Moi
Kirjoittelenpa tänne tilanteeni, jotta saisin siihen uusia näkökulmia tai jotain. Anteeksi jos tästä tulee liian pitkä juttu tai on jotenkin typerää tai liian paljon juttua mutta kirjoittelen todella harvoin nettiin mitään.

Taustoja:
Masennukseni johtuu ainakin osittain siitä että olin koulukiusattu ala-asteen loppupuolelta yläasteen loppuun asti. Näiltä ajoilta on perua kaikenlaiset sosiaaliset ongelmat. En käy ulkona ilman jotain tavoitetta koska pelkään kohtaavani kiusaajiani. Yläaste aikoina minulla oli muutama kaveri mutta kun huomasin että olin heidän kaverilistallaan sellainen viimeinen vaihtoehto johon otettiin yhteyttä vain jos ketään muuta ei ollut saatavilla ja kun he kertoivat isoon ääneen kaikille muille jos minulle sattui jotakin noloa kun olin heillä kylässä yms. niin meidän välit viilenivät. Yritin pitää jonkinlaisia yhteyksiä yllä mutta olen huono juttelemaan muuten kuin kasvotusten ja kahdenkesken joten loppujen lopuksi vietin paljon aikaani yksin yrittäen olla mahdollisimman huomaamaton jottei minua kiusattaisi. Lukiossa asiani paranivat ja minulla oli yksi todella hyvä kaverikin mutta kun lukion loppu lähestyi huomasin taas ettei ketään kiinnosta viettää aikaa kanssani. Hyvän kaverini ansiosta kuitenkin sain kutsuja bileisiin yms. minulla kuitenkin oli kommunikaatio-ongelmia, en viihdy isoissa porukoissa, minulla kestää kauan ennen kuin lämpenen uusille ihmisille ja ahdistun tilanteissa joissa ympärillä on paljon tuntemattomia ihmisiä (esim. konsertit ja baarit). Näiden ongelmien takia välini hyvään kaveriini ja muihin viilenivät, enkä osannut pitää yhteyksiä yllä lukion loputtua.

Lukion jälkeen en tiennyt mitä tekisin mutta hain muutamiin paikkoihin opiskelemaan, tein hieman työharjoitteua ja lopulta pääsin erääseen opiskelupaikkaan. En kuitenkaan kerennyt aloittamaan kun kutsu kävi armeijaan. Heti ensimmäisenä päivänä huomasin tuttuja naamoja joukossa – vanhoja kiusaajiani. Toisena päivänä sattui heti aamusta vastoinkäymisiä ja päätin lähteä pois ennen kuin vahingoitan itseäni tai muita.
Kävin sivarin ja aloitin opiskelut. Sivarin aikana sain taas tehtyä hyvän kaverin mutta kun hän lähti työpaikalta ja muutti kauas en taaskaan osannut pitää kaveruutta yllä pelkästään netin avulla. Opiskeluni menivät aluksi ihan hyvin. En ollut alasta erityisen kiinnostunut mutta olipahan jotakin tekemistä. Muiden kanssa tulin ihan hyvin toimeen ja koulujutuista puhuminen onnistui. En kuitenkaan löytänyt kavereita ja koska en tykkää baareissa laukkaamisesta vietin iltani ja vapaa-aikani yksin.

Opiskelu eteni ja vaikeutui. Kun muut huomasivat että en oikein pysy mukana, ole kiinnostunut opinnoista tai hyödyllinen ryhmätehtävien tekemisessä ajauduin hieman syrjään ja minulle puhuttiin vähemmän. Aloin lintsaamaan koulusta. Ahdistuminen kaikenlaisesta typerästä alkoi ja välillä aloin välttelemään jopa kaupassa käyntiä. Yksinäisyys, huoli tulevasta ja itseinho saivat minut ajattelemaan itsemurhaa. Olin ajatellut sitä ennenkin etenkin yläaste aikoina mutta silloin minulla oli selviä tavoitteita ja elämänhalua. Nyt alkoi kuitenkin voimavarat olla lopussa ja mietin jo keinojakin. Asiat olivat pahimillaan alkukeväästä lopetin opiskelun kokonaan ja olin vain itsekseni kämpässäni yrittäen vältellä asioita ja odottaen nurkkaan ajautumista sekä henkisesti että taloudellisesti. Tiesin kuitenkin että ainoa ihminen joka minusta välittää eli äitini tulisi surulliseksi jos tappaisin itseni joten lähdin hakemaan apua opiskelijaterveydenhuollon kautta. Sain apua ja oloni hieman helpotti ja kerroin äidilleni ongelmistani. Hän on yrittänyt auttaa parhaansa mukaan. Tästä päästäänkin sitten nykytilanteeseen.

Nykytilanteeni:
Olen 23-vuotias mies ja kärsin masennuksesta. Saan lääkitystä (ei tunnu toimivan 😑❓) ja käyn terveyskeskuksessa puhumassa asioistani mutta se etenee hitaasti, tapaamisia on harvoin ja hoitajat jäävät kohta kesälomille. Välillä olen voinut paremmin ja jopa käynyt vähän ulkona lenkillä. Kunnonkohotus on ollut tavoitteeni jo kymmenen vuotta mutta en saa aikaiseksi. Välillä asiat ovat huonommin kuten nyt on muutaman viikon ollut. Huonoina aikoina välttelen kaikkea ja kaikkia. Teen vain välttämättömät asiat ja siirrän kaiken muun myöhemmäksi. Välillä viihdyn todella hyvin omissa oloissani ja välillä todella ahdistun yksinäisyydestä ja itseinhosta. En pidä itsestäni oikeastaan ollenkaan ja ehkä siksi en oikein pidä huolta itsestäni. Olen yrittänyt etsiä jotain keskustelu seuraa netistä mutta tuntuu siltä etten uskalla kirjoitella mihinkään koska pelkään että minuun suhtaudutaan negatiivisesti.
Minun pitäisi jatkaa opintojani syksyllä mutta tuntuu todella epätodennäköiseltä että pystyisin saamaan itseni sellaiseen olotilaan ja kuntoon että se onnistuisi. Toisaalta taas tuntuu etten minä mitään töitäkään osaa tehdä. Tällä hetkellä siis pelkään ja välillä odotan nurkkaan ajautumista jolloin tulisi ainakin jonkinlainen loppu vastaan.

Hyvää kesää kaikille ja kiitokset jos jaksoit lukea höpötykseni.