Mikään ei tunnu miltään
Kirjoitan nyt ensimmäistä kertaa tänne, ja haluaisin kertoa ainakin tämän teille.
Oloni on alkanut olla aika paha viime aikoina, olen töissä yhdessä firmassa täällä missä asun ja joka ikinen aamu kun ajan sinne toivon vaan että joku rekka ajaa päälleni ja tämä loppuu. Ja yleensä ajan aika reiluja ylinopeuksia, yhen kerran kuorma-auto meinas ajaa päälle mutta ei se osunukkaan.
Olen käynyt yhdellä psykologillakin ja ei se paljon auttanut, en osaa sanoa mistä tämä johtuu, tuntuu vain siltä että mikään ei tunnu miltään, koko päivä on sitä samaa ja toivon vaan että se loppuu. Ja sitä on kestänyt jo suunnilleen vuoden.
Yhden kerran olin tekemässä itsemurhaa, mutta loppujen lopuksi ei kantti kestänyt. En tiennyt auttaisiko se mitään mihinkää. Lähellä se kuitenkin oli.
En tiedä oliko tässä mitään tolkkua, mutta ei sitä oo mullakaan nyt paljoa.
Jos joku osais auttaa jotenkin niin ois hienoa, mutta eikai tämä viesti paljoa kerro kenellekään, kai
Moro
Weltsu kirjoitti 16.08.2005 klo 01:01:
Ja yleensä ajan aika reiluja ylinopeuksia, ..
Lopeta se ylinopeudella ajo. Saatat vaikka tappaa jonkun. Vaikka et itse välittäisi, joku muu voi välittää.
Olen käynyt yhdellä psykologillakin ja ei se paljon auttanut, en osaa sanoa mistä tämä johtuu, tuntuu vain siltä että mikään ei tunnu miltään, koko päivä on sitä samaa ja toivon vaan että se loppuu. Ja sitä on kestänyt jo suunnilleen vuoden.
En haluaisi masentaa, mutta itse olen painiskellut oloni kanssa vuosikymmeniä. Väliin on ollut hyviä aikoja. Niiden takia on hyvä, etten tappanut itseäni nuorena. Nyt tosin tuntuu vaikealta uskoa, että jotain hyvää vielä on edessäpäin.
Elän päivä kerrallaan. Itseni ehdin tappaa huomennakin. Näin vanhemmalla iällä tällainenkin käy. Ymmärrän, että nuorena on kärsimättömämpi. Asioiden pitää ratketa nopeammin. Niin muistelen ainakin itse ajatelleeni.
Jatkatko sen psykologin kanssa? Onko Sinulla muuta apua? Anna itsellesi ja auttajille aikaa.
Urpo
Tänään meinasin soittaa psykologilleni, mutta enpä soittanukkaan.
Tämä päivä oli taas sitä samaa, toivon vaan että se loppuu. Mutta eipä se seuraavakaan päivä tunnu sen paremmalta.
Ehkäpä tämä epätoivo joskus voi loppua. Nyt se tuntuu helvetiltä.
Toivon vaan että huominen on parempi päivä.
Ja toivon että olen vielä täysjärkinen.
Ei tämä päivä ollu sen parempi kuin edellisetkään, tuntui siltä kuin haluaisin kuolla. Olo on kokoajan huonompi, ehkä sitä pitäis käyä sillä psykologilla.
Tai sitte tää kaikki loppuu. Elämä.
Huomenna meen käymään sillä psykologilla, koska nyt ainoa mitä haluan tehdä on kuolla, ja kuolla vaan. Eikai tässä muuta. Moro
Semmosta. Terapia alkaa menettää merkitystään, en oo edistyny mihinkään, sama ralli jatkunu kolmatta vuotta, yritystä ois, mut ku sekään ei tunnu riittävän. Ajais tosiaan joku yli, monesti pyörällä ajan huolimattomasti enkä välittäs vaik joku kaahais yli. Ja ite kaahaan autola just niin, et pakosta se joskus rekan alle ryttääntyy.
En ees tiiä vaivaako mua mikään, ainaki oon hukassa itteni kans, en tiiä kuka oon ja mitä haluan. Joo, saan apua, mut tunne on sama, kukaan ei ymmärrä.
Pitäis kai osata auttaa itteään enemmän.
Tsemiä sulle, samassa jamassa ollaan, silti vielä täällä, on meillä siis jotain minkä takia taistella.
"Lapset tietää että mikään ei tunnu miltään,
jos aina liian nopeasti pyörii hyrrä."
Kun luen vanhoja kirjoituksiani lukiovuosilta, huomaan että olen tämän saman "tunteen" kanssa ollut tekemisissä aiemminkin.
Olin vain jotenkin jo unohtanut.
Sitten taas kun tulee tämä olo, siis ettei mikään tunnu miltään, kuvittelen sen olevan pahempi kuin koskaan.
Ehkä se paheneekin, tai ehkä sitä vaan unohtaa.
Välissä on ne hyvät hetket. Silloin kun nauraa ihan kuollakseen.
Leikkii ja juoksee koiran kanssa itsensä uuvuksiin. Matkustelee minne mieli tekee.
Huomasin jo alkukesästä etten ollut nauranut aikoihin, eikä kavereitakaan tuntunut enää olevan.
Ei ainakaan ketään sellaista jota haluaisi nähdä.
Ajattelin että olen taas ollut liian kiireinen ja aloin jarrutella.
Jätin kaiken ylimääräisen pois.
Nyt tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan, enkä jaksa enää tehdä juuri mitään.
Tulee syyllinen olo kun ei tee mitään hyödyllistä.
Ja tulee se olo että mitäpä täällä tekee.
Kuolemakaan ei tunnu miltään.
Mutta sitten ajattelen muita ihmisiä: eikö heidän elämänsä ole tarpeeksi vaikeaa jo ilman että joutuvat miettimään mitä tekivät väärin kun minä en jaksanut.
Lukioaikaisissa jutuissa jo kirjoitan että oman käden kautta ei lähdetä, ei vaikka mikä olisi.
Jos ei maailmassa muuten mikään tunnu miltään niin voi täällä sen ajan oleskella vaikka muita varten.
En minä vielä kovin vanha ole.
Aavistelen vaan että tätä tämä taitaa silti olla. Tämä oleminen.
Ennen ajattelin että parempi silti että olen niinkuin olen, siis että on niitä aallonhuippuja ja -pohjia,
eipä käy elämä tylsäksi.
Mutta mistä johtuu se että ne pohjat vaan syvenevät ja huiput senkuin tasoittuvat...
Sen kun saisi muuttumaan niin jaksaisi uskoa taas siihen parempaan huomiseen ja olla se hymytyttö.
En haluaisi huomata niitä sääliviä katseita.
Gurgina,
Puit sanoiksi kaikki tuntemukseni, sen, mitä olen yrittänyt selittää, enkä kuitenkaan ole osannut. Eikä kukaan ole silloin voinut mua ymmärtääkään.
Kun vain tosiaan sais aallokon toisin päin, et ne huiput ois korkeella ja pohjat matalia...
Mulla se on vaan niin ollu viimeaikoina, tai aika kauan. Että se töissä vaan v***ttaa vaan joka hetki, ja sen jälkeen ei paljon ehdi mitään tehä muuta kun nukkuu. Ja viikonloput menee siihen että juo sitä kaljaa kun se v***tus alkaa oleen siinä pisteessä ettei enää kestä. Ellei sitten oo töissä viikonloppunakin. Sehän vasta onkin hubaa
Ja ei se työttömänä oleminenkaan paljon kiinnosta, kinuttaa jollain penneillä että saa jotain ruokaa syötyä.
Viimeset 3 tai 4 kk tullu tehtyä 10+ tuntia töitä päivässä, ja alkaa tää pää sekoomaan. Nään untakin siitä kun työhommat painaa päälle
Ehkäpä se ei oo mitään verrattuna muiden ongelmiin, mutta mulle se on liikaa
En enää osaa tunnistaa unen ja valveilla olon eroa, viime yönkin olin hereillä, ainakin omassa mielessäni. Se oli aika kauhea kokemus, olla hereillä ja nukkumassa samaan aikaan. Tuli semmosia pelkotiloja ettei mitään rajaa, niitä on ollu enemmänkin kun tämä. Suunnilleen joka toinen yö
Joo, ei työttömänä olo ole mistään kotoisin. En tee mitään, rahaa ei oo mihinkään.
Nukun niin pitkään ku vain pystyn. Nekin unet vain on semmosta puoliksi valveilla-puoliksi unessa-oloa. Joskus herää keskellä yötä nähtyään unta, ja miettii, et onko tollasta oikeesti tapahtunu. Ei oikein tiiä mikä on todellisuutta ja mikä ei. Unet on niin todellisia.
Sen aikaa mitä on valveilla haahuilee menemään, ihan ku ois vieläki unessa. Haen töitä, koko ajan on paperit jonnekki menossa ja niis papereissa ei oo mitn vikaa, ei vain oo töitä. Alkaa tuntumaan etten oikeasti osaa mitään, kaikki vain v****taa. Ja kaikki ahistaa.
En saa mistään otetta. Jotku käy koulua ja jotku on töissä, ei niillä oo siinä mitn ongelmaa. Minä en vain saa hilattuani itteäni koulun penkille, alkaa ahistaan. Mikä tässä on vialla? Olis ees tyhmä, ni ois syy miksi ei onnistu.
Sama oli täällä, ei mitään töitä mutta täällä kaikki tuntee kaikki ja siitähän sitä töitä tuli. Eipä sitä kouluissa oo tullu paljon oltua. Tämä h**vetin elämä vaan v***ttaa
Tämä on kuitenkin aika ahistavaa, kun öisin poltan levyjä, ahistaa kun ne ei onnistu, ja h****tti
Mikään ei tosiaan tunnu miltään.
Kaikki ikään kuin menee samaa rataa, silti olen tyytyväinen ja jaksan käydä koulussa, olla viikolla vapaa-ajalla ulkona. Ei ole ketään, joka kunnolla kuuntelisi, saisi oloni turvalliseksi.
Soititko Weltsu sille psykologille? Kuulostat siltä, että tarvit apua!
En oo vielä soittanu, ehkäpä ois aika. Ehkäpä sitä pitäis. Tämä vaan on käyny aika hulluks tämä touhu, 50+ tuntia viikossa töissä, plus viikonloput. Sanon vaan että tämä yhteiskunta on menny päin he***ttiä, ihmiset palaa loppuun tätä menoa. Minä esimerkiks, töissä oon sen ajan kun en nuku. Tai koitan tehä jotain ja se aika menee nukkumisesta, ja nukkumiseen jää muutama tunti.
Mutta eipä sitä oo aikaa mennä sille psykologillegaan kun oon töissä sen ajan kun vois sinne mennä.