Mikähän minua vaivaa
Hei.
Kylläpä on vaikeaa aloittaa, mutta eiköhän se tästä. Vaikeaa tässä on se, että en tiedä mistä ongelmastani aloittaa, niissä ei tunnu olevan alkua eikä loppua. Tällä kirjoituksellani pyrin löytämään ihmisiä, joilla olisi samankaltaisia kokemuksia, tai käsitystä siitä, mikä minua vaivaa tai ohjeita siitä mitä minun tulisi tehdä.
Listaan ongelmiani nyt ranskalaisilla viivoilla, se ehkä selkiyttää (?) asiaa.
-olen 19 vuotias tyttö
-olen kasvanut alkoholistiperheessä ja muuttanut viime syksynä omilleni
-mielenterveyteni ei ole ikinä ollut kehuttava
-olen etsinyt hoitoa moneen, moneen otteeseen, mutta sitten kyllästyn kun minusta alkaakin taas tuntumaan että ei minussa mitään vikaa ole. (Hyvänä kautena todella uskon niin, pahana taas uskon olevani seinähullu.)
-söin jopa masennuslääkkeitä puolitoista kuukautta, mutta lopetin koska niistä tuli niin huono olo ja melkein yritin tappaa itseni. En mennyt kontrollikäynnille lääkäriin.
-olen yrittänyt itse miettiä mikä minua vaivaa, ja lähimmäksi oireitani vastaa epävakaa persoonallisuushäiriö. Tunnistan itsessäni kahdeksan kymmenestä oireesta. Tiedän, ettei itse ole kukaan häävi diagnosoimaan itseään, mutta kaikista niistä mielenterveyden häiriöistä se ehdottomasti vastaa eniten tilaani. Ja enemmänkin haluaisin vain jonkin määritelmän sille, mikä minua vaivaa.
-En osaa puhua ääneen ongelmistani, vaan mykistyn. Koulukuraattori luuli että olin häneen suuttunut, kun en saanut sanaa suustani. Yläasteella kävin myös sellaisen ärsyttävän psykologin juttusilla, joka ei tajunnut mitään mitä hain takaa. Tämä ongelma on toistunut joka ainoa kerta kun olen yrittänyt hakea apua, ihan kuin ihmisillä ei olisi ammattitaitoa tai tietämystä asioista. Ainoa vastaus mitä tarjotaan on masennus ja siihen lääkitys ja sillä hyvä, tai että ”nuoruus se vain on vaikeaa aikaa”.
-Pahimipia ongelmistani on se, etten tiedä yhtään, mikä tai kuka olen. Se vaihtuu hetkittäin, päivittäin. Olen joka ihmisen seurassa erilainen. Ja olen suunnattoman vaikutuksille altis. Jos vaikka katson jonkun elokuvan, minä muutun yleensä joksikin sen hahmoksi, enkä voi edes itse sille mitään. Ajattelen niin kuin se ajattelisi, pukeudun ja käyttäydyn. Välillä en edes tiedosta sitä, välillä se rasittaa valtavasti. En jaksaisi olla enää ihmiskameleontti, mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, millainen oikeasti olen. Jos joku vaikka kertoo minulle, että minä olen sellainen ja tälläinen, uskon häntä täysin. Toisaalta tuntuu, että kukaan ei ikinä voi tuntea minua sellaisena kuin olen (enhän edes itse tiedä sitä), toisaalta taas jokainen muu kuin minä tuntee minut paremmin (sillä enhän minä itse siitä tiedä).
-Usein minusta tuntuu, ettei minua ole edes olemassa, tai että olen vankina ruumiissani. Minua ahdisti ennen paljon, mutta nykyään en tunne edes sitä. Tuntuu kuin olisin sisältä ontto, pelkkää muovia, kelopuu. Olen olemassa vain muiden kautta, ja kärtän muiden hyväksyntää. Meikkaan vahvasti ja käytän paljastavia vaatteita, vaikka en oikeastaan edes haluaisi. Saan tyydytystä siitä että saan miehet katsomaan itseäni ja ihailemaan minua. Toisaalta se samalla masentaa, koska tiedän etten ikinä saa mitään sen läheisempää. Minä elän niillä katseilla.
-En ole koskaan seurustellut, en ole edes harrastanut koskaan seksiä. En tiedä mitä haluan, mistä ja kenestä pidän, jos pidän. Minulla on vaikeaa erottaa, milloin pitäisin oikeasti jostakin ihmisestä ja milloin vain haluaisin tehdä häneen vaikutuksen. En tiedä edes haluaisinko harrastaa seksiä. Totta kai ruumiini haluaisi, mutta muuten ajatus ällöttää. En kestä läheisyyttä, en edes halaa koskaan ketään. Olen miettinyt kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja siitä, mitä voisin olla, mutta mielipiteeni vaihtelee. Voisin olla hetero, lesbo, biseksuaali, aseksuaali, transseksuaali. Eikä minulla ole hajuakaan siitä, mitä oikeasti olen.
-Minulla on ollut kausia, jolloin olen tuntenut olevani väärässä kehossa ja että minun kuuluisi olla mies. Ne kyllä menevät ohitse, mutta en ole ikinä kokenut itseäni jonkin sukupuolen edustajana. Olen antanut niiden asioiden vain olla. Muistan, etten pienenäkään ymmärtänyt koko asiaa, enkä ikinä leimautunut äitiini. Sen sijaan halusin olla kuin isäni, ja odotin sitä päivää, että saisin ajaa partaa. Mutta en usko että olisin onnellinen vaikka vaihtaisin sukupuolta ja se olisi aivan liian vaikeaa.
-Aika ajoin viiltelen itseäni. Teen niin kuin painostava tyhjyyden tunne on liian voimakasta kestää, ja myöhemmin häpeän haavojani. Ajattelen myös itsemurhaa päivittäin, mutta vain kun on huono olo, en tiedä haluaisinko oikeasti kuolla. Tuskin, mutta ajatuksesta on vaikea päästä eroon, se puskee esiin kaiken aikaa. Minusta tuntuu kuin sisälläni olisi vain suuri tyhjyys, jota yritän täyttää. Kuvittelen aina että tupakka auttaa siihen, mutta eihän se sitä poista. Sillä tapaa itsemurha tuntuu parhaalta ratkaisulta.
-Minulla on vaikeuksia mielialojeni kanssa. Yritän olla kaikille ”kavereilleni” kiltti enkä sano (yleensä) vaikka aihetta kyllä olisi. Perheeni taas melkein pelkää minua, sillä saatan saada pahojakin raivokohtauksia, varsinkin jos porukat ovat kännissä, ja varsinkin äitiäni kohtaan. Olen hyökännyt kimppuun pariin otteeseen, mutta kyllä minuakin on lyöty, että se siitä. Minusta tuntuu, ettei minulla ole oikein oikeita ystäviä, ja tunnen itseni usein yksinäiseksi. En voi sanoa mitään henkilökohtaista ”ystävilleni” enkä ”perheelleni” koska minun on pakko esittää vahvaa. Ei minun ystävilläni tule edes mieleenkään kysyä mitä minulle kuuluu, kun on kiire selittää omista ongelmistaan. Muut ”kaverit” vain kohtelevat huonosti ja olen heille vain joku hätävara jonka kanssa olla jos ei ketään parempaa seuraa ole. Olin ylpeä itsestäni viime syksynä kun tuntui että sain monta kaveria, mutta olen katkaissut välit oikeastaan heistä kaikkiin, kun ei heitä oikeasti edes kiinnostanut minun seurani.
-Minulla ei ole juuri harrastuksia, enkä todellakaan tiedä mitä haluaisin tehdä. En osaa tehdä suunnitelmia. Sanoin asunnon irti, ja minulla pitää muuttaa pois kuun loppuun mennessä, vaikka en edes tiedä minne. Valmistuin nyt keväänä lukiosta ja haluaisin pois tästä kaupungista, koska olen asunut täällä aivan liian kauan ja olen niin tympiintynyt koko paikkaan että en kohta kestä enää. En tiedä vain minne mennä, tai mitä tehdä. Töitä kai, koska en hakenut mihinkään opiskelemaan, kun ei mikään oikein kiinnostanut.
Tulipa paljon asiaa kun pääsi vauhtiin. Ja eihän tällaisen satunnaisen tilityksen perusteella voi sanoa oikein juuta eikä jaata, mutta jos joltain löytyisi vinkkejä/samankaltaisia kokemuksia niin olisin kiitollinen. 🙂 Kiitos jos jaksoitte lukea.
Moi MaryLennox! 🙂
Viestiäsi lukiessani tunsin samaistuvani siihen välillä todella voimakkaastikin. Välillä taas tuli tunne, ettei minulla ole mitään syytä valittaa, ja tunsin jopa syyllisyyttä siitä, että tunnen samoin kuin sinä, vaikka minulla ei olekaan niin paljoa ongelmia... 😟
En keksi muutakaan tapaa aloittaa, joten kerron vähän itsestäni. Olen myös 19-vuotias tyttö, enkä osaa puhua asioistani muille. Usein tuntuu, että kaverini haluavat vain kertoa omista asioistaan, eikä heitä voisi vähempää kiinnostaa minun ongelmieni kuunteleminen - aivan kuten kuvailit viestissäsi. Toisaalta usein syytän itseäni, kun en osaa kertoa asioita oikealla tavalla tai vain alkaa kertoa heille. Omista ongelmista puhuminenhan on luottamuksen osoitus.
Toinen asia, mihin viestissäsi samaistuin, on se, ettei tiedä, kuka on. Tähän ongelmaan olen törmännyt miettiessäni mitä haluan tehdä työkseni tulevaisuudessa. Kävin jopa ammatinvalintapsykologilla ja tein persoonallisuustestiä aivan järjettömän pitkään, sillä tajusin kadottaneeni itseni. Nyt testin tulokset olivat melkein päinvastaiset kuin kolme vuotta sitten! 😀 En todellakaan tiedä, miten voi tutustua itseensä ja "miettiä", mitä haluaa. En tosiaankaan tiedä, mitä haluan - elämältä yleensäkään. Ei varmasti tule yllätyksenä enää, että päätösten tekeminen on minulle äärimmäisen vaikeaa...
Kun ei ole varsinaisia keinoja ns. tutustua itseensä, kannattaa ehkä olla murehtimatta liikaa. Ei kannata ylianalysoida itseään ja tarkkailla tekemisiään ja ajatuksiaan koko aikaa. Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty... Itse olen nyt kesälomalla yrittänyt tehdä kaikkea spontaania ja kaikkia niitä asioita, mitä itse haluan ja mitkä tekevät minut iloiseksi.
Yritä kuitenkin olla mahduttamatta itseäsi johonkin muottiin tai lokeroon. Sinun ei tarvitse olla esimerkiksi "iloinen" tai "puhelias" luonteeltasi, vaan voit olla sellainen, kun sinusta tuntuu siltä. Ja kannattaa muistaa, että ihminen on erilainen eri ihmisten seurassa (tämä on asia, jonka hyväksymisessä on minulla mennyt paljon aikaa... 😀 ). Jossain porukassa huomaan olevani puhelias ja porukan "pelle", toisessa taas varautunut ja lähinnä kuuntelen. Väkisinkin ihmisille tulee eri rooleja!
Suosittelisin, että hakisit nyt välivuodeksi töitä, ja saisit kerättyä rahaa ja samalla mietittyä, mitä haluat tehdä. Itse olen ajatellut nyt pitää välivuoden ja vain tehdä paljon kaikkea, hankkia uusia kokemuksia, jotta opin tuntemaan itseäni paremmin.
Viestistäsi päällimmäisenä minulle jäi tunne, että suurin ongelmasi on, ettet tunne kunnolla itseäsi etkä tiedä mitä haluat. Tässä olen äärimmäisen huono neuvomaan (koska itselläni on sama ongelma 😋 ) mutta olen ajatellut alkaa kirjoittamaan päiväkirjaa tuntemuksistani ja ajatuksistani. Runoja olen aina kirjoittanut, ja huomaan sen auttavan aika paljonkin. Itselläni kaikista eniten on kuitenkin auttanut unien tulkinta. Älä käsitä väärin, en usko enneuniin tai muuhun yliluonnolliseen hömppään, mutta unethat ovat aivojemme tuotteita, joten olen huomannut niiden olevan tehokas keino olla yhteydessä syvimpiin tunteisiini. En kyllä tiedä toimiiko tämä kaikilla. Itse olen aina nähnyt voimakkaita unia, usein aivan kamalia painajaisia...
Toivon todella, että tästä oli jotain apua ja ettei tämä mennyt aivan vain minusta itsestäni puhumiseen! On vain helpompi puhua asioista esimerkkien kautta. Yritin myös kertoa, miten itse olen saman ongelman ratkaissut/yrittänyt ratkaista, jotta saisit kokeilemisenarvoisia vinkkejä 🙂 Olisi kiva kuulla vielä viestini herättämiä ajatuksiasi. Voimia 🙂🌻
Hei!
Kiitos viestistäsi, siitä oli todella apua! 🙂 Et arvaa (tai ehkä arvaatkin, heh) miten lohduttavaa on pelkästään tietää, ettei ole ainoa, jolla on samanlaisia ongelmia. Välillä nimittäin tuntuu kuin olisi toiselta planeetalta, kun kaikki muut osaavat tehdä suunnitelmia, pariutua ja ylipäänsä "elää" - ja minä en edes tiedä kuka olen.
Huomaan myös itsekin syyttäväni itseäni siitä, jos en osaa puhua kavereilleni ja pelkään kaiken aikaa, että en ole jotenkin tarpeeksi "kiinnostava". Toisaalta tiedän että se on tyhmää. 😀 Olen ajatellut, että ne kaverit, joilla ei ole aikaa ja joita ei kiinnosta, eivät yksinkertaisesti ole sen kaveruuden arvoisia. Mutta on todella vaikeaa itse "hyljätä" kavereita, kun ei haluaisi olla ilkeä ja toisaalta pelkää jäävänsä ihan yksin.
Lisäksi minulla on ongelmana vielä tuo valikoiva mykkyys aina kun pitäisi sanoa jotain henkilökohtaista - minä en kerta kaikkiaan pysty puhumaan. Olen miettinyt että pitäisi varmaan oikeasti saada ammattiapua, koska esim. nämä emootio-ongelmat ovat aika pahoja ja voisi avautua enemmän tämä oma "persoonani". Mutta kun en osaa puhua ääneen! Tämä on siis monta kertaa todettu eri psykologien yms. juttusilla, joista kaikki luulevat ettei minua kiinnosta yhteistyö. Tämä on kyllä vähän kinkkinen ongelma, mutta jos sinulla olisi ajatuksia, niin arvostaisin! 🙂
Kiitos hyvästä neuvosta, minä tosiaan ylianalysoin itseäni. 😀 Toisaalta olen spontaani jo nyt, vähän liiankin kanssa, mutta huonoissa asioissa: saatan ratketa ryyppäämään viikolla tai tuhlata kun ei oikeasti olisi rahaa...
Itsellä on myös vaikeuksia hyväksyä sitä, että on erilainen eri ihmisten seurassa. Toivoisin vain, että muuttuminen ei olisi niin radikaalia ja sitä ei tapahtuisi niin paljon. Tavoitteena haluaisin olla kokonaisempi. 🙂
Taidan tosiaan nyt välivuotena tehdä töitä ja toivoa, että hahmottuisi vähän se, mitä haluaisin tehdä. Toivon samaa sinulle! 🙂
Olen kirjoitellut myös päiväkirjaa joskus, ja tavallaan siitä on apua. Toisaalta yleensä vain seuraavana päivänä revin edellisen päivän tekstit, kun ne ovat niin kauheita. 😀 Ja uskon kyllä unien voimaan, pitäisi varmaan pitää unipäiväkirjaa niin unia alkaisi muistamaan paremmin.
Vielä kerran kiitos viestistäsi! Siitä oli paljon apua, ja juuri niistä omista kokemuksistasi. 🙂 Kaikkea hyvää!
Hei taas 🙂
Kiva kuulla, että kirjoituksestani oli jotain apuakin!
Aivan ensimmäisenä pitää sanoa tuosta päiväkirjan kirjoittamisesta, että itse en ikinä oikeastaan lue kirjoituksiani, en kestäisi sitä... Monesti jo kirjoittaessani saatan pitää tekstejäni "teinimäisinä" ja nähdä itseni nauramassa niille vuosien päästä. Kirjoittaminen kuitenkin auttaa, ja sekin helpottaa, kun tiedän, ettei kukaan muu kuin minä itse pääse lukemaan ja kauhistelemaan niitä... 😀
Spontaaniudella tarkoitin esimerkiksi kävelylenkkejä: kävelet ihan minne huvittaa ja kun tulee ajatus, minne haluaisit mennä (tyyliin "onpas kiva tie, mihinhän se johtaa" 😀 ), kävelet juuri sinne ja vain katselet maisemia. Kannattaa kuitenkin pitää reitti mielessä, ettei eksy! Ja täytyy vielä lisätä, että koko elämäni olen inhonnut kävelemistä. Se on niin hidasta ja liikunnan kannalta tehotonta, mutta tähän tarkoitukseen se sopii minulla ainakin.
Onhan se tietysti totta, että varmasti jokainen haluaisi tietää, millainen on. Ja tietysti myös muiden huomaavan sen. Itse huomaan toivovani jonkun sanovan että "tuohan on juuri sinun tyylistäsi" tms. En oikein edes tiedä miksi, kai siitä tulee kiva tunne, että joku tuntee minut.
Lopuksi vielä tuosta muille avautumisesta... Päätin vähän aikaa sitten hakeutua terapiaan, mutta en vain kyennyt - taaskaan. Olenkin äärimmäisen huono neuvomaan tässä, sillä läheisimmätkin ystäväni valittavat minulle, etteivät tiedä minusta oikeasti mitään, ja että olen "mysteeri". En vain pysty puhumaan omista asioistani. Erityisen hankalaa siitä tekee se, että kaverini ovat jo tottuneet siihen. Olen kuuntelijan roolissa, ja on hankalaa toimia eri tavalla kuin muut odottavat - varsinkin kun se on itselle niin vaikeaa!
Yksi neuvo minulla ehkä kuitenkin olisi, joka on edes vähän auttanut minua. (Tästäkin kyllä ystäväni valittavat... 😟 ) Kerron eri asioistani eri ystävälle. Yhdelle puhun perheongelmista, toiselle taas rakkausasioista (joita ei kyllä juurikaan ole...). Mieti, kenelle sinun olisi helpoin puhua mistäkin! Valitettavasti minulla on kuitenkin joitain asioita, joista en osaa puhua kenellekään. 😞
PS. joskus (itseasiassa aika useinkin) tosiaan tuntuu kuin olisi toiselta planeetalta! Ulkopuolisten silmissä elämäni on varmasti lähes täydellistä, mutta ongelmana olen minä itse. Itseasiassa tottahan se onkin... 😋 On melkein kaikki edellytykset, mutta ei osaa olla onnellinen! Tuntuu, että muilla ongelmana on se, ettei voi tehdä sitä mitä haluaa, minä taas en tiedä mitä haluan.
Tulipas sekava viesti! Toivottavasti saat jotain selvää 🙂
Kun vanhemmat/aikuiset kasvattavat lastaan, on heillä todella tärkeä tehtävä peilata lasta. Yksi peilauksen alue on lapsen tunteet. Kun lapsi on vihainen, lapsen tulisi tietää, että se on sallittu tunne ja oppia aikuisen ohjauksessa, miten tunteen kanssa tullaan toimeen.
Kun lapsi on iloinen, tulisi lapsen oppia, että se on sallittu tunne ja sen voi näyttää kaikesta sydämestään. Lisäksi kaikki muut tunteiden nyanssit myös...kun lapsessa herää kateus, tulisi lapsen nähdä, että ihmiset toisinaan tuntevat niin ja oppia, miten tunteen kuitenkin saa tarpeettomaksi.
Toinen peilauksen alue on lapsen persoona. Aikuisella on tärkeä tehtävä näyttää; tälläinen sinä olet ja saat olla ja tukea, ohjata, vahvistaa.
Aikuisen tukevassa ja turvallisessa huomassa lapsi voi saada vahvan itsetunnon ja itseluottamuksen. Aikuisen asettaessa rajat, lapsi oppii, missä on hyvä kulkea.
Jos lapsi ei saa ohjausta, tukea, peilausta, ei hän tiedä, mikä tai kuka hän on. Jos lapsi ei saa rajoja, ei hän tiedä, missä kohtaa pitää/kannattaa lopettaa ja mitä ei kannata valita. Jos lapselle väitetään hänen olevan ihan jotain muuta, kuin mitä hän oikeasti on, on lapsella suuri ristiriita itsessään. Ei hän pysty uskomaan tuntemuksiaan, jos niitä ei ole kukaan todeksi tunnistanut.
Kaikilla lapsilla pitäisi olla turvallinen aikuinen lähellään, jotta pystyisi kasvamaan rauha sydämessään ja ruumiissaan ja lentämään pesästä toteuttamaan elämäntehtäväänsä.
Ja kun tietää mikä on, eikä ole ristiriitaa. (kaikilla ihmisillä tietysti on omat kasvun kriisinsä) voi keskittyä siihen kaikkeen muuhun, mikä maailmassa odottaa ja tarvitsee sinun kättä.