jos tähänkin asti on itse kaiken hoitanut, mihin sitä apua nyt tarvitsisi..? Ja kun se ensimmäisen sanan sanominen on se hankalin. Mistä aloittaisi? Kiinnostaako ketään oikeasti? Jos nyt on hyvä olla, minkä takia mennä varta vasten repimään sisusta vereslihalle? Mitä jos keskustelun jälkeen alkaa uusi kriisi nimenomaan keskustelun takia? Onko se kipu todella sen arvoista? Mennyttä en saa pyyhittyä, mutta auttaako se tulevaa? Tällaisia asioita pohdin pienessä päässäni...

Juuri samallalailla !
Heti kun tulee vähänkin parempi päivä, tulee ajatus : ''ei minulla ole tarvetta jutella enää, turhaa olisin mitn apua hakenut'' kunnes taas iskee paska päivä ja ajatus: ''olisi pitänyt uskaltaa''.
JA mielummi toisten, kuin omat ongelmat. Ehkä jotenkin sillä yrittää sivuuttaa niitä omia fiiliksiä ? 😐
Ja itsekkin miettinyt, kuten sanoit ''mitä jos keskustelun jälkeen alkaa uusi kriisi nimenomaan keskustelun takia?'' Niin pelkäänkin millasia fiiliksiä se keskustelu herättäis, sillä mä painotan aika paljon siihe ekaan tapaamiseen. Kävin tnä syksynä kerran koulun kuraattorille jutteleen, mutta sitä ei jotenki oikeasti tuntunut kiinnostavan. Kyselihän se ja otsa oli kurtussa parisen minuuttia, mutta ei siitä apua ollut. näinpä se kynnys mennä hakemaan apua on noussut. Avaisinko jälleen kipeät asiani jollekkin, josta ei edes ole apua ? 😑❓

Ja paljolti myös miettinyt, että mennyttä ei saa takaisin. Silti olisi jotenki purettava sen menneisyyden aiheuttamat jäljet.
Minulla painaa tänä päivänäkin eri asiat kun tuo vanhempien ero: se ei etene, vaan asuvat vieläkin saman katon alla ja se on yhtä riitelyä, huutamista ja haukkumista.😠 Yritä siinä sitten sovitelle edes jotenkin, vaikkei se edes ole minun tehtäväni. Kumpikaan ei kerro menoistaa tai tekemisistää ja olo on ku tietotoimistolla, jonka tulisi säilyttää salaisuudet ja silti kertoa tarpeellinen. Mitä saa kertoa ja mitä ei ? Etenkää ku äiti ei halua tehdä tiliä tekemisistään isälle millään tavalla. Vaikeuttaa elämistä, kun yritetään sopia kuka hakee, mistä ja milloin jos mennään kylään, kun ei saa toisen asioista kertoa missä menee ja minkä takia ei saa kyytiä sitä kautta.😠

Onneksi veli alkoi juuri seurustelemaan ja se piristää edes vähän. Myös kaverit, joita tämän syksyn ja viime kesän aikana kertynyt pistää miettimään että onneksi on oikeita ihmisiä jotka välittävät. 🙂
Ja onhan niitä hyviä päiviä. Kaikki on hyvin ku on talon ulkopuolella touhuamassa mutta kun astuu takaisin tänne kriisipesään niin ei ihme jos alkaa ahdistaa.

Sulle sanon että hae ihmeessä apua, sillä tiedämme kummatkin, että ns. ongelma/ pahat päivät ei poistu jos menneitä ei selvitä. JA uskon että se on sen arvoista. Ei sun ole järkeä kantaa sitä pahaa oloa mukanas, kun voit sen vaikkapa ammattiauttajan tai sen papin kanssa jakaa ja purkaa.
Niskasta kiinni ja uusi aika kehiin! Sitä tekee vaa itelleen hallaa jos ei hae sitä apua. On vain uskallettava. 🙂🌻
Oon hyvin pahoillani siitä mitä sulle on tapahtunut, ihan hirveää tuollainen ! 😞
Olet kuitenkin suht hyvin asian kanssa pärjännyt, mutta on niin iso juttu että olisi ehkä kuitenki syytä puhua siitä jollekkin. Sitä ei omassa päässä välttämättä osaa katsoa kuin yhdeltä kantilta.. Ja muutenkin asiasta puhuminen yleensä auttaa.
Hirveästi voimia ja jaksamista ison asian kanssa. Rohkaisen sua hakemaan sitä juttelu seuraa, olet sen arvoinen 🙂👍

Mulla on kans sama juttu. Olen miettinyt milloin hakeutua hoitoon. Mulla on kans kynnys avun hakemiseen aika iso, koska mäkin ajattelen "et on sitä pärjätty aikaisemminkin".

Paha olo sitten yltyi vaan ja kävin noin 3kk sitten päivystyksessä rajun ahdistuksen ja pahan olon takia. Siitä ei ollut mitään apua, sillä mut heitettiin päivystyksestä ulos sanoen etten ole tarpeeks kiireellinen tapaus. Sitten tuli itsetuhoiset ajatukset mukaan kuvioon ja hakeuduin terveyskeskuslääkärille, joka teki mjusta lähetteen psykiatrian takia. Jälleen kuitenkin tapahtui sama juttu: mua ei otettu hoitoon. Lähete tuli takaisin terveyskeskukseen.

Nyt tilanne on se, että suunnittelen itsemurhaa ja apua en uskalla enää hakea miltään taholta, kun aina mut hylätään. Tässä yhteiskunnassa on pahasti joku väärin. Toisia viedään pakolla pakkohoitoon ja jotkut eivät saa apua vaikka kuinka haluaisivat. 😞 😭

voi sinua homelo ☹️

todella typerää yhteiskunnalta !
Sun kannattas kuitenki vielä yrittää. tiedän että on hirveetä tulla hylätyks, mutta varmasti sullekkin löytyy joku joka kuuntelis. Mäne vaikka sanomaa että painut samantien narunpäähä jos eivät sulle apua löydä. en nyt kuitenkaa kehota mitää itsetuhoista tekemään, vaan yrittämään rohkeasti uudestaan, niin että varmasti tajuavat sun haluavan apua. Sulla on _oikeus_ saada apua. Luuletko että auttaisi täällä juttelu ? Tuolta nettituen kauttahan sulle vastattais ja saisit tukea edes täältä netin kautta. Muista myös että kriisipuhelimet on keksitty sitä varten, että niihin iha oikeasti voi soittaa jos tuntuu pahalta.

mua raivostuttaa just tuo ettei ole tarpeeksi kiireellinen tapaus. Pitääkö tilanteen aina antaa luisua niin huonoon jamaan että on kiireellinen ? ennaltaehkäsevä työ se on tärkeää. hohhoijaa suomen terveyspalvelut.

Jaksamista sulle ja koita muistaa että elämä on elämise arvosta vaikkei välillä siltä tuntus. Aina on joku joka välittää. eikä voi koskaan tietää kuinka ihanaa elämä voi olla vaik pari vuode päääst, jos nyt luovuttaa. uskon että taistelu on sen arvoista. itse en ainakaa ole katunut, etten silloin joskus päättänyt elämääni. meille kun ei ole annettu kuin yks mahdollisuus ja se ois käytettävä harkiten.

Itse hain ammattiapua liian myöhään. Mutta hainpahan lopulta kumminkin.

koruton kirjoitti 25.12.2010 14:40

Itse hain ammattiapua liian myöhään. Mutta hainpahan lopulta kumminkin.

no sehän siinä onkin, että milloin on liian myöhäistä. voiko apua hakea ns. liian aikaisin ?
mistä tietää onko tarvetta ammattiapuun ? hmmmh :/

kirjoituksesi on kuin omista sormistani. Tuntuu että omat ongelmat on liian pieniä että hakisi apua. Viiltely on tuttua aikaisemmin, ei enää nykyisin. Tilanne lähtenyt 3 luokan koulukiusaamisesta vanhempien eroon ja ongelmalliseen isäsuhteeseen. Muiden ongelmia kuunnellaan mutta omista ei uskalla kertoa. Täälläkin minua on ohjeistettu hakemaan apua. En ole tätä tukinettiä pidemmällä. Jollain tavalla haluaisi että joku muu tekisi sen aloitteen, ohjaisi oikeasti sinne johonkin josta lähteä liikkeelle. Mutta miten kukaan voi jos ei tiedä niitä syvimpiä ajatuksia? Jaksamisia. Toivon että löydät apua ja itsellesi sisäisen rauhan.

alexian90 kirjoitti 29.12.2010 3:56

kirjoituksesi on kuin omista sormistani. Tuntuu että omat ongelmat on liian pieniä että hakisi apua. Viiltely on tuttua aikaisemmin, ei enää nykyisin. Tilanne lähtenyt 3 luokan koulukiusaamisesta vanhempien eroon ja ongelmalliseen isäsuhteeseen. Muiden ongelmia kuunnellaan mutta omista ei uskalla kertoa. Täälläkin minua on ohjeistettu hakemaan apua. En ole tätä tukinettiä pidemmällä. Jollain tavalla haluaisi että joku muu tekisi sen aloitteen, ohjaisi oikeasti sinne johonkin josta lähteä liikkeelle. Mutta miten kukaan voi jos ei tiedä niitä syvimpiä ajatuksia? Jaksamisia. Toivon että löydät apua ja itsellesi sisäisen rauhan.

Aivan näin ! Jotenki se on vaa liia iso kynnys hakea apua ku tuntuu ettei ne omat ongelmat 'riitä'. Enkä minäkää tämän pitemmälle ole päässyt ja tuskin tulen pääsemäänkään. Jotenki ei vaa koe tarvetta auttaa itseään, mut toisia sitäki enemmä.

Itselläki huonot välit isään ja vaikka niitä tässä selvitelty ja asioista puhuttu niin joskus tuntuu etten edes jaksaisi enää yrittää. Tuntuu ku mulla ei olis ollu isää enää 5 vuoteen, miksi tarvisin häntä nyt ja silti tahtoisin takas siihe aikaa ku meillä oli viel yhteisiä juttuja.
Vanhempien erokin on erittäin rasittava kun äiti tanssii onnesta ja iskä haukkuu rytmissä. Saman katon alla ovat vieläkin ja iha perkeleestä koko touhu, vaan minkäs teet. Vielä pahimpaan aikaa joudun asumaan kotona työssäoppimisen takia..Josko tämä tästä hoen taas itselleni tietäen sen olevan turhaa..

Mä toivosin kans et joku muu tekis sen alotteen. En halua itse olla se joka sinne soittais ja kysyis aikaa tai jotn. Sitä paitsi mihin sitä oikeen soittaisi ja millaista apua saisi vai saisiko ollenkaa, onko tarpeeksi 'kiireellinen tapaus'. Toisaalta ei niin väliä kuka sen tekis, kuha tekis ja sais vaa sen avun jotenki. Mut kuten sanoit nii mistä sitä kukaan tietää tehdä jos ei siitä pahasta olostaan kerro. Äsh niin kovin monimutkasta.
Josko sitä vaa uskaltautuis jollekki sen verta kertoon, että se tajuis sitä apua ruveta hankkimaan kun ei itsestä siihen ole.. VAikka äiti onkin monesti todennut että sairashan minä oon ja hoitoon pitäs laittaaa, jollekki ammattilaiselle puhumaa. Se vaan lähinnä loukkaa vaikka totta onkin.

Sulle kans jaksamista ja toivon myös suuresti et säki saat apua, koska voisin sanoa tietäväni miltä susta tuntuu. Onneks on ees tää tukinet..

Siinä vaiheessa kun alat itse ajatella että tarvitsetko ammattiapua, luultavasti sitä tarvitset. Itse sain sitä liian myöhään ja asiat olivat jo riistäytyneet käsistä. Vieläkin keräilen hitaasti omia palasiani itsestäni. Tunnistan myös samanlaisia tunteita tekstistäsi mitä itse koin läpi ja ns. 'hyvät- ja huonot päivät' kyllä on tuttuja. Huonoina päivinä kun mistään ei tule mitään ja hyvinä on sitä mieltä että en mä mitään juttuseuraa tarvitse, kaikki on ihan hyvin. Ja vaikket sitä voisi peittää että käyt psykalla niin eihän sinun tarvitse kertoa mitä varten käyt. Eikä siitä avun hakemisesta ikinä helppoa tule, ei vaikka kuinka odotat. Kun taas odottaminen pahentaa oloasi. Yritä kerätä rohkeutta hakea sitä apua ennenku on sitten jo liian myöhästä, tsemppiä siihen ja muutenkin jaksamista sulle 🙂

Khyl mä nyt sit taidan rohkaistua ja johki soittaa. Ku tuskin se odottaminen mitää auttaa ja kun niitä huonoja päiviä on. En usko et ku viikon päästä muutetaan äidin ja siskon kanssa pois isän luota, että auttaako, koska välit iskään on kuitenki lähes tulkoot kokonaan poikki.
Nyt ku vaa tietäs mihi soittais ja millasta juttu seuraa kysyis. Ja khyl mä tavallaan tajuan että sitä tarviin, mutta en vaa osaa myöntää sitä ääneen. Ja jälkiä ei ole vielä käsiin ilmestynyt, joten on iha hyvä aika hakea,ennenku niitä alkaa tulemaan.

Mitenhä sitä sais ittesä oikeasti liikkeelle ja asian hoitoon..

kiitos kaikille vastanneille, hyvä tietää ettei oo yksin.

äässsh en mä saa aikaseks hakea apua. ei vaan tule mitää ku taas pari päivää ihan ok. perhana kai se on vaa luovutettava ja yritettävä jaksaa näin eteenpäin.

Työssäoppiminen perhepäivähoidossaki alko ja arki tuli vastaan karusti ja heräilen aamulla enne kuutta, joten väsymystä piisaa.

Asia jääköön nyt sitte kesken ku ei siitä vaan tule mitään. Eiköhä sitä jotenki pärjää..