Päivät kuluvat ja ystävien ikävöinti lisääntyy. Pidän itseäni hyvin tasapainoisena ihmisenä, mutta eilen murruin täysin ja itkin itseni uneen. Syytin itseäni kaikesta, mikä ystävilläni oli mennyt pieleen ja että se olisi johtunut minusta. Ehkä osittain olikin, mutta tämä syyllisyydentunne on valtavan paha.

En halua aiheuttaa heille enää mielipahaa, vaikka tämä eristäytyminen sitä aiheuttaakin. Mutta mielestäni sekin on parempi, kuin aiheuttaisin heille mielipahaa päivittäin. En tiedä johtuuko se vain minusta, mutta haluaisin kuitenkin ajatella niin. Ystäväni ovat niin hyviä, etten haluaisi etsiä heistä vikoja. Kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen, mutta minä olen liian epätäydellinen. Enkö voisi vain olla normaali ihminen, jolla on hyvä elämä, sekä fyysisesti että henkisesti?

Huh, onneks et tappanut itseäsi! Tuntuu että olet kovin ankara itsellesi. ☹️ En usko että ystäväsi näkevät sinut niin huonona tai muuta. Kovasti voimia sinulle! 🙂🌻

Hei Deleki!

Viestissäsi on paljon selaisia hetkiä ja tunteita, joiden kanssa niin kovin moni kamppailee päivittäin. On epäreilua, että elämän pitää välillä olla niin kovin vaikeaa ja raskasta, vaikka kuinka ainoana toiveena vain olisi elää normaalia ja mukavaa elämää.

Miksi pidät itseäsi niin paljon huonompana kuin ystäviäsi? Olen varma että he eivät ajattele sinusta niin, vaan päin vastoin ovat juuri nyt surullisia ja huolissaan Ystävästään. Ystävyys ja toiset ihmiset ovat niin älyttömän tärkeä ja iso asia tässä elämässä, että jokaisesta kannattaa pitää kaikin keinoin kiinni. Ymmärrän kuitenkin tuon syyllisyyden tunteen, silloin on vaikea ajatella selkeästi, kun tuntuu että kaikki asiat kaatuu päälle, että on itse syyllinen kaikkeen mahdolliseen pahaan.

Deleki kirjoitti 5.7.2009 23:26
Enkö voisi vain olla normaali ihminen, jolla on hyvä elämä, sekä fyysisesti että henkisesti?

Tämä on hyvin tiivistettynä se, mitä suurin osa tämänkin foorumin kävijöistä kysyy. Uskon kuitenkin, että sinulla on kaikki mahdollisuudet saada kiinni tästä hyvästä elämästä, jota kaipaat.

En tiedä auttaako tämä mitenkään, koska olen ennenkin tästä puhunut mm. kuraattorille, psykiatrille ja terveydenhoitajalle. Omille vanhemmilleni en halua puhua, sillä he todennäköisesti järkyttyisivät asiasta. Heidän täydellinen malliopiskelijapoikansa kärsisi masennuksesta?.

Niin, vaikea sanoa saatko tästä sitä apua jota tarvitset. Sillä ihmisiähän me täällä vain olemme, samalla tavalla rikkinäisiä ja eksyksissä, kuin sinäkin. Joskus kuitenkin kaikkein paras apu maailmassa on tietää se, että ei ole yksin ongelmiensa kanssa. 🙂
Vanhemmat ovat usein tuskallisen sokeita lapsiensa oikeille ongelmille, tiedän kokemuksesta sen tunteen. Vanhemmilleen on liiankin helppo valehdella. Kuitenkin, tulee se hetki, kun kaikki selviää myös vanhemmille. Kannattaa päättää se, saavatko he sen muuten selville, vai kertooko asiansa itse. Loppujen lopuksi vanhempien rooli lastensa elämässä on kuitenkin tukea ja kannustaa.

Onpa mukavaa, että joku vastasi tähän. Fanny00 olet kyllä oikeassa siinä, että olen liian ankara itselleni, mutta jos jatkan ystävieni kohtelua tällä tavoin niin he siinä kärsivät enemmän kuin minä. Toivottavasti voisin muuttua siinä määrin, että ystävieni ei tarvitsisi kärsiä mitenkään. Joko ilman minua tai hyvällä onnella minun kanssani.

Mila en tiedä tosiaankaan. Pidän itseäni hyvänä koulussa ja töissä, mutta ystävieni silmissä näen itseni aivan surkeana. Ehkä olen kateellinen siitä, että heillä on kavereita, joita voivat tavata oikeasti joka päivä ja minulla ei. Olen yrittänyt itsekin saada ystäviä, mutta huonolla menestyksellä. Pienenä minua kiusattiin ylipainon takia, mutta nyt olen treenannut itseni kuntoon ja sen takia minua ei voisi kiusata, mutta aina ihmiset löytävät jonkun muun syyn.

En sitten tiedä tuosta, että olisivatko he minusta huolissaan oikeasti. Vaikka tämä onkin puolueellisesti sanottu minun suustani, niin en oikein jaksa uskoa siihen, että joku oikeasti välittäisi. Paitsi tietenkin Jumala.

Haluaisin kyllä pitää heistä kiinni. mutta nyt taitaa olla jo liian myöhäistä. Aikaa on jo kulunut 3 viikkoa, eikä kukaan heistä ole yrittänyt edes ottaa minuun yhteyttä. Se antaa syyn vain murehtia lisää, vaikka sekin on typerä syy loogisesti katseltuna.

Kyllä tiedän, että maailmassa on paljon muitakin, jotka ponnistelevat samanlaisten asioiden kanssa, mutta minun puhtini alkaa olla taas lopussa. Tarvittaisiin ns. "ystävä-energiaa", mutta en tiedä onko se mahdollista enää.

Kiitos teille molemmille, pieninkin juttseura helpottaa pahaa oloa.

Hei taas, ihana kuulla, jos jutustelu saa sinut voimaan edes hieman paremmin.
Se on todellakin totta, koskaan ei voi olla niin täydellinen, etteivätkö ihmiset löytäisi jonkin syyn nälviä. Erona näihin niin sanottuihin "normaaleihin ja onnellisiin" ihmisiin on se, että he pystyvät jättämään sellaiset kommentit ja arvostelut omaan arvoonsa. Jos taas itsetunto on hataralla pohjalla jäävät ne huomautukset väkisinkin kaivelemaan mieltä.
Kiusaaminen, se on asia joka pienissäkin määrissä jää kummitukseksi menneisyyteen ja vaikuttaa ihmiseen vielä pitkään. On oikeastaan vaikea ymmärtää miksi tämä maapallon viisaimpana itseään pitävä laji on niin hanakasti tuhoamassa ja sortamasa toisiaan, kun taas tuhannet ja tuhannet "alemmat" eläinlajit ymmärtävät että lauma on suurin turva ja rikkaus.

Sitä voi olla vaikea uskoa ja luottaa toisiin ihmisiin jos on tarpeeksi monta kertaa jäänyt jalkoihin elämässä. Mutta niin kauan kun uskoo edes Jumalan välittävän, on jotain mistä pitää kiinni, jotain johon turvata.

*Halaus* toivon todellakin että saat vielä sitä voimaa ja jaksamista sinnitellä eteen päin. Vaikka eihän se helppoa ole, yleensä ei edes kovin hauskaa. Itselläkin on niitä päiviä, jolloin kaikki vain tuntuu pahalta. Ei haluaisi kuin kuolla pois, tai saada edes jonkin pienen ja ohimenevän hetkellisen helpotuksen siihen tuskaan joka turruttaa ja samalla raastaa niin että tuntee tulevansa hulluksi.

Asutko yksin vai vanhempiesi kanssa? Jotenkin sain kirjoituksistasi kuvan, että et vanhempiesi kanssa, mutta saattaa olla että olen väärässäkin. Jotenkin vain suhteesi vanhempiisi tuntuu jäävän aika etäiseksi?

Hei taas

Paljon hyviä esimerkkejä ja kaikki aivan totta, mutta jotenkin minusta tuntuu etten ole koskaan valmis hyväksymään itseäni tähän maailmaan ja sen menoon. Asun kyllä vanhempieni luona ja olen läheisiä heidän kanssaan, mutta olen aivan yksinäni tämän asian kanssa. Elän lähes kokonaan muissa maailmoissa tietokoneen äärellä, joten ei sitä kanssakäymistä tule niin paljon kuin normaalisti luulisi.

Vaikka tiedänkin, että Jumala turvaa en silti jaksaisi elää eteenpäin. En sen takia ettenkö uskoisi, että kaikki voi muuttua vaan sen takia etten todellakaan vain jaksa. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus näyttävät kaikki synkältä. Mietin usein elämän tarkoitusta, mutta jollei ole tarkoitusta tai on sen saavuttanut jo, eikö voisi päästä oikotietä loppuun?

Tänään oli vaikea hetki töissä, kun eräs työkaveri tervehti minua. Muistin tämän täsmälleen samantapaisen tervehdyksen, jonka eräs ystävistäni tapasi tehdä kun tapasimme keväällä. Minun oli vaikea pidätellä tunteitani ja yritin vain olla hiljaa. Tämä työkaveri ihmetteli hiljaisuuttani ja käveli pois. En vain saa sitä mielestäni ja nyt oloni tekisi vain niin kovasti saada tietää jotain ystävistäni ja heidän voinnistaan. Samalla todennäköisesti pahoitin työkaverini mielen.

Kiitos taas, että vastasit.

Älä sano, ettei koskaan. Elämällä on paljon annettavaa, vaikka välillä tuntuu ettei pääsekään mihinkään. Sinä olet ihan samalla lailla tärkeä ihminen ja rakas läheisillesi, kuin kuka tahansa muukin. Ymmärrän kuitenkin hyvin tuon että tunnet olevasi yksin asiasi, ikäväsi kanssa. Niin minäkin olen oman ongelmani kanssa, vaikka kuinka olisi ihmisiä, joille voisi kertoa, jotkut asiat on vain pakko pitää sisällään. Salassa ja piilossa muilta.

Oikotie, niin ajatuksenahan se tuntuisi niin houkuttelevalta. Mutta toisaalta, tuleeko elämän olla suoriutumista paikasta A paikkaan B, eikö elämässä kaikkein tärkeintä olekin se matka. En usko että olet vielä saavuttanut kaikkea, mitä elämällä olisi sinulle antaa. Oma paha olo vain on todella vahva verho kauniiden asioiden edessä. Sitä näkee vain sen synkkyyden ja mustuuden jonka tuntee sisällään.

Älä murehdi työkaverisi puolesta, aina ei ole helppo pitää tunteita sisällään. Olit vahva ja varmasti kaveri unohtaa asian pian. Se on hassua, kuinka niin pienet ja ohimenevät hetket saattavat tuoda valtavasti muistoja ja tunteita mieleen, halusi tai ei.

Kerroit että olet olostasi puhunut ammatti-ihmisillekin, osaatko sanoa, mikset tuntenut hyötyväsi siitä? Hmm, luulen että voisin esitellä itseäni hieman, olenhan jo useamman kerran sinulle vastaillut. Olen reilun 16 ikäinen tyttö, asustan vielä syksyyn asti vanhempieni luona pienehkössä kylässä. Syksyllä sitten olisi edessä muutto opiskelemaan läheiseen kaupunkiin. Omistan omat luurangot kaapissa ja ongelmat myös, mutta eipä niitäkään ulkopuoloinen niin arvaisi. Kirjoitan ja luen paljon, se on yllättävän hyvää pakoa todellisuudesta. Koulussa olin pienempänä kiusattu myös, enkä sitten enää kiusaamisen jälkeenkään sopeutunut joukkoon samalla tavalla kuin muut. Hiukseni olen värjännyt tällaisiksi oranssinpunaisiksi, muuten en oikein osaa itsestäni mitään kummempaa kertoilla. Enkä nyt sitten tiedä onko tällä mitään väliä, että itsestäni selitän, jotenkin vain olo että onhan se mukavampi jotain tietää toisestakin.

Hei!

Taas kirjoitit, kuin suoraan ajatuksistani olisi otettu pala. Näen elämän lähinnä suoriutumisena, ainakin jos ei ole ystäviä. Tosin heidänkin kanssaan tuntuu, että minun pitäisi niin kauheasti yrittää saavuttaa jotain ja en tiedä miksi. Saattaahan se olla, että pahat asiat ovat verhona kaikkien hyvien asioiden edessä, mutta se verho on varmaankin betonia.

Tosiaankin ammattiapu oli sellainen kokemus, joka tuntui aivan turhalta. Tuntui kuin heillä olisi ollut jokin kaavake kädessä, johon kirjoitetaan ongelmat ja niiden perusteella katsotaan mikä voisi olla vialla. Mutta ihminen ei ole niin yksinkertainen ja se korostui kyseisen asian parissa.

16-vuotiaaksi kirjoitat aika ammattimaista tekstiä, ainakin omasta mielestäni. Puhuit tuosta, kuinka aivan pienet ja harmittomat asiat saattavat tuoda mieleen muistoja. Hiustesi värin kertominen toi heti mieleeni erään ystävistäni, jolla on samanlaiset. Tosin se ei ole sinun vikasi, ethän voinut tietää.

Voisin itsekin tietysti kertoa itsestäni. Olen reilun 17-vuotias kaksoistutkintoa käyvä opiskelija. Hiukseni ovat aina olleet keskipitkät, mutta viime viikolla leikkasin hetken mielijohteesta ne sileäksi. Olisiko tämä ollut mielenpurkaus tai jotakin vastaavaa, sitä en tiedä. Itse käytän aikani tietokoneen parissa pelejä pelaten, oma tapani paeta todellisuutta. Joka päivä kuitenkin käytän 2-3 tuntia treenaamiseen, yleensä sen jälkeen kun koneella olo tuntuu liian pahalta.

Hei

Ei sen ole väliä onko verho betonia vai ohutta harsoa, kumpikin erottaa todellisuudesta, jos ei ole mitään millä rikkoa sitä. Vain harva ihminen voi olla täysin luonnollisesti muiden kanssa, mutta se on tosiaan todella kuluttavaa joutua koko ajan suorittamaan. Kun koko ajan pyrkii johonkin ja yrittää kamalasti, ajattelee miten muut näkevät itsen, se vie ilon niistä yhteisistä hyvistäkin hetkistä.

Olen myös "saanut", lue: joutunut väkisin ottamaan vastaan, ammattiapua. Ensin kouluni terveydenhoitajalta ja sitten psykologilta. Terveydenhoitaja nyt oli niin sinisilmäinen, että se oli loppujen lopuksi aika harmitonta. Mutta kun jouduin käymään psykologilla, karussa valkoisessa huoneessa, istumaan kovalla tuolilla ja vastailemaan kysymyksiin. En ymmärtänyt yhtään miten se voi auttaa ketään, hautauduin hupparini sisään mahdollisimman syvälle ja purin alahuuleni verille. Hoin kerta toisensa jälkeen ääneti itselleni, "kaikki on hyvin", kai sitten ulos päin kuitenkin näytin kohtalaisen rennolta, koska sain psykologille syötettyä käytännössä kaikki asiat kaunisteltuina. "Olen ehkä mahdollisesti tosiaan saattanut olla hieman väsynyt ja poissa oleva, Mutta..." Aikuisia on yllättävän helppo huijata, varsinkin omia vanhempiaan.

Niin, en ehkä kuulosta ikäiseltäni, yksi syy sekin, miksen oikein sopinut luokkaani ja vain juuri ja juuri kaveripiiriin. Mutta ei iällä loppujen lopuksi ole niin suurta merkitystä siihen, millainen ihminen oikeasti on. Vuodet kohtelevat ihmisiä erilailla, joskus ne pakottavat kasvamaan, joskus antavat viipyä samassa tilassa ikuisuuksia.

Se on aika helppo lopulta karata todellisuutta erilaisiin maailmoihin, kuvitelmiin. Ja kuitenkin, ei aina ole edes mitään syytä paeta. Sitä voisi vain katsoa reippaasti eteen päin ja ottaa kiinni elämästään, siitä oikeasta. Fyysinen treenaaminen on sinänsä hyvä tapa kontrolloida itseään ja tekojaan. Ja kyllähän se usein tuo edes hieman paremman olon, vaikka rajansa kaikella.

~Mila~

Hei!
Olen samaa mieltä tuossa "pahan verhon paksuudesta". Se voi olla ohut tai paksu, mutta sitä ei voi rikkoa, jos ei ole keinoa. Pienempänä pystyin olemaan oma itseni ja nauttimaan muiden seurasta ja kaikesta muustakin. Harmi vain, että nyt en voi ja välillä tuntuu ettei mieleni anna minun.

Tosiaan ihmisiä on helppo huijata, jopa psykologia, jonka pitäisi olla oikea ihmistuntija. Mutta toisaalta ihminen on niin monimutkainen, että kaikista asioista voidaan olla eri mieltä. Nyt alkoi tuntumaan pahalta tuo omien vanhempien huijaaminen, mutta omasta mielestäni parempi kuin totuus.

Todellisuus on monialainen käsite, jota on tosiaankin helppo paeta. Mutta aina löytyy joku syy, aivan pienikin syy riittää. Minulle todellisuus on pakosti vääristynyt, koska näen asiat aivan liian usein negatiivisesti.

Tuntuu niin turhauttavalta, kun tietää ehkä mikä itseään vaivaa, mutta ei tiedä miksi se tapahtuu ja miten sen voisi korjata. Kokoajan haluiaisin yrittää ottaa yhteyttä ystäviini, mutta pelkään mitä he sanoisivat minulle. Epävarmuudessa eläminen on kyllä pahin mahdollinen asia, mutta en tiedä kestäisinkö kuulla minulle ei-mieluista vastausta.

Toisaalta en haluaisi ottaa yhteyttä ystäviini, koska minähän alunperin olin syy kaikkiin ongelmiin, enkä haluaisi aiheuttaa heille enää yhtään lisää harmia.

Lapsena pystyy olemaan mitä on, myös avoin ja rehellinen. Silloin ei ole vielä turtunut kaikkeen ikävään mitä näkee. Ei tarvitse pelätä muiden suhtautumista, kun vasta opettelee mitä on tulla torjutuksi tai jäädä syrjään. Silloin ei vielä tiedä, kuinka paljon ne asiat vielä joskus tulevat satuttamaan.

Luulen että jos vanhempasi tietäisivät olostasi, he toivoisivat sinun puhuvan heille. Tai edes toiselle. Sanat on joskus niin vaikea saada tulemaan ulos, on vaikea kertoa asioista joita on salannut pitkään, mutta lopputulos palkitsee.

Jos yhtään haluat niin ota ihmeessä yhteyttä ystäviisi. Kyllähän se vaatii rohkeutta ja tavallaan nöyrtymistä, mutta loppujen lopuksi mitä muka menettäisit enää? Nyt olet ilman ystäviäsi ja jos et ota heihin yhteyttä menetät heidät varmasti ajan kuluessa. Jos taas otat heihin yhteyttä saat mahdollisuuden myös voittoon. Kieltävä vastaus saisin maailman kaatumaan taas, eikö? Mutta etkö kaada sitä itse koko ajan, hitaammin vain, yrittäessäsi unohtaa ystäväsi.

Teet mitä tahansa, uskon että saat tilanteen selviämään. Pääasia on vain se, että teet jotain. Nyt olet ansassa tilanteessa josta et pääse mihinkään. Rohkeutta!
Käy miten tahansa olen täällä yhden viestin päässä.

~Mila

Hei Deleki!

Minä haluan auttaa sinut "kuiville". Seuraavan kerran kun mielesin tekee tappaa itsesi, hoe ääneen "Jeesus auta. Jatka tätä ääneen hokemista minuuttikausia vaikka monta kertaa päivässä. Se poistaa tehokkaasti kuolemantoiveet!

Minä tiedän sen siitä, että olen itse sairastanut masennuksen / ahdistuksen tai mikä lie olikaan. Mulla oli kans toiveita, että kuolisin. Joskus toivoin, että sikainfluenssa tarttuis minuunki ja pääsisin pois. Tuntui, että elämässä oli niin paljon ongelmia, ettei keksinyt keinoa miten niistä pääsee eroon muuten kuin kuolemalla. Ajattelin, että "Johan tätä elämää tuli nähtyä. Nyt sitä joutaa pois".

Minä pääsin kuopasta niin, että aloin etsimään Jumalaa elämääni. Olin niin pohjalla, että tuntui, että muu ei enää auta. Minä itse hoin ääneen (mitä kovempaa sen parempi) "Jeesus auta." ja koin sen toimivaksi. Sitä pitää hokea pitkään. Sen jälkeen pitää laittaa vaatteet äkkiä päälle ja lähteä jonnekki kylään. Ihan minne vaan kaverin / tutun / sukulaisen luo. Juttelemaan niitä näitä. Saa muuta ajateltavaa kuin kuolema.

Kun kävelet kotiin, rukoile mielessäsi Jumalaa auttamaan sinut ylös tästä kuopasta. Rukoile, että saat taas ystäviä ja avun ongelmiisi. Sano Jumalalle mielessäsi, että toivot kuolemaa ja sano, että auttaisi sinua heti paikalla.

Sen jälkeen ensimmäinen homma on katsoa lehdestä milloin omassa seurakunnassa on tapahtumaa. Itse menin naisten raamattu- ja rukousiltaan. Aloin käymään siellä kerran viikossa. Huomasin, että mitä epätoivoisempi olin, sitä enemmän etsin Jumalaa auttamaan minua ja sitä enemmän Jumala auttoi minua.

Pitkällä tähtäimellä se auttaa. Avussa voi mennä kuukausia, mutta se antaa loppuelämän suojan pahaa vastaan. Voi olla, että käyt puoli vuotta seurakunnan tapahtumissa, rukoilet, luet kirjastosta lainattua kristillistä kirjallisuutta. Ja huomaat, että "kasvat" hengen tietämyksessä pala palalta. Sitä sanotaan uudesti syntymiseksi. Kuoriudut niin ku vanhasta minästä ja tilalle tulee uusi minä, joka aloittaa elämän alusta puhtaalta pöydältä ja on onnellinen elämäänsä. Ainakaan ei tarvi pelätä, että masentuu joskus myöhemmin elämässä uudestaan. Vai tunnetko sinä ketään masentunutta uskovaista? En minä ainakaan. =)

Sen jälkeen kun olet valinnut lehdestä oman tapahtumasi, missä alat käymään ainakin kerran viikossa (sitä kautta saat muuten uusia kavereitakin. Minä sain ihan ystäviä, joille olen puhunut ongelmistani luottamuksellisesti) varaat ajan oman terveyskeskuksen mielenterveyspuolelle ja kerrot heille ongelmasi. Ja toivo lääkitystä. Itse syön tälläkin hetkellä Cipralex-nimistä lääkettä, joka auttaa ahdistukseen ja masennukseen. Syön sitä 15mg/vrk. Siihen ei jää koukkuun ja olo on syömisen avulla normaali, positiivinen, onnellinen ja toiveikas tulevaisuuden suhteen.

Mene seuraavana arkena diakonin / papin luo seurakuntatalolle ja kerro hänelle huolesi. Kerro kaikki mitä ajattelet, kerro kaikki mikä painaa. Diakoni tai pappi auttaa sinua. MInäkin otin yhteyttä diakoniin ja hän rukoili minun puolesta. Rukoilimme yhdessä.

Tiedätkö muuten, että jos kaksi tai useampi yhdessä sopii rukoilevansa jonkun tietyn asian puolesta ja rukoilevat, he saavat sen mitä haluavat? Eli teidän kannattaa diakonin tai papin kanssa rukoilla kaikkien sinua painavien asioiden puolesta.

Vapaa-aikanasi voit katsella TV7:ää netti-tv:stä. http://www.tv7.fi Se on kristillinen kanava. Erityisesti suosittelen sinulle ja kaikille muillekin masentuneille Parantava rukous-ohjelmia. "Ohjelma-arkisto" välilehden kautta voit katsoa vanhoja jaksoja vaikka nyt heti.

Mulla on paljon pahoja kokemuksia, erityisesti lapsena. On ollut alkoholismia, vanhempien eroa, henkistä ja ruumiillista väkivaltaa, seksuaalista hyväksikäyttöä, itsemurhia ym. "kivaa". Enkä olis millään selvinnyt niistä hengissä ilman, että tulin uskoon ahdistukseni kautta. Olisin varmaan tappanut itseni.

Nyt sitten kun tiedän reseptin, miten tullaan onnelliseksi ja päästään masennuksista, ahdistuksista, itsemurha-ajatuksista sun muista inhottavuuksista eroon lopullisesti, haluan tietenki auttaa muita, jotka vielä ovat "upottavassa suossa".

Minä sanon sulle, Deleki, rukoile nyt heti apua Jumalalta. Minä rukoilen sinun puolesta nyt heti. Sulla ei oikeastaan ole muuta kunnollista, lopullista keinoa päästä ongelmistasi eroon kuin usko Jeesukseen. Valitettavasti.

Ei edes kuolema voi auttaa sinua, koska itsemurha on ansa.

Muista mennä sinne diakonin tai papin luo ekana arkipäivänä jolloin et ole koulussa tai töissä! =)