Hei!

Tuosta kuvauksesta tulee mieleen että masennus on pitkä aikaista ollut eli kyseessä on jotain 5 vuotta vähintään.
Mitkä asiat sinua masentaa?
Sitten kykenemättömyys itkemään on merkki vakavasta masennuksesta.
Ton tiedän siitä että itselläni on sama juttu ollut 8 vuotta jo.

Itse olen saman kokenut että olen ollut jatkuvasti masentunut ja halunnut kuolla pois.
Mutta sitten aloin puhumaan tietyille luottamuksen arvoisille ihmisille ja kyselkin et mitä mun pitää tehdä.
Siitä sain kimmokkeen hakea lääkärin kautta apua ja nyt mulla on itselläni oikea lääkitys joka jeesaa ja alan taas tuntemaan tunteillani enemmän.

Noh ensimmäisenä tulee mieleen vastaava oma tilanteeni, sillä erotuksella että olen poika :/
Pitäs varmaan kirjottaa enemmän, mutta ajatukset karkas jonnekkin 😟
NOoh jaksamisia kaikille...🙂🌻

Ensimmäisenä tulee mieleeni minä itse tuosta kuvauksesta. Mutta toiseksi se että asioita mitkä ei ole olleet hyviä ja jotka ovat tapahtuneet ei olla käsitelty. Ja joka on johtanu pahaan masennukseen, mitä ei halua näyttää ulospäin.

kiitos vastauksista 🙂 olen käynyt kyl ammattiauttajil jonku verran nyt ja ehkä pitäs jatkaa.. mut en vaan tunnusta itelleni tilaani tarpeeks vakavaks

Paha olo kannattaa purkaa. Itse piilottelin omaa pahaa oloani liian kauan. Sitten kun se sitten alkoi selkenemään muille, kaikki tuntui menevän pieleen. Muut eivät halunneet uskoa, että minulla oikeasti on paha olla ja ajattelivat, että esitän vain. Pahaa oloani ei kukaan halunnut oikeasti käsitellä kanssani ja olen edelleen sen kanssa yksin, koska en enää osaa näyttää tunteitani kenellekkään. En enää jaksa keskittyä, enkä halua elää tällaista tyhjää ja yksinäistä elämää, mutta on pakko vain elää, kun ei jaksa keksiä tapaa, jolla lopettaa tämä p***a. Olisi vain joku, jonka kanssa jakaa kaikki. Joku luotettava. Sellaisiksi eivät edes oman vanhemmat kelpaa enää. En jaksa uskoa, että heillä on mitään hajua tällaisesta, koska elivät niin pehmeän nuoruuden... Yritä sinä tyttö vaan jaksaa. <3

Eilen tajusin oikeasti kuinka ahdistunut olen. Itki illalla pari tuntia ja nyt itken myös. En tajua mistä tämä kaikki johtuu. Tai oikeastaan alkunsa tämä sai kun vihdoin keväällä sain ystävilleni kerrottua isäni alkoholiongelmasta ja sen jälkeen siitä vasta tavallaan tuli totta. Minua itettää vain koko ajan, vaikka toki koulussa ja muutenki ympäristössä, jossa on paljon ihmisiä, pyrin olemaan iloinen ja "oma itseni". En edes tunnista itseäni tällä hetkellä. Tänään harkitsin jo vahvasti terkkarille menoa, mutta en uskaltanut. Huomenna uusi yritys.

Kirjoituksesi on kuin minun kirjoittamani, sillä se on niin samanlainen on oma tilanteeni.

Kun on itse väsynyt, ei jaksa huomata muiden pahaa oloa. Tai kun huomaa, sitä huomaa (liian) helposti vähättelevänsä toisen pahaa oloa ainakin omassa mielessään. Ajattelee ettei hänen elämässään voi olla mikään pielessä, koko juttu on vain esitystä.
Surullista on, että mitä enemmän sattuu, sitä paremmaksi näyttelijäksi kehittyy piilotellessaan oloaan. Ja kun jotain kerääntyy jonnekin riittävän kauan, tila alkaa loppua kesken. Se haluaa ulos. Yleensä kerralla.
Sanon vain että etsi joku jolle puhua. Puhu ensin vaikka seinille. Tänne kirjoittaminen on hyvä alku.
Haleja ja jaksamista sinulle!

Moi!
Itse olen törmännyt auttajana vastaavanlaisiin tilanteisiin. Nuori tulee auttajalle, mutta hän haluaa antaa auttajalle kuvan, että kaikki on ok. Usein aikuiset esim. opettajat ovat huomanneet, että kyseinen nuori voi huonosti ja ohjanneet nuorta keskusteluihin, mutta kun "esitys" jatkuu, niin auttaminen on todella vaikeaa. Edes auttajat eivät voi tietää mikä mieltä painaa, jos siitä ei osaa tai uskalla kertoa.

Joillekin apua on tuonut kirjoittaminen ja valmiin kirjeen kanssa on sitten käyty esim. terveydenhoitajan luona aloittamassa keskustelua.

Usein törmään siihen, että nuoret pelkäävät vanhempien tai sisarusten romahtamista, jos heidän ongelmansa tulisi ilmi. Eli pelätään sitä, ettei vanhemmat kestä nuoren pahaa oloa. Usein kuitenkin vanhemmat tietävät nuorensa pahasta olosta, mutta kun he eivät osaa auttaa, niin se alkaa ahdistamaan lisää.

Olen samaa mieltä siinä, että "hyvinmenemisen" esittämisessä voi tulla taitavaksi, mutta mitä hyötyä siitä on kenellekään?

Kun haluaa peitellä pahaa oloaan, niin ympärillä olevat ihmiset vaistoavat, ettei kaikki ole kuitenkaan oikeasti hyvin. Kun esittää vahvaa ja selviytyvää, niin usein läheiset (kaverit) tulevat purkamaan omaa pahaa oloaan, jota ei kuitenkaan jaksa kuunnella. Tämä tuo ongelmia ystävyyssuhteisiin.

Entä milloin "esitys" päättyy? Jos toimii pitkään tunteitaan vastaan, eikä pysty purkamaan huonoja fiiliksiä ja pahaa oloaan, niin mieli ei jaksa sitä loputtomiin. Masennus voi päästä tosi pahaksi ja ilman sairaalahoitoa siitä ei selviä.

Miten sitten läheiset ihmissuhteet esim. seurustelu? Pahaolo ja aitojen(negatiivisten) tunteiden patoaminen johtaa siihen, että "tunnepommi" räjähtää jonain päivänä ja sitten poika/tyttöystävä on ihmeissään; "mitä hittoa tapahtui, kun toinen kilahti pienestä asiasta täysin."

Jos osaa purkaa pikkuhiljaa tunteitaan ja pahaa oloaan, niin asiatkaan eivät pääse isoiksi ja niin pahoiksi. Eli uskaltautukaa puhumaan ongelmistanne ja opetelkaa puhumaan niistä. Usein ammattiauttaja on hyväksi avuksi, koska henkilökohtaiset asiat voi kaverilta lipsahtaa muiden tietoon.

Jos jokin "perhesalaisuus" ( väkivalta, alkoholi/mielenterveysongelma) painaa mieltä, niin varsinkin sen purkamisesta ammattilaisen kanssa on yleensä apua koko perheelle. Mutta varsinainen hyöty ja asioiden korjaantuminen voi viedä aikaa jopa vuosia, mutta jos mitään ei koskaan tehdä, niin ongelmat tuppatuvat periytymään sukupolvelta toiselle. Kuka uskaltaa olla se vahva, puhua ja katkaista tämän ketjun.

TOmppa