Mikä mahtaa olla homman nimi?
Noniin, teinpä sitten uuden aiheen ku mikään aikasempi ei osunut täysin kohdalleen. Suurin osa melkein, mutta ei ihan.
Oon tajunnut poikaystävän pienellä avustuksella, että mulla ei taida olla tuolla päässä kaikki ihan okei. Tässä hmm, sanottaisko puolen vuoden aikana on ilmestynyt vähän kaikennäkösiä juttuja.
Ensin tais tulla ne ”kohtaukset.” Mulle tulee usein tai vähemmän usein ahdistustiloja, joiden mä en edes aluksi tajunnut olevan mitään erikoista. Yleensä ne tulee öisin, suurimmaks osaks sillon ku oon yksin. Pystyn hallitsemaan itteni jotenkuten muiden ihmisten seurassa, mutta sitten räjähtää kun oon yksin. Ahdistaa, en saa henkeä, jalat pettää alta, tärisen, saatan saada jotain ihme kouristuksia. Pari kertaa oon jopa tainnu saada hysteerisen itkukohtauksen, vaikka yleisesti ottaen en itke koskaan. Ajattelen jopa, etten osaa itkeä.
No, sitten taisi tulla sellaiset olot, etten oikein erota mikä on totta ja mikä ei. Näitä on tosin tullut vain pari kertaa, nekin sitten esim. koko viikonlopun ajan, sillon kun oon yksin. Viikonlopun jälkeen oon saattanu tajuta, etten muista mitään siitä, eikä mulla oo mitään havaintoa mitä oon tehnyt. Muistan yhden viikonlopun jäljiltä sen, että elin välillä ihan edellisessä vuodessa. Yhtenä iltana makasin sängyssä, ja pelkäsin tuulta.
Yleensäkin mulle saattaa käydä niin, että istahdan sängyn laidalle ja myöhemmin havahdun, katson kelloa ja totean, että kolme tuntia on mennyt.
Ihan viime aikoina mulle on tullut käsittämätön tarve päästä ulos piiitkille kävelyille, ja muutenkin vain katsomaan paikkoja. Joskus kuitenkin kun oon lähtenyt tai ollut ulkona, niin kontrolli on meinannut pettää. Yksi ilta kävelin kotiin jostain, ja mulla oli sellanen olo että olisin halunnut olla ulkona koko loppuelämäni. Ja ne valkoiset lumihanget, ne näytti niin houkuttelevilta. Olisin halunnut mennä jonnekin syvään hankeen, uppoutua sinne. Mennä istumaan tai makaamaan ja jäädä sinne. Se houkutteli niin paljon. Mä olin jo puoliksi yhdessä ojassa menossa, kun tajusin, että hetkonen, täytyyhän mun nyt sen verran osata itseäni kontrolloida etten sinne mene. Kävelin kotia kohti, ylitin vielä yhden tien, en katsonut ympärilleni. Oikeestaan jotenki ihmeellisesti ajattelin siinä, että haluan jonkun auton tulevan ja pysähtyvän jarrut kirskuen. Myöhässä tai ajoissa, en oikein tiedä. Ehkä ajoissa. Kai mä jotenkin halusin, että tulis joku asia mikä herättäis mut tähän todellisuuteen. Se olo oli niin epätodellinen. Joka tapauksessa, sen jälkeen en oo pahemmin uskaltanut ees lähteä minnekään kävelyille, kun pelkään että se kontrolli joskus pettää.
Väsymys ja uupumus mulla on sitten ollut läsnä koko ajan. Välillä se tuntuu pahemmin, välillä vähän vähemmän, mutta koko ajan sitä on. Tuntuu, etten jaksa mitään. En yksinkertaisiakaan asioita joskus. Ei arkirutiineja, en jaksa mennä pesemään edes hampaita tai ottaa vaatteita pois kun meen nukkumaan. Joskus on käyny niinkin, että oon valahtanut lattialle istumaan, enkä oo jaksanu nostaa kättäkään koko iltana. Kouluun lähteminen tuntuu ihan mahdottomalta tehtävältä joskus.
Että kaikennäköistä on ollut. Haluaisin vaan tietää, että mitä tämä kaikki on. Mistä se johtuu? Mitä voin tehdä asialle?
Musta tuntuu, että aika suuri syy tähän kaikkeen voi olla se, että mulla on ollut nukkumisen kanssa vaikeuksia ties kuinka kauan. En edes muista millon viimeksi olisin nukkunut normaalin mittaisia yöunia. Siitä on varmaankin lähtenyt se väsymys, ja sen takia voin olla alttiimpi kaikelle muullekin. Ja eräs mulle todella tärkeä ihminen kuoli alkusyksystä, sen jälkeen alkoi tuo kaikki muu.
Muille ihmisille pystyn näyttelemään, että kaikki on okei. Pystyn yleensä lykkäämään nuo kaikki asiat sille ajalle, kun olen yksin. Poikaystävä on se ihminen, joka on tätä eniten nähnyt. Ollaan keskusteltu paljon asiasta ja mietitty, mitä tälle voisi tehdä. Sitä toivoo, että kaikki menis ajallaan ohitse itsestään, että jostain niitä voimia vain tulisi ja kaikki jatkuisi normaalisti. Ei me oikein olla löydetty sitä ratkaisua tähän. Siksi kirjoittelin tänne, toivon että joku osaisi mua vähän valaista jostain asiasta. Tuntuu, että itse en tiedä yhtään mitään.
Ja vielä yks juttu, mun elämässä ei ole mitään vikaa. Tunnen olevani muuten onnellisempi kuin koskaan, en mitenkään masentunut tai mitään. Oon vallan tyytyväinen, tämä jaksaminen on vain ainut asia mikä tökkii. Ja välillä tulee niitäkin kausia, että kaikki sujuu paremmin.
Noniin, tässä tämä. Kysykää, ihmetelkää, vastailkaa. Kunhan jotakin 🙂
Toivottavasti joku jaksaa lukea tämän kokonaan.
Voi pieni ystävä hyvä! 😭
Tiedän niin hyvin miltä susta tuntuu.
Enkä mä voi kertoo sulle tässä kaikkee sitä mitä mä oon tehnyt voittaakseni noi tuntemukset.
Sun on kerrottava koko tarina jollekin. Rehellisesti. Hyvä, että kirjotit tänne. Jos sulla on rahaa, mee yksityiselle psykiatrille sun vanhempien kanssa. Kerro sun läheisille miltä susta tuntuu ja sano, että sä vaadit saada apua. Sun on saatava tietää sekin vaihtoehto, voiko kyseessä olla jokin sairaus.
Mulle selvisi vasta vähän aikaa sitten, että oireeni oli dissosiaatio. Ruumis käsittelee tunteita, jotka eivät saa tulla ulos luonnollisella tavalla. Mutta mä en koskaan menettänyt kontrolliani todellisuudesta, olin niin hiton vahva. Mut mä tiedän, että se on sietämätöntä kipua ja se peittää alleen jotain tosi vaikeaa, tunnepitoista, johon me ei päästä käsiksi. Se on jotain vaikeaa, jota emme oivalla. Olemme siltä turvassa, mutta joudumme käyttämään kaikki voimamme pärjäämiseen henkisesti.
Opet kyseli multa ivallisesti, että mitä sä täällä koulussa teet. Mä olin järkyttynyt ja surullinen, koska jouduin ponnisteleen koulussa vain pelkän olemassaolon kanssa, saati että olisin voinut keskittyä muuhun. Opin olemaan itseni ulkopuolella ja irtauduin tunteista. Luulin joskus etten osaa itkeä ja olin siitä jopa ylpeä jollainlailla.
Tietsä että sureminen on tehtävä kunnolla? Lapsen suruun ei aina kiinnitetä huomiota ja sun tärkeän ihmisen kuolema on voinut laukassa sussa sellasen suremisen tarpeen, jossa sä käsittelet ja hyvästelet tämän menetyksesi ja jonkun jota sä sisimmässäsi suret. Se voi esimerkiksi olla sellanen asia, ettei vanhemmat oo sulle osoittaneet tarpeeksi rakkautta ja antaneet läheisyyttä. Mulla se oli sitä ja liian paljon huolia ja vastuuta jo lapsena. Mutta munkin elämä on aina ollut hyvää elämää ulospäin ja mullon aina ollut poikaystävä ja kaikkee.
Itsestä vapautuminen on kestäny melki kymmenen vuotta ja se tuntuu kuin riisuisi painavaa rautahaarniskaa päältään. Älä sä mee niin turvaan. Ja muista, että tää kaikki kertoo siitä, että sä oot kaunis ja herkkä ihminen, joka et kestä tätä kylmää tunteetonta maailmaa ja liity siihen, vaan sun mieli kaipaa saada kosketusta sun aitoihin tunteisiin.
Mun yhden varmasti luotettavan ihmisen takki pelasti mut monta kertaa ylös pahasta ahdistuskohtauksesta. Tää kaveri ei tosin tiennyt asiasta mitään. Mä loin ihmeellisen assosiaation siihen takkiin, joka oli turvallinen, pehmeä ja tuoksui hyvältä. Kun mä ajattelin sitä, mä rauhoituin. Olis se voinu olla jokin muukin ihana "voimaeläin" tai kiva asia, mutta mulle se oli toi ja silloin kun hätä on suurin, se nousee esille mieleen mikä auttaa.
Haluaisin niin kovasti tukea sua ajatuksillani. Tärkeintä on, että et unohda itseäsi ja arvokkuuttasi ja olet itsellesi hyvin hyvin lempeä. Voimia🙂👍
Löysin tuollaisen linkin, joka on oikein virallinen ja kattava näkemykseltään:
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00360
Kiitos vastauksesta 🙂
Joo, kyllä me ollaan yritetty kovasti miettiä ratkasua tähän poikaystävän kanssa. Mutta eipä sitä oikein mitään saa tehtyä. Ja ite en taida kovin helposti olla valmis hakemaan apua mistään ulkopuolelta. Tai kun monesti sitä miettii, että eihän tässä mitään ole, kaikillahan tällasia joskus on. Että pitäis vaan jaksaa, kyllä se aikanaan ohi menee jos ei muuta. Sitten sitä vaan odottaa että joku tulis ja veis mut jonnekki missä saisin apua. Varsinki sillon ku on voimat pois. Ei oo voimia tehä mitään.
Sitten kun tulee taas parempi olo niin ajattelee, että ei tässä mitään, mulla ei oo ongelmaa, elämä jatkuu. Ne on niin eri ajatuksia eri olotiloissa.
Nyt on taas ollu voimattomampi kausi. Yleensä oon koulussa pystyny olemaan niin, että jaksan keskittyä jne, mutta nyt sielläki kaikki menee ihan ohi. Tunneilla tuijottelen seiniä tai ikkunasta ulos tai ihan mitä vaan, mutta opi en ainakaan mitään. Aamut on aika tuskallisia.
Mutta toivotaan että tämä joskus loppuu. Joskus. Ja jos jonkun tekee mieli sanoa jotain, niin sanokaahan toki 🙂 Ois kiva saada tähänkin aiheeseen vastauksia.
Niin, eihän näitä juttuja pidetä kauhean vaarallisina, mutta kannattaa kuitenkin alkaa hoitamaan itseään ja miettimään sitä, mistä iloa voisi löytää.
Kiinnostaisiko sinua teatterin harrastaminen? Se on mahdottoman hauskaa.
Minulle tanssiminen tuottaa aivan valtavan tunnetulvan. Aikoinaan lapsena ratsastin ja siihen liittyy vieläkin kauniita muistoja. Nautin suunnattomasti kauniista vaatteista. Kun olin ystäväni luona korukutsuilla, jossa myytiin kauniita eettisesti valmistettuja kivikoruja, huomasin saaneeni voimaa ja nautintoa esteettisyydestä moneksi päiväksi.
Ajattelin usein, ettei minulla ole mitään mikä kiinnostaa, mutta tajusin ettei se ole totta.
Vähitellen kiinnostuin koulusta, pikkuhiljaa niin että aloin kuunnella mitä sanottiin ja osallistumaan täydellä panoksella ryhmätöihin. Ymmärsin, että hyvänen aika, minähän tiedän! Minulla alkoi olla mielipiteitä ja lopulta voin sanoa, että ihan innostuin oppimisesta. Olin kulkenut kohti sitä ainetta, jota olin eniten vältellyt. Lopulta rohkaistuin myöntämään itselleni että se on oikeasti mun juttu.
Otin tavoitteekseni sen, että minusta ei tule ivallista ja kauhean jäykkää ihmistä. Halusin niin kovasti olla iloinen ja hilpeä ja myötätuntoinen. Ja olen löytänyt noita tunteita. Niiden etsiminen ohjaa oikeaan suuntaan. Luovuin matkalla
romanttisesta tunteellisuudestani ja se se vasta helpotus oli😉
Ei tässä välttämättä ollut mitään sua kiinnostavaa. Oon kuitenkin huomannut, että jos jokin pienikin asia on koskettanut mua tai kiinnittänyt mun huomion, on se jossain vaiheessa osoittautunut tärkeäksi.🙂👍
Joo, siis ei mulla mitään sellaista ongelmaa olekaan ettei löytyis asioita mitkä ei kiinnostais. Oon aivan mahtavassa koulussa ja nautin todella musikaalissa osallisena olemisesta ja sen tekemistä ja tanssista myöskin. Tanssia nyt vaan ei löydy viikko-ohjelmasta, mutta eiköhän se sinne taas ens vuonna ilmaannu.
Mun ongelma on jossain ihan muualla. En vaan tiiä että missä. Tai sitten oon vaan vainoharhanen ja sitä ei olekaan.