Moi enkeli_ilman_siipiä!

Tilanteesi kuulostaa hieman samankaltaiselta kuin omani.
Seurustelen itseäni neljä vuotta vanhemman pojan kanssa (19v) ja nyt olen hänen kanssaan ollut noin 11kk.
Olen ajoittain masentunut,viiltelen ja muutenkin satutan itseäni.Samalla näytän yleensä iloista naamaa poikaystävälle ja väitän että kaikki on kunnossa.
Välillä paha oloni on näkynyt ulospäin ja poikaystäväni on saanut minut kertomaan miltä minusta tuntuu,joskin olen hieman katunut mm.viiltelyn ja itsemurhan ajattelemisen tunnustamista,koska hän järkyttyi niistä erittäin paljon.

Pelkäsin että hän jättäisi minut kuultuaan että olen niin masentunut,mutta hän halusikin olla tukena ja nykyään jos olen hiljainen tai muuta kysyy heti mikä on.
Mutta itse en olisi tätä suhdetta pystynyt pitämään kasassa,ellei hän olisi todella halunnut olla kanssani ja ymmärtää miksi olen masentunut.🙂

Mutta onnea sinulle ja jaksa uskoa ettet ole ihan niin huono ihminen <3

"Tällä hetkellä ainakin tuntuu että mut on luotu kulkemaan yksin. Haluun olla itsenäinen, tehä omat päätökset jne. Mutta kuitenkin jos olen jonkun kanssa tahdon ripustautua häneen. "

Kuullostaa niin minulta. Olisi kiva vaihdella ajatuksia vaikka sähköpostitse. En kyllä tiedä onko se sallittua. (raapale@gmail.com)🙂

Olen itse seurustellut 2 vuotta ja meillä molemmilla on todettu masennus. Minulla sen lisäksi ahdistuneisuutta ja paniikkihäiriö. Ei siis ole helppoa. Useita kuukausia on toisinaan mennyt niin, ettei kumpikaan puhu omasta olostaan, koska ne asiat kuulluu kaataa psykiatrin niskaan. Normaalia "mites päivä tänään meni" -keskustelua on siis hyvin vähän. Omalta osaltani luulen sen johtuvan siitä, etten oikeasti jaksa kuunnella toista ihmistä oman oloni lisäksi. Ja kun oman poikaystävän pahasta olosta usein vielä ottaa sekä syyllisyyttä että itselleen lisää huolia.

Vaikeaahan tämä on, varsinkin silloin kun rakastaa toista, muttei itseään. Päivä kerrallaan mennään ja katsellaan rauhallisesti eteenpäin. Joka toinen päivä toinen on tekemässä itsemurhaa ja jaksaminenkin tapahtuu eri aikaan. Minä olen pirteä, hän ei pääse sängystä ylös ja toisin päin. En silti sano, ettei hyviäkin puolia olisi. Ja kertokaa kumppanillenne ihmeessä ongelmistanne, hän voi ymmärtää niitä paremmin kuin arvaattekaan!

Jaksamista kaikille.

- Pygmi

Hei Enkeli_ilman_siipiä!

asiasi on todella lähellä myös minua ja minun parisuhdettani. Seurustelen (tai seurustelin, nyt suhde on katkolla) miehen kanssa jolla on saman kaltaisia ajatuksia kuin sinulla. Hän ei pidä itsestään, inhoaa itseään, ei voi uskoa että hänestä voi joku välittää, Hän jatkuvasti epäilee että minulla on joku toinen, en rakasta häntä, ajattelen vain muita jne. Hän ei viiltele itseään tai muuta, mutta on joutunut elämässään koville. Hänen isänsä on pitänyt häntä todella kovilla, pienenä hän ei saanut leikkiä, vaan kaikki leikkiminen tapahtu "salaa". Hän on joutunut kuuntelemaan koko ikänsä (nyt 30-v) isänsä haukkumista. Se ei ole jatkuvaa, mutta useesti toistuvaa kuitenkin. Tämä on muovannut pahasti hänen käsitystään siitä että hän on huono, paska ja kaikkea muuta omasta mielestään.

Edellinen suhde hänellä oli surkea, hän joutui kestämään kumppaninsa pettämistä. Kumppani ei ikinä sitä hänelle tunnustanut mutta kaikki tuli ilmi hänen päiväkirjastaan. Tämä taas johti siihen etttä hänen luottamus muihin ihmisiin meni alas,varsinkin jos on seurustelusuhteessa.

Nyt minä olen mokannut kaiken. Rakastan häntä ylikaiken, haluan viettää hänen kanssaan koko loppuelämäni ilman epäilyksiä. häntä on vaivannut tämä epäluottamus, jota pohjustaa entinen elämäni mm. ja hänen entinen suhteensa. Minä taas olen osaksi sen myötä alkanut pelkäämään hänen menettämistään, koska olen kerrankin elämässäni löytänyt jotain aivan uskomatonta minkä en halua ikinä päättyvän tai loppuvan. Mieheni on luonteeltaan , ominaisuuksiltaan ja kaikilta puoliltaan aivan uskomaton, juuri sellainen kun toivon. Aloin pelkäämään että menetän hänet, pelkäsin sitä todella paljon ja siitä syystä alkoivat mielialani mennä miten sattuu ja se vaikutti negatiivisesti suhteeseemme. Ihan täysistä peloistani sitten hain kamppeeni hänen luotaan pois. Nyt olen tämän ajan siitä lähtien tajunnut kaikki selkeästi ja kirkkaasti, mieleni on avoin ja olen joka päivä kirjeissäni kirjoittanut häenlle mitä tunnen ja syitä mitkä ovat tämän aiheuttaneet. Olen harkinnut itsemurhaa, koska vihaan itseäni tämän tekoni takia, en ole ikinä halunnut eroon hänestä, en ole ikinä halunnut häntä satuttaa.

Joskus on todella vaikeeta, niinkuin esim. tänään, voimani ovat ihan loppu, ymmärrän että mieheni tarvitsee miettimisaikaa ja aikaa oman pään selvittelyyn, asioiden ymmärtämiseen, miksi tein näin tyhmästi jne. tuntuu vaan että olen menettänyt uskoni, uskon ettei mieheni enää halua olla kanssani, ei pysty enää luottamaan minuun, toivon että kaikki kääntyy hyväksi ja rakastan häntä enemmän kun mitään muuta! Olen puhunut hänen kanssaan pari kertaa ja joka kerralla nämä tuntemukset ovat vahvistuneet mutta pieni osa minusta silti jotenkii jaksaa uskoa, siksi olen täällä vielä. Hän pyytää minua jaksamaan odottamaan. Nyt vain on erityisen rankkaa, tuntuu etten jaksa enää odottaa vaikka haluaisin, voimani ovat täysin loppu..

Kirjoituksesi pysäytti minut koska toit mieleeni miesystäväni. Sinussa on paljonkin samaa mitä hänessä. Tajuan sen nyt etten ole ottanut häntä mm.riittävästi huomioon ja sitä hän tarvitsee enkä ole näyttänyt sitä kaikkea rakkautta hänelle, jota häntä kohtaa sisälläni tunnen. Nyt vain toivon ja toivon että pääsen niitä hänelle näyttämään koko loppuelämäkseni!

Et ole ainoa joka kärsii ongelmasta!

Olen itse ollut jo muijani kanssa jonkun 2kk 8 päivää ja muijanni kärsii vakavasta masennuksesta ja itselläni on kanssa masennusta mutta ei ole todettu kuin nyt hiljattain ehkä niukin naukin lievänä ja olen kuitenkin jo saanut testitä melkein keskivaikeen masennuksen tuloksen.

Itse joudun olee erossa muijastani elokuuhun asti ja sen jälkeen sen pitäisi päästä pois lastenkodista. Itsekin odotin että elämä on elämisen arvoinen ja sit asain takapakkia ja paljon ku kuulin tuon lastenkoti jutun. Molemmat on sitä mieltä että tämä suhde ei kaadu
tähän reissuun koska siitä pääsee eroon kuitenkin. Nyt ne uhkaa evätä sen muijani masennus hoidon kokonaan.

Itse tässä olen niin suuressa kaipuussa ja ikävässä kun se on niin tärkee ja mun rakastama henkilö. Itseäni tästä hommasta syytän koska se ei ole mulle oikein että nyt joudun kärsii tällästä just ku itsekin saoin elämän nostettuu ylös. Koitan tietenkin jaksaa ja kestää ja auttamaan ja tukemaan muijaani parhaani mukaan mutta se on vähän vaikeeta kun se ei onnistu niinkuin sen pitäisi.

Taidan loppupeleissä olla hiipuva johto tähti ja sen vois sanoo et ensin olin onnellinen sen 2kk ja nyt sitten ihan maahan lyötynä tän 8 päivää kun se ei oo ollut luonani.

No mutta me kärsimme aina jostain asiasta joskus ja koitahan jaksaa ja pärjätä.

T: nimimerkki hesperia

Sama juttu minulla ja ex tytölläni. Molemmat tunsi vuoronperään ja yhtäaikaa kelpaamattomuutta toiselle ja siitä aiheutu paljon ongelmia. Emme riidelleet paljoa kun molemmat oli vaan hiljaa emme uskaltaneet riidellä kun heti alkoi pelottamaan että toinen jättää kumpikaan emmen uskoneet että joku voisi oikeasti rakastaa tai välittää. Rakastin häntä ja en ikänä olis voinut pettää tai mitään en edes usko että olisin koskaan voinut häntä jättää.Vajaan vuoden seurustelu loppui noin 4 kuukautta sitten kun hän jätti minut ja minä ainakin tiedä nyt olevani huono ihminen kyllä mua kai voi joku rakastaa mutta sen jonkun pitää olla vähintää yhtä huono kun minäkin tuntuu että petän vain muut ihmiset tuntuu että en saa olla toisen ihmisen kanssa koska se olisi väärin. Oon miettinyt tätä niin paljon etten enää jaksais pitäis vaan yrittää hyväksyä itsensä mutta kun tähän liittyy niin kaikkea. Joskus se onnistuu joskus ei vaikeaa on usein.

Mun entinen poikakaveri teki itsemurhan, ja nykyiseen suhteeseen se kostautuu paljonkin. Koko ajan on sellainen olo, että tarvitsee hyväksyntää ja leikkiikin koiranpentua. Kerjää huomiota ja hellyyttä. Onneksi olen löytänyt etsimäni miehen, ja rakastan häntä todella paljon. Pahoja päiviä tietysti tulee, mutta tiedän ettei hän jätä minua. Olemme keskuustelleet asiasta usein ja hän toivoo minun hakeutuvan ammattiauttajalle. Elämässäni on tapahtunut niin paljon pahaa, että kesti kauan ennenkuin osasin luottaa häneen. Tunteeni ovat kuin vuoristorata, ensin olen onnellinen ja sitten masentunut. Tiedän, että tarvitsen apua ja sitä aion hakea. Mutta vie oman aikansa luottaa täysin vieraaseen ihmiseen. Toivon, että asiat ovat vielä joskus paremmin ja uskon vahvasti että niin käy. Tsemppia kaikille jotka rypevät samoissa huolissa ja vaikeuksissa kuin minä.

Hei!
Sairastan skitsotyyppistä häiriötä, josta ei voi parantua. Elämäni menee välillä ihan hyvin, välillä todella huonosti. Ihmissuhteet on mulle kaikkein vaikeimpia, sillä en hyväksy torjutuksi tulemista. Sairauteeni kuuluu vahvat tunnereaktiot ja ylilyönnit. Mulla on elämäni aikana ollut enemmän seksisuhteita kuin varsinaista parisuhdetta. Tunnen itseni täydeksi luuseriksi, kun olen 23-vuotias ja pisin suhteeni kesti kuukauden. Kun mut jätettiin, menin aivan maihin, sain ahdistuskohtauksia ja olin lamaantunut melkein puoli vuotta. Yritin olla exäni kanssa kaveria, mutta hän ei ymmärtänyt sairauttani, ei ahdistukohtauksia. Hän pakeni ja lopulta väsyneenä pisti välit poikki. Luuli kai, että tahallani olin sellainen ja hain huomiota. Koetin hänelle selittää, että tää kuuluu tähän sairauteeni, mutta perille se ei mennyt koskaan.

Nyt olen päättänyt unohtaa parisuhteet, koska musta ei todellakaan ole niihin, jos kerran kuukauden suhteen jälkeen menen aivan sekaisin ja roikun kiinni puoli vuotta. En voi sille mitään, haluaisin voida ja yritän kovasti, mutta en voi hankalalle luonteelleni mitään. Usein myös moni jättää mut, kun lääkitykseni ja taustani selviävät. ☹️ 😭

Tunnen suoraan sanoen olevani tuomittu yksinäisyyteen. Teini-iässä mulla ei ollut murrosikää ollenkaan, koska olin niin arka ja henkisestikin huonossa kunnossa (kärsin pelkotiloista ala-asteesta päivälukioon, kunnes menin psykoottiseen tilaan ja jouduin sairaalaan), että varsinainen murrosikä jäi väliin.

Nyt musta tuntuu, että mulla on murrosikä nyt 23-vuotiaana. Sitoutuminen pelottaa ja tuntuu pahalta, kun ei tiedä, milloin voi kertoa menneisyydestään. Aina on pelko, että sairauteni ajaa ihmiset pois, niin se ajoi myös exäni.

Exästäni opin sen, että luulin, että jos alan seurustelemaan, paranen ja elämäni olisi normaalia. Että kaikki ongelmat ratkeaisivat parisuhteella. Mutta se ei mene niin. Kaadoin myöskin kaiken paskan exäni niskaan, soittelin ahdistuskohtauksissa ja itkin puhelimeen. Eihän kukaan sellaista kauaa jaksa, en minäkään jaksaisi. Koskaan ei saisi kaataa liikaa ystävän tai kumppanin niskaan, se pahimmillaan ajaa toisen pois lopullisesti (olen menettänyt kaverin ja myös exän tällä käytöksellä).

Parhaimmillaan sairaana oleminen ja seurustelu voivat sopia ja kumppani voi olla tukena, mutta liika tukeutuminen ja sairaudesta puhuminen voi pahimmillaan rikkoa välit lopullisesti. Olen sen kokenut kahdesti...

Jospa minäkin jotain kertoilisin. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 3.5vuotta. Kamalan pitkä aika, eikö? Sairastin masennusta jo ennenkuin tapasimme, mutta vakavaksi masennukseni on muuttunut seurustelumme aikana. Mieheni tähän tuskin on syy, vaikka eräs terapeutti niin aikoinaan väittikin.
Suhteemme on välillä pitkiäkin aikoja oikein ruusuinen ja kaunis, mutta on myös aikoja jolloin kaikki tuntuu polkevan paikoillaan. Mieheni on harrastuksensa takia paljon pois kotoa, mikä ei tietenkään ole minulle helppoa, paniikkikohtaukset ovat tuttuja vieraita yksin ollessani.
Luulen että mieheni luulee minun hakevan huomiota kun istun pimeässä talossa nurkassa piilossa hänen tullessa yöllä kotiin. Minua kun vain pelottaa niin kamalasti. En vain oikein osaa selittää näitä asioita hänelle. En kyllä tiedä kuuntelisiko hän edes.

Olimme kihloissa melkein kaksi vuotta, mutta viime kesänä purimme kihlat. Asuimme erossa muutaman kuukauden. En ollut onnellinen, en tiedä olenko nytkään, mutta ainakin mieheni on onnellinen.
Palasimme sitten syksyllä yhteen,ja olemme taas asuneet saman katon alla siitä lähtien.
Minusta on tullut miehelleni itsestäänselvyys. Hän jäi työttömäksi kuukausia sitten, ja asia ratkaistiin sillä että minä, ylioppilaaksi päästyäni, menin töihin tienaamaan rahaa että pystymme elämään.

Äsh, olkoon. Anteeksi purkautuminen. Jatkan joskus lisää.