Ei se kiikkuun heittäytyminen ole vastaus mihinkään, ainakaan elämän kannalta.

Olen ollut psykiatrisessa hoidossa yli 11 vuotta, ala-asteelta asti, ja vieläkin on säätöä lääkityksen kanssa. Osastolle olen menossa viidettä kertaa, onneksi vain muutaman viikon reissu tällä kertaa. Kyseessä on tutkimusjakso. Tutkimusjakso 11 vuoden jälkeen.

Älä anna periksi, etkä annakkaan koska tänne kirjoitit. Mieli on kehon orjana, ja jos aivokemia ei natsaa niin silloin mieli kärsii. Suosittelen meditaatiota taikka joogaa. Itse olen harrastanut meditointia jo useamman vuoden ajan, ja sen ansiosta Ketipinor (seroquel) on pudotettu 800-1000 millistä 450 milliin päivässä.

Kuinka paljon juot kahvia? Kofeiini on eräs vahvimpia laillisia stimulantteja ja kaikkien stimulanttienkin joukossa se nousee korkealle lähelle vahvimpia. Kofeiini altistaa vahvasti paniikkikohtauksille. Vaihdettuani kahvin tee:hen sain pudotettua paniikkikohtausten määrää puolella.

Ja vielä tuosta itsemurhasta... se ei vie mihinkään. Moni ystäväni on oman käden kautta lähtenyt mutta en ole huomannut heidän siitä pahemmin mullan alla hyötyvän. Elämä on ainutkertainen, ja siksi se kannattaa mielestäni katsoa loppuun asti.

P.s. Minulla on vahva rauhoittava lääkitys ja koen että siitä on SUURI apu. Onko sinulla?

Elämä on elämisen arvonen! ajateleppa lähimäisiäs,miltä niistä tuntuis jos tekisit sen? ihan kauhealta, ja tiedätkös mistä tiedän? koska itse olen kokenut tämän...ei sitä halua kellekkään tapahtuvan,erittäin hyvin tiiän miltä se tuntuu...Kokeileppa ajatella aina positiivisesti vaikka kaikki menis mehtään,etsi aina niitä hyviä puolia sillä kyllä niitä on.Vaikka eläminen ois kuinka vaikeeta niin ei se ittensä tappaminen mittään auta muista se!
Jaksamisia sulle! 🌻🙂🌻

Yhden läheltäpiti yrityksen rintaäänellä voin sanoa,että ymmärrän mitä tunnet. Mutta voin myös sanoa,ettei elämäsi tule aina olemaan pelkkää tuskaa. Sitä en sano,että kun se kerran onneksi muuttuu se sitä olisi aina. Ei, itselläni meni todella hyvin tuossa ja hei vaan! täällä sitä taas pohjamudissa pyöritään. Pahimpina ahdistuskohtauksina tunnen ajattelevani itsemurhaa,mutta tiedän nyt myös sen hyvän puolen elämästä. Nin ei minusta ole siihen..Hyvä voittaa.. Ei se silti tähän oloon auta..Kun ei tiedä koska helpottaa... Mutta ainakin tiedän, että joskus...

voimia 🙂🌻

kiitos vastauksista! <3

MentalGod,

en muuten tiennytkään, että seroquel ja ketipinor ovat käytännössä sama lääke 😮 uskomatonta. olen käyttänyt molempia ja luullut aina niiden olevan erilaisia.

juon kahvia ehkä noin neljä kuppia päivässä (tarkoitan sellaisia pieniä kuppeja). en osaa sanoa sitten vaikuttaisiko sen lopettaminen ahdistukseeni... itselläni ei ole paniikkihäiriötä, mutta pakko-oireita kyllä.

lääkärini määräsi minulle ketipinoria ahdistukseen jo yli vuosi sitten. pakko-oireet eivät ole kadonneet. sen lisäksi käytän cipralexia.

-ansku-,

olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan läheisen itsemurhan. vaikka onhan se ironista, että minä kaikista ihmisistä niin sanon, mutta se on totta. en halua kellekään mitään pahaa, ja ainut huono puoli itsemurhassa onkin mielestäni se, että sen tekijän läheiset kärsivät siitä.

valoisa,

puhut ihan asiaa... mutta pelkään, että oloni on ahdistunut koko loppuelämäni ajan. se on pahin pelkoni ja saa minut tuntemaan oloni epätoivoiseksi.

Vastaan viestiisi mitä olet itse kertonut minulle. =) Nämä lauseet ovat suoraan kopioitu teksteistä, joita olet minulle sanonut:

""""Masennus on sairaus, josta ihmisen uskotaan voivan päästä eroon. Siksi kukaan ei halua, että tapat itsesi. Uskon itsekin, että tie ulos masennuksesta on olemassa. Olen joskus toivonut kuolevani, kun oloni on ollut erittäin raskas. Kuitenkin olen päässyt tämän olon yli - lähipiirini ja ammattilaisten tuella. Siksi en voi suositella kellekään itsemurhaa. Oletko puhunut ammattilaisen kanssa ajatuksistasi? Itselläni koulunkäynti on huomattavasti helpottanut, kun olen puhunut omista jaksamattomuuden tunteistani jonkun kanssa. Itse olen hyväksynyt sen, että masennus nousee aina välillä pintaan, koska tiedän, että jokaisella ihmisellä on välillä raskaita kausia elämässään. Masennuksen tunteita ei kannata pelätä, ne ovat normaali reaktio siihen, että asiat eivät ole menneet niin kuin ne on suunniteltu. Mutta kelläpä meistä asiat aina menisivät suunnitelmien mukaan.

Minäkin mietin joskus, olisiko pitänyt tappaa itsensä silloin, kun todella tuntui siltä. Mutta kun nyt myöhemmin mietin elämääni, niin huomaan monia syitä, miksi ei olisi. Saatan olla masentunut ja ahdistunut, mutta olen kokenut paljon sellaisia asioita, joita en olisi kokenut jos olisin tappanut itseni. Esimerkiksi silloin kun halusin tappaa itseni, uskoin olevani niin epämiellyttävä ihminen, että "missään koulussa ei varmaan koskaan hyväksytä minua" ja "kukaan mies ei varmaan koskaan halua minua". Olen kuitenkin todistanut itselleni sen ajan jälkeen, että olin väärässä.""""

😉

"mitä järkeä elää jos on jo pitkään vihannut elämää eikä kukaan osaa auttaa?

jos on käynyt terapiat ja lääkehoidot ja kaikki ja silti vihaa elämää?

mitä järkee herätä aamuisin itkemään ja odottamaan kuolemaa?

miksei saa kuolla? "

ite oon miettiny niin sitä samaa. mitä järkeä? sit vaa aina löydän jotai miks elää viel. "et sais lopettaa sen hyvin ja nauramal" "viel toi viikko nii sitte" "tost kesäst on tulos paras, vast sitte" ja aina kuitenki huomaan et positiiviset ajatukset oli turhia. ei mikään noista asioista toteudu.
mut aina löydän jotain, sunkin pitäis. sun pitää elää jotta me saadaan kuulla sun tarina ja jatkaa sitä eteenpäin jotta me voidaan auttaa niit tulevaisuuden lapsia. sun pitää elää että tää maailma ois värikäs ja erilainen. ykskin ihminen vaikuttaa.

Ai täällä olikin vielä vastauksia 🙂

Kiitos, ihme12. Jännä miten asiat voivat parissa kuukaudessa muuttua. En muista, kirjoitinko tuon viestin sinulle ennen tämän viestiketjun aloittamista vai sen jälkeen, mutta nyt tämän 2012-vuoden puolella minulla on mennyt jo paljon paremmin.

En sano, etteivät itsemurha-ajatukseni olisi olleet todellisia, mutta päätin vain yrittää unohtaa ne ja jatkaa elämääni vaikka sattuisikin. Ehkä pidän itsemurhan sellaisena viimeisenä pakotienä, jos en jossain vaiheessa enää kestä olla täällä. Tällä hetkellä yritän vielä kestää.

Mä olen sellainen ihminen, että osaan kyllä lohduttaa muita ihmisiä ja antaa heille neuvoja, mutta omalla kohdallani asia onkin sitten ihan toinen. Ehkä se johtuu myös siitä, että sisimmässäni ajattelen pakko-oireitten olevan ehkä pahinta, mitä ihminen voi kokea. Olen monesti ajatellut, että voisin kestää vaikka mitä muuta kärsimystä, jos niitä ei olisi. Tiedä sitten, onko todella näin...

Kiitos, hole.

Olen todella tehnyt töitä sen eteen, että voisin paremmin. Olen muuttanut itseni erilaiseksi kuin ennen (sikäli kuin se on mahdollista), uhmannut pelkojani ja käynyt terapiassa. Silti tällaiset ajatukset nousevat joskus pintaan.

Itse asiassa lopetin terapiassa käymisen tammikuussa. Se taitaa olla yksi suurimmista syistä siihen, että voin nyt paremmin. Olen nyt lopettamassa lääkehoitoanikin. Aion tästä lähin suhtautua varauksella kaikkeen psykiatriseen hoitoon, sillä omalla kohdallani se ei ole tuottanut toivottua tulosta.