Millään ei oo väliä....?
Oon ihan eksyksissä itteni kaa, en enää ees tunne itteeni, en ymmärrä ees omia ajatuksia. Ainut mitä tiiän, on tää mun olo, tää maailma missä elän. Mun maailmassa ei oo värejä, ei onnellisuutta, ei rakkautta. Haluisin taas joskus olla onnellinen, mutta en siihen pysty, en tässä maailmassa. Mutta onko sekään sitten oikee ratkasu? Tiiän että se on helppo ratkasu, ja tiiän että se on ainut keino millä saan rauhan. Mutta toisaalta, mitä järkee siinä ois? Ku ei musta muutenkaan oo enää jälellä ku pelkkä kuori, sisältä oon ihan tyhjä, kuollu jo valmiiks. Onko millään enää mitään väliä?
Voi, eyes, olen pahoillani, että joudut kärsimään noin! Toisaalta uskon, että vaikeudet voivat kasvattaa empatiakykyä... Hyviä, myötätuntoisia kuuntelijoita ei koskaan ole liikaa!
Ethän halua lopettaa elämääsi vaan päästä pois tuskastasi? Itsemurha olisi kaiken heittämistä traagisesti hukkaan. Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin. Siitä on hyvä jatkaa, että näet avun tarpeesi. Pyydän, että avaudut jollekulle luotettavalle aikuiselle. Avautuminen voi tuntua riskiltä, mutta kun kyse on elämästäsi, riskin ottaminen on sen arvoista.
Voimia!
Täytynee kirjottaa tänne nyt, kun pystyy taas pitkästä aikaa ajattelemaan vähän selvemmin asioita. Mutta siis, en oikein ymmärrä itteeni. Tai siis, en tunne itteeni yhtään onnelliseks, vaikka kaiken järjen mukaan varmaan pitäis. Mulla on käytännössä kaikki hyvin: on paljon hyviä kavereita, mulla on työpaikka inttiin asti ja opiskelupaikkaki jo valmiina, minne meen intin jälkeen. Eli kaiken siis pitäis olla hyvin ja mun pitäis olla onnellinen? Niin sitä itekin sanoisin, mutta asia ei oo niin. Kaikesta huolimatta en tunne itteeni onnelliseks. En tunne, että mulla ois elämässä joku ns. kiintopiste, joku, minkä takia haluan saavuttaa kaiken mitä oikeestikin haluan. Tuntuu että millään ei oo enää mitään väliä. Päivällä töiden jälkee tuun aina kotia, ja oon kotona koko loppupäivän tekemättä mitään, vajoon vaan masennukseen ja kylvän tyhmiä ajatuksia. Oon ihan jumissa tässä tilanteessa, ollu jo joku 6kk, ja se vaan pahenee. Välillä osaan ajatella selvästi, niinku nyt, ja asennoitua siihen, että tulevaisuudella on mulle paljon annettavaa. Mutta sit taas suurimman osan ajasta... En sit tiiä. En oikein tiiä mitä mun pitäis ajatella tai tehä. Nyttenki pystyn ajattelemaan vähän selvemmin, ku puhuin äske parin tunnin ajan yhen kaverin kaa ja purin mun oloo sille. Onneks on sentää joku jolle puhua, muuten en tiiä miten tässä kävis. Mutta tääki parempi olo on vaan hetkellistä, ihan varmana aamulla taas en jaksais millään nousta sängystä ja kärsiä taas uutta päivää, haluis vaan kuolla siihen. Sillon oisin onnellinen.
Moi mää oon 13.vuotias tyttö ja tunnen jotenki samoin mulla on paljon kavereita mutta se onki ainoo mun hyvä puoli.. oon ollu tänä vuonna lasten.psyk.kokovuorokautisella osastolla itsetuhoisuuden,masennuksen,symis,nukkumis ja kouluongelmien vuoksi! myös viiltelen mutta siitä teitää vain kaverit onneks.... mutta voimia sulle 🙂🌻